Jenna Kostet: Pikimusta, sysipimeä

Pikimusta, sysipimeä (Robustos, 2017) on Jenna Kostetin kolmas romaani. Kahdella aikatasolla liikkuvasta tarinasta nousi omassa lukukokemuksessani voimakkaimmin esille vuoden 1942 osuus. Vahva naiskuva Esteristä, itsekseen maatilaa hoitamaan jääneestä villiluonteisesta naisesta viehätti minua arvoituksellisuudellaan ja alkukantaisella luonnonläheisyydellään. Nykyhetkeen sijoittuva tarinalinja sen sijaan jäi melkoisen vaisuksi, sillä päähenkilö-Auran parisuhdeongelmat ja tämän FB:ssä ahkeraan viestittelevä opettajamies eivät herättäneet mielenkiintoani vähäisimmässäkään määrin. Yleisvaikutelmani kirjasta olikin harmillisen ristiriitainen, mutta Esterin vuoksi suosittelen nais- ja sukutarinoiden ystäviä tutustumaan kirjaan.

"Minua ei pelota metsässä. Katselen välillä aamun hämärässä pellolle ja korpeen ja ajattelen, että lähden pois. Pakkaan reppuuni ruokaa, vaatteita ja puukon. Haulikon otan olalleni ja sukset jalkaani ja hiihdän niin kauan kuin lunta riittää, ja kun kevät tulee, otan sukset pois jalastani ja kävelen. Teen nuotion kallion kupeeseen, nukun kuusen alla, metsästän ruoakseni ja kuljen eteenpäin, aina eteenpäin niin kauan kunnes löydän koskemattoman korven, tiettömän taipaleen, jossa kaivan itselleni sammaleeseen luolan ja jään asumaan niin kuin metsän eläin.

    Minä varon, että en sano ajatuksiani ääneen, kun näen tuttuja. Kartuan Elisalle voisin sanoa, koska hänellä on haaveilijan mieli ja hän ymmärtää, että kaikki unelmat eivät ole tehty toteutettavaksi, mutta niitä pitää silti vaalia ja pitää kämmenellään kuin linnunpoikasta, joka ei ole valmis levittämään vielä siipiään ja lähtemään lentoon." (s. 116)

Näin juttelee Ester maaliskuussa 1942. Kuten vuodesta voi päätellä, tapahtumat sijoittuvat sota-aikaan. Esterin mies on lähtenyt rintamalla, eikä häntä kuulu kotiin lomalle vaikka naapuritalojen isännät pääsevät katsomaan perhettään. Ester huolehtii syrjäisestä tilasta yksin, samoilee metsissä ja käy harvakseltaan kylillä. Esterin ja tämän miehen tilanne kärjistyy lopulta tavalla, joka ulottaa vaikutuksensa vuosikymmenten päähän.

Esterin tarinassa sivutaan sotaa, mutta vain hyvin vienosti. Tämä sopi minulle, sillä en pidä sotakuvauksista ja niitä ei onneksi tässä kirjassa ollut laisinkaan. Vuoden 1942 jaksojen kuvauksissa oli vaikeasti määriteltävällä tavalla hyvin nykyaikainen ote. Minun piti välillä oikein muistuttaa itselleni, että hei, nyt ollaan menneessä ajassa eikä eletä 2000-lukua. En tästä silti häiriintynyt, sillä Esterin persoona oli minulle romaanin suola ja olisin mielelläni seurannut hänen elämään pitempäänkin. Esterin sopeutuminen ja pikemminkin sopeutumisen vaikeudet ympäröivään kyläyhteisöön oli yksi kirjan kantavia lankoja, ja suomalainen metsä ja sen salat muodostivat hienon taustan hänen tarinalleen.

Olen lukenut myös Kostetin aiemmat romaanit, Lautturin ja Marrasyöt, ja täytyy todeta, että dekkarigenreen kallellaan ollut Marrasyöt (Robustos, 2015) nousi näistä kolmesta minun suosikikseni. Kostetin kirjat ovat keskenään miellyttävän erityylisiä aihepiiriltään, ja onkin kiinnostavaa nähdä, mitä hän seuraavaksi julkaisee. Erityismaininnan annan kirjan kannella. Se on yksinkertaisuudessaan eräs tämän vuoden uutuuskirjojen tyylikkäimpiä!

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Sain arvostelukappaleen kustantajalta. Kiitokset!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Lukupino, Kirjojen pyörteissä
Kirjan tietoja:
Jenna Kostet: Pikimusta, sysipimeä
Kansi: Jenna Kostet, Heikki Savola
Robustos, 2017
239 sivua