Oksan hyllyltä

Olen tänä vuonna osallistunut Aukeamia-blogin Kuukauden kieli -lukuhaasteeseen. Oma haastetaipaleeni on edennyt kovin epätahtisesti, sillä vain muutamana kuukautena olen tullut lukeneeksi ko. kuukauden kielellä julkaistun kirjan (tai novellin). Muutoin olen sitten lukenut kirjoja joko liian myöhään tai liian aikaisin. En kuitenkaan ole antanut tämän suuremmin haitata, sillä haaste on selkeästi laajentanut lukureviiriäni ja kirjojen etsintä on pääsääntöisesti ollut kivaa. Pari kieltä jäi silti matkan varrella kuittaamatta, mutta sainpas tässä joulukuun aikana hoidettua nekin eli jee, voin merkitä kuukauden kieli -haasteen suoritetuksi!  Kokosin tähän juttuun rästissä olleet vietnamin ja turkin kirjat ja lisäksi mukana on joulukuun kieli venäjä. Lyhyiden lukutunnelmien jälkeen on vielä pieni kooste haasteesta ja lista kaikista haasteeseen lukemistani kirjoista. Photo by freestocks.org on Unsplash Toukokuun kieli: turkki - Orhan Pamukin novelli Ikkuna (julkaistu kok...

Orhan Pamukin Istanbul - muistot ja kaupunki (Tammi, 2010) vie lukijansa retkelle kirjailijan lapsuusmuistoihin ja Istanbulin kaupungin historiaan. Huomasin lukiessani oman ennakkoasenteeni kirjaa kohtaan: odotin, että nyt pääsen hekumoimaan tarunhohtoisen Istanbulin jännittävällä menneisyydellä Nobel-kirjailijan kyydissä. Näinpä ei käynytkään, vaan Pamukin Istanbul-muistoilla on jalat tiukasti kiinni nykyisyydessä, ja menneitä loiston päiviä tarkastellaan lähinnä surumielisesti nykyhetkestä käsin. Romantisoidun Istanbul-hehkutuksen puuttuminen tosin taitaa olla vain plussaa tälle kirjalle. "Istanbulissa historiallisia muistomerkkejä ei suojella samalla tavalla kuin museoissa, niillä ei ylpeillä  eikä niitä panna näytteille siten kuin länsimaisissa suurkaupungeissa, jotka ovat säilyneet suurten tuhoutuneiden imperiumien jäljiltä. Niiden keskellä vain eletään. Se on viehättänyt suurestikin länsimaisia matkakirjailijoita ja turisteja. Mutta kaupungin tuntosarvet muistuttavat...

Punainen Klassikko -teemakuukauteni päätöskirja on Orhan Pamukin Nimeni on punainen (Tammi, 2012). Kirja on nostettu klassikoksi HS:n klassikkoautomaatissa , ja kaikista automaatin punaisista klassikoista se kiinnosti minua eniten. Kirjaa mainostetaan kansiliepeessä kiehtovana murhamysteerinä, joten ei kai se kovin huono voi olla, ajattelin. Pamukille myönnettiin vuonna 2006 Nobelin kirjallisuuspalkinto, joten Nobel-piste toimi lisähoukuttimena lukemiselle. Nimeni on punainen alkaa lupaavasti. "Minä olen kuollut, olen kalmo ja virun kaivon pohjalla." Hieno aloituslause, ja koko ensimmäinen luku oli paras romaanin aloitus, jonka pitkiin aikoihin olen lukenut. Miniatyyriateljeen kultaaja Siro efendi on tapettu, mutta hänen sielunsa vielä viipyilee maan pinnalla pohtimassa, kuka hänet murhasi ja miksi? Lukija voikin istahtaa tuoliin, ja alkaa kuunnella eri kertojien tarinointia. Jokaisen luvun otsikko ilmoittaa, kuka on saanut puheenvuoron. Kertojien äänensävy on jutus...