Oksan hyllyltä

Eva Frantzin mainio Anna Glad -dekkarisarja on edennyt toiseen osaansa. Kuuntelin sarjan avausosan Sininen huvila äänikirjana , mutta Kahdeksas neito (S & S, 2018) sattui eteeni e-kirjana. Voin silti suositella myös ääniversiota, sillä Anna Saksman jatkaa sarjan lukijana ja ensimmäisen osan perusteella hänen miellyttävä äänensä sopii loistavasti Anna Glad-kirjojen tunnelmaan. Kahdeksas neito sijoittuu samaan nimeltä mainitsemattomaan pikkukaupunkiin, jossa oltiin sarjan avausosassakin. Poliisina työskentelevälle Annalle on tullut uusi työkaveri, pirteä ja aikaansaava Märta, joka oli mielestäni erinomainen lisä sarjan henkilögalleriaan. Kirjan rikos on astetta hyytävämpi kuin sarjan avausosassa. Heti kirjan alkusivuilla avannosta löytyy hukkunut uimari, ja hänen kuolemaansa selvitellessään Anna ja Märta ajautuvat tekemisiin paikallisen kansanopiston väen kanssa, sillä hukkunut opetti opistolla valokuvausta. Vähitellen opiston menneisyydestä alkaa tihkua synkkiä tietoja. S

Hurja Hassu Lukija -blogissa käynnistyi tammikuussa sarjakuvahaaste , ja totta kai lähdin haasteeseen suurella innolla mukaan. Olen blogivuosieni aikana ikään kuin löytänyt sarjakuvat ja erityisesti sarjakuvaromaanit uudelleen, ja niitä tulee luettua jonkin verran ihan ilman mitään haasteitakin. Niinpä ajattelin, ettei ylin Asterix-taso eli 30 luettua sarjakuvaa voi olla mitenkään vaikea pala. Heh, pääsin kyllä Asterix-tasolle mutta aika viime metreille se meni, sillä haasteen 30. bloggaukseni ilmestyi eilen.  Huomasin haasteen aikana, että luen sarjakuvia kausittain ja hakaudun yleensä pidempien sarjakuvaromaanien pariin, joita taas en jaksa kovin montaa lukea peräkkäin. Jos lukeminen olisi siis jäänyt niiden varaan, Asterix-taso olisi jäänyt kaukaiseksi haaveeksi. Jouduinkin etsiskelemään lukupinooni hieman toisenlaista luettavaa kuin yleensä, ja tulin yllättäen lukeneeksi aimo annoksen kotimaisia strippisarjakuvia. Tällä saralla suursuosikkini on Bill Wattersonin Calvin &

Huh heijaa, tässä tulee Sarjakuvahaasteen viimeinen sarjakuva (enää on siis jäljellä vain loppukooste)! Kunnian saa Joann Sfarin kirjoittama ja Emmanuel Guibertin kuvittama The Professor's Daughter (First Second, 2007). Sarjakuva on Lontooseen sijoittuva varsin vaiherikas tarina egyptologian professorin tyttärestä, joka heilastelee henkiin heränneen muumion kanssa. Romanttisviritteinen seikkailu vaikuttaa jopa hivenen kieli poskessa kirjoitetulta, sen verran älyttömiä eräät juonenkäänteet ovat. Albumi on kuitenkin erittäin taitavasti kuvitettu, ja itse asiassa kaunis kansikuva minut huokuttelikin lainaamaan tämän albumin. Professorin  tyttären ja muumion seikkailut alkavat, kun he pääsevät livahtamaan kahdestaan kävelylle professorin ollessa poissa kotoa. Muumio herkistyy nauttimastaan iltapäiväteestä siinä määrin, että aiheuttaa pienen selkkauksen hillityssä englantilaiskahvilassa. Eipä aikaakaan, kun professorin tytär huomaa sekoittelevansa unilääkettä epätoivotun vieraa

Jacques Tardin taiteilema ja kirjoittama sarjakuvakirja Kirottu sota! 1914-1919 (Jalava, 2014) vyöryttää lukijan eteen ensimmäisen maailmansodan koko järjettömyyden. Sarjakuvan kertojana on nimettömäksi jäävä ranskalainen sotamies, joka kommentoi omia tuntojaan ja kokemuksiaan sodan aikana. Suurista valtapoliittisista linjoista tai sodan tarkoitusperistä miehellä ei ole tietoa, on vain ympärillä vellova, mittaamatonta inhimillistä tuhoa kylvävä kaaos. Tarkkaa faktatietoa on sitten tarjolla kirjan loppuosassa, jonka on kirjoittanut Jean-Pierre Verney. Hän käy läpi sotaan johtaneita tapahtumia ja sodan kulkua siten, kuin se numeroiden ja paikannimien valossa eteni. Kirottu sota! onkin erikoinen yhdistelmä henkilökohtaista ja yleistä, ja näiden välinen syvä kuilu teki omasta lukukokemuksestani todella vaikuttavan. "Hautojemme pohjalla me oivallettiin, että siellä tultiin olemaan pitkä aika. Saksmannit eivät olleet päättäneet palata kotiin, ja me oltiin vielä jokseenkin kau

Usein sarjakuvia lukiessani käy niin, että luen kirjaa ns. kuvitus edellä. Jos kuvitustyyli ei nappaa, kirjan lukeminen jää herkästi kesken tai vähintään Goodreadsin tähtimäärään tulee miinusta. Sarjakuva on sentään sarja kuvia, ja niiden juju on minulle juuri siinä, että tarjolla on tekstin lisäksi myös virikettä silmille. Tuntuikin aika erikoiselta - mutta erittäin mukavalla tavalla! - törmätä sarjakuvaan, jossa hullaannuin tekstiin niin paljon, ettei minua häirinnyt laisinkaan se, ettei kuvitus ollut aivan täysosuma oman makuni mukaan. Kati Rapian ja Juha Hurmeen Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki - Suomenniemen ensimmäisen tähtitieteilijän elämä ja seikkailut (Teos, 2018) saa minulta täydet viisi tähteä Goodreadsiin. "Parasta mahdollista historiankirjoitusta" , toteaa takakansi ja olen täysin samaa mieltä. "Olen jokaisessa ajassa alati läsnäoleva erikoistapaus, näkyvien ja näkymättömien asioiden nuuskija, niiden sekoittaja, näkijä ja tiedemies. Minua uteli

Nina LaCourin Välimatkoja (Karisto, 2018) oli viime viikonloppuni kirjallinen piristysruiske. Päätin yks kaks kokeilla e-kirjojen lainaamista kirjastosta ja sehän onnistui todella näppärästi. Ellibsin kirjavalikoima ei tosin päätä huimaa, ja laina-aikaakin on sen verran nihkeästi (vain 10 päivää), että kirjaa on alettava lukea samantien. Otinkin kokeeksi lainaan hyvin lyhyen kirjan, mutta LaCourin kirja kiinnosti senkin vuoksi, että se on jäänyt mieleeni positiivisten blogijuttujen ansioista. Laina oli kaikin puolin erittäin onnistunut, sillä lukaisin kirjan kertaistumalla sunnuntai-iltana. Välimatkojen loppusivut olivat hieman liian pliisut jat ennalta-arvattavat, mutta muutoin kirja tavoitti onnistuneesti nuoren naisen epävarmuuden vanhan ja uuden elämän taitekohdassa, yliopisto-opintojen alussa. "Tämän illan olen yksin. Huomenna tulee Mabel, hän viipyy kolme päivää, ja sitten olen yksin tammikuun puoliväliin saakka. "Jos minä viettäisin kuukauden yksin", Hannah

Kuukauden kieli -lukuhaasteessa syyskuun kielenä oli saksa. Jouduin etsiskelemään mieluisaa kirjaa jonkin aikaa, ja muutama kokelas palautui kirjastoon pikavauhtia, kun lukeminen ei muutaman kymmenen sivun jälkeen innostanut. Mutta lopulta tärppäsi ja luinkin sitten lähes yhtä kyytiä kaksi saksasta käännettyä dekkaria. Löysin nimittäin lukupinooni Doris Gercken dekkarit, joita ilmestyi useampia jo kuopatussa Sapo-sarjassa. Innostuin Gercken kirjoista erityisesti siksi, että hän kirjoittaa miellyttävän napakasti. Molemmat lukemani kirjat olivat vain noin 125 sivun mittaisia ja niin vain rikokset saatiin jouhevasti kuvattua ja ratkaistua. Sivumäärälle annan erityisen suuren plussan, sillä minun on myönnettävä, että monet nykydekkarit ovat lähes masentavan paksuja tiiliskiviä. Rikosjuonen pitää olla todella äärimmäisen vetävä, että jaksan istua sen äärellä yli neljänsadan sivun verran, ja monet dekkarit ovat vielä tuotakin pidempia (mutta valitettavasti vetävyyden kanssa on usein niin

"Oli varhainen, hyvin lämmin aamu heinäkuussa ja yöllä oli satanut. Paljas kallionpinta hyörysi, mutta sammal ja kallionranut olivat kosteutta tulvillaan ja kaikki värit olivat syventyneet. Kasvillisuus kuistin edessä oli sademetsää, se oli aamuhämyssä vielä, ilkeitä lehtiä ja kukkia vieri vieressä, hänen piti varoa ettei tulisi niitä katkaisseeksi kun hän siinä kulki etsimässä, käsi suun edessä ja koko ajan peläten horjahtavansa.     Mitä sinä teet? kysyi pikkuinen Sophia.     En mitään, hänen isoäitinsä vastasi. Toisin sanoen etsin irtohampaitani, hän sitten lisäsi äreästi." (s. 7) Näin valloittavasti alkaa Tove Janssonin Kesäkirja (2017/1972), jonka luin - vihdoin ja viimein - Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteen innostamana. Mutu-tuntumani mukaan Kesäkirja on todella suosittu kirja bloggaajien keskuudessa, enkä kirjan luettuani sitä lainkaan ihmettele. Näin marraskuun harmauden keskellä luettuna Kesäkirja oli aikamatka kesän valoon ja lapsuuden nostalgiaan, j

Jennifer Egan pääsi yllättämään minut romaanillaan Manhattan Beach (Tammi, 2018). Olin tätä ennen lukenut Eganilta vain Pulizer-palkitun kirjan Aika suuri hämäys , eikä se suuremmin säväyttänyt. Niinpä aloitin Eganin uutukaisen vain varovaisen kiinnostuneena, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen huomasin olevani täysin uppoutunut sujuvasti etenevään lukuromaaniin. Silmien eteen piirtyi lamavuosien runtelema New York, jossa kuuluivat heikosti toisen maailmansodan etäiset kaiut ja tavallisten kansalaisten arki limittyi järjestäytyneen rikollisuuden varjomailmaan. Tämän kaiken keskellä seurattiin naiseksi varttuvan Annan kasvutarinaa. Tuohon aikaan naisen elämää rajoittivat erilaiset ja jäykemmät yhteiskunnalliset normit kuin nykyään, ja Annan arkea varjosti myös omille teilleen lähtenyt isä ja vaikeasti sairas, rakas pikkusisar Lydia. "Anna nauroi. Tosiasiassa hänen leninkinsä - jota ei näkynyt takin alta - ei ollut lainkaan hullumpi. Kun Anna oli kertonut äidille, että muuan t

Sarjakuvahaasteessa alkaa olla loppukirin paikka, sillä haaste päättyy tämän kuun lopulla. Sarjakuvajuttuja odottelee bloggausjonossani sen verran, että Asterix-taso siintelee jo silmissäni 😎. Marraskuussa on siis luvassa jonon purkua eli sarjisjuttuja piisaa! Ensimmäisenä tuon blogiini J. P. Ahosen Belzebubs -sarjakuvan (Kumiorava, 2018). Belzebubs on ilmestynyt nettisarjakuvana, mutta minä löysin sen vasta tänä syksynä, kun bongasin upeakantisen kirjan jostain blogijutusta tai kenties Goodreadsin feedistä. J. P. Ahosen taidokas kynänjälki on varsinainen huomiomagneetti, joten totta kai omalaatuisen okkultistiperheen arkea kuvaava Belzebubs piti laittaa kirjastovaraukseen. Belzebubs on strippisarjakuva, ja niiden kanssa olen oppinut varovaiseksi - huumori kun ei aina kolahda, ja hieno piirrosjälki ei silloin paljon lohduta. Nyt huumorin suhteen ei ollut mitään ongelmaa, sillä Belzbubsien arki tarjosi hauskan yhdistelmän tavallisia parisuhde- ja perhejuttuja teiniangsteine

Syksy ja dekkarit näyttävät edelleen olevan takuuvarma yhdistelmä. Rikosjuonia on kertynyt blogattavien pinooni aivan huomaamatta, ja päätin niputtaa niitä tähän miniarviopostaukseen. Kaikki tämän jutun dekkarit ovat sellaisten sarjojen osia, joita olen lukenut jo aiemminkin. Dekkareissa minulla onkin tapana etsiytyä tuttujen sarjojen pariin. Lukeminen on niin vaivattoman mukavaa, kun kirjan sivuilla odottaa tuttu henkilögalleria eikä tarvitse heti alkaa tutustumaan isoon joukkoon aivan uppo-outoja hahmoja. Eli juu, kun kaipaan jotain helppoa ja viihdyttävää ajankulua, hyväksi havaittu dekkarisarja on yleensä varma valinta: Ann Cleevesin Vera Stanhope -sarjasta luin viime syksynä osan Kuolonkukkia (Karisto, 2015), ja nyt koukutuin Veran tutkimuksiin parin kirjan verran. Satamakatu (Karisto, 2014) ja Merilokki (Karisto, 2017) ovat molemmat tasaisen varmoja perusdekkareita, joissa brittiläisen poliisin arki on voimakkaasti läsnä. Satamakadussa Veran tiimi tutkii parin met

Millainen oli kirjabloggaajan lokakuu? Jutun kuvituksena näppäilyjä eiliseltä asiointireissultani Oulun keskustaan. Tässä kuvassa näkyy Ajan kulku -patsas, jonka koristelu hauskalla hatulla ei ole minun tekosiani. Lokakuussa kirjablogini painui ajatuksissa muun elämän taustalle tavallista voimakkaammin. Kuluva syksy on ollut minulle hieman erilainen syksy, sillä päätin jatkaa opintojani opintovapaan merkeissä. Tähänastinen opiskelu töiden rinnalla vaihtui siis täyspäiväiseen aikuisopiskelijan arkeen, ja tätä arkea on luvassa vappuun asti. Vaikka koulutusta paljon nykyään kritisoidaankin, minä kiitän isosti järjestelmäämme, joka mahdollistaa yliopisto-opinnoista nauttimisen työssäkäyvällekin (toki pieni osuus on ollut silläkin, että olen jaksanut ahertaa pääsykokeissa 😊). Ensimmäiset tentit ajoittuivat lokakuun lopulle, ja niihin valmistautuminen vei aikaa niin paljon, ettei keskittymistä juurikaan riittänyt vapaa-ajan lukemiseen. Niinpä Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-teema