27. heinäkuuta 2017

101 kirjaa: Katukiviä - Anders Cleve (vuosi 1959)

Kirjabloggaajat ovat kuluneen vuoden aikana bloganneet Ylen 101 kirjaa -listan kirjoista. Minulle osui arvonnassa vuoden 1959 kirja, Anders Cleven kirjoittama novellikokoelma Gatstenar, joka suomennettiin nimellä Katukiviä (Otava, 1984/1959). Perustelut kirjan valintaan listalle ovat:

"Novellikokoelmassa tuoksuu ja soi työläiselämä 1950-luvun Helsingissä. Kokoelman neljä novellia tarjoavat erilaisia näkökulmia kaupunkilaiselämään. Radiosta kuuluu iskelmiä, paistinpannussa kärisee läskisoosi ja talonmies Multanen kamppailee kalanruoto kurkussa.

Slangia käyttäneen Cleven novelleihin taltioitui 1950-luvulla nopeasti kasvavan Helsingin syke, ja teoksen ote on impressionistinen. Kokoelma ilmestyi alunperin ruotsiksi nimellä Gatstenar. Sen suomensi Pentti Saarikoski."


Lähdin lukemaan Cleven kirjaa kylmiltäni. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut kirjasta saati sen kirjoittajasta mitään, ja vaikka divarista hankkimani painos kuuluu Otavan Koulukirjasto-sarjan lukiolaisille suunnattuun osaan, minua tämä lyhyt novellikokoelma ei omina lukioaikoinani tavoittanut. En siis tiennyt, mitä odottaa mutta yllätyin silti positiivisesti: Cleven novellit ovat kestäneet hienosti aikaa, ja ne olivat kohtuullisen nopealukuisia. Ajankuva toki välittyy novellien kuvaamasta kaupunkilaisarjesta, mutta henkilöiden murheet ja ilot tuntuivat kovin ajattomilta.

Talonmies aloittaa kokoelman, ja heti alkuun lukija pääsee eläytymään kaupunkikuvaukseen:

"Siellä kohosivat  vuokrakasarmit kallistellen ylöspäin. Ne muistuttivat oikeastaan enemmän vapaapainijoita kuin taloja ja ne oli maalattu merkillisen värisiksi: puolukkapuuronpunaisiksi, pilsnerinkeltaisiksi, rännänvalkoisiksi, homeenvihreiksi, keittiötuolinsinisiksi, viinanruskeiksi. Hatarat puuhökkelit näyttivät säälittäviltä ja pelokkailta kivitalojen rotevien hartioiden välissä, kiemuraisine  friiseineen ne hitaasti  lahosivat ja haisivat tuskastuttavasti  mädäntyneelle perunalle." (s. 9) 

Keittiötuolinsininen talon sävy kuulostaa aivan Oulun Tuirassa sijaitsevalta siniseltä talolta eli jo edesmenneen kirjailija Samuli Paulaharjun kotitalolta. Cleve maisemankuvailut saivat mielikuvituksen heräämään, ja ne olivatkin minusta kirjan parasta antia. Pidän tätä saavutuksena, sillä en yleensä innostu maisemakuvausten lukemisesta. Nyt ei mieleni tehnyt laisinkaan ohittaa näitä kohtia ylimalkaisesti silmäillen, vaan bongailin kirjasta mitä herkullisimpia metaforia. Tässä vielä yksi, kalantuoksuinen kappale novellista Varis:

"Suomenlahden hengitys oli paksu ja märkä. En usko että pahasti valehtelen jos sanon että se muistutti huljuvaa kalasoppaa jota tarjoillaan kaupungin kaikissa kuppiloissa. Tai ehkä pääsen lähemmäksi totuutta jos vertaan sitä ryssänkurkun erikoiseen maustettuun liemeen. Suomenlahden hengitys haisi suolatulta turskalta tai raa'alta lipeäkalalta. Tai ehkä se pikemminkin lemusi kuin se mustin nikotiiniöljy jonka minä saan ilkeästä rahisevasta piipustani hampaisiini ja kitalakeeni." (s. 121)

Novellien henkilöhahmot ja heidän kohtalonsa eivät vanginneet mielenkiintoani maisemakuvausten tavoin. Kokoelman neljän novellin kuvaamat ihmistyypit olivat elämänsä murheiden keskellä hyvin tavanomaisia, ja näitä tyyppejä varmasti löytyy meidänkin aikamme elävästä elämästä: rahvaanomainen ja kiivasluonteinen talonmies; tutkimustyöstään irtipääsemätön lisensiaatti; nuoripari, jonka rakkautta koettelee vahingossa alkunsa saanut raskaus; elämän laitapuolta kulkenut nainen, jolla jätti yhden yllätyksen jälkeensä.

Cleve kuvaa henkilöidensä elämää vaikeuksien tai elämän ehtoopuolen aikana, Jolleivat ajankuvaa ja maisemaa piirtäneet kuvaukset olisi sävyttäneet lukemistani, kokoelma olisi taatusti tuntunut puisevammalta. Löysin itseni saman ongelman ääreltä kuin usein novelleja lukiessani: novellin kuvaama pieni hetki päähenkilön elämästä ei ehdi herättämään kiinnostustani, tai jos se tekee, novellin viimeinen sivu on edessä ja on aika virittäytyä uuteen tarinaan. Katukiviä tallanneet henkilöt taisivat olla liian arkisia minun makuuni - kokoelma olisi kenties innostanut minua enemmän, jos olisin vain saanut hekumoida ja tunnelmoida Cleven terävänäköisissä ja elävissä maisemakuvissa. Nyt ne tosin loivat kiinnostavan kontrastin henkilöiden arkisille huolille, ja ikän kuin häivyttivät tarinoiden epäkiinnostavaksi kokemaani realismia.

Cleven kokoelmasta olisin mieluiten jäänyt seuraamaan Seijan ja Tapin nuoren rakkauden kohtaloa. Kestikö hauras ihastus koettelemuksen, jonka elämä heidän tielleen heitti?

"Hämärässä oli katukivien hengitys hopeanvärinen. Niiden sisällä pehmenivät herkät värisevät suonet. Katukivien pinnat pehmenivät rauhallisesti, kaikki ruoste, kaikki hiekka ja kaikki lika. Ruskeat, harmaat, punaiset ja violetit värisävyt lauloivat katukivissä matalaan ääneen.
    Tappi ja Seija vaelsivat hiljaisina käsi kädessä katuja pitkin. Välillä Tappi yritti pakottaa itsensä juttelemaan. Hän lateli vitsejä, jotka hän oli napannut sieltä täältä. Kertoi rivoja juttuja jotka oli kuullut jengissä. Paukutti teknillisiä tietoja jotka oli oppinut Valituista paloista. Puhui, puhui." (s. 73)

Lukumaisemana kesäinen Oulu.

Kaikki Ylen 101 kirjaa -listaan liittyvät kirjabloggaukset löytyvät täältä.

***

Aloitan Cleven kirjalla Novellihaasteen toisen kierroksen.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Ostin divarista
Muualla verkossa: Kiiltomato-verkkolehden juttu kirjasta löytyy täältä
Kirjan tietoja:
Anders Cleve: Gatstenar (1959)
Suomennos Pentti Saarikoski
Otava, 1984
158 sivua

25. heinäkuuta 2017

Kirjabloggaajan kesäaakkosia: H - N

Ja kaikkea muuta -blogin Minnalta nappaamani kesäinen aakkoshaaste jatkuu kirjaimilla H - N. Aakkoshaaste jäi hieman alkuviikosta päättyneen naistenviikon jalkoihin, mutta onneksi kesää on vielä jäljellä elokuulle asti. Aakkosten ensimmäiset kirjaimeni löytyvät täältä.

Haasteen idea on helppo: kerrotaan itsestä aakkosten avulla. Tämmöisiä juolahti mieleeni päivän kirjaimista:

H = hilla. Marjaisa mysteeri. Minun makunystyräni eivät ole vielä tavoittaneet hillan eli lakan maun ihanuutta. Tyydyn siis hiljaisesti hämmästelemään muiden intoilua hillan äärellä.

I = innostus. Innostus tekee elämästä ja arjesta tavallista mukavampaa. Joskus innostusta vaikkapa töitä kohtaan saa etsiä ja huhuilla, pitkiäkin aikoja, mutta sitten on sitäkin hauskempaa kun se taas löytyy. Innostus on kuin sisällä kuplivaa iloa ja energiaa, joka tuo ylimääräistä potkua arkeen. Innostun joskus hieman liian nopeasti asioista, eikä into aina kanna loppuun asti. Mutta eipä tuo yleensä juuri haittaa. Olen oppinut olemaan ymmärtäväinen kesken jääneitä, innostuksen puuskassa aloitettuja juttuja kohtaan. Aikansa kutakin. 😊

J = juusto. Arkinen, päivittäinen ilo. Maukas juustoviipale ruisleivän päälle ja siinäpä on oiva välipala. Jos minulta yhtäkkiä kiellettäisiin juuston syöminen, tuntisin taatusti henkisiä vieroitusoireita. Juusto sopii myös juhlahetkiin, vaikkapa valkoviinin ja viinirypäleiden kaveriksi. Oulun kauppahallista löytyy hyvä juustotiski, ja marketeissakin voi bongailla uusia tuttavuuksia.


K = kahvi. En juo kahvia, ja joskus ärsyttää selitellä, että olen niitä kummajaisia maassamme, jolle ei tämä kansallisjuoma kelpaa. Teetä, kiitos!

L = lentäminen. Olen tyytyväinen saadessani elää aikana, jolloin lentokoneet ovat tehneet matkustamisesta helppoa ja kohtuuhintaista. En ole matkustusfriikki, mutta on mukava tietää, että vaikkapa Keski-Euroopan suuret kaupungit ja nähtävyydet ovat vain muutaman lentokonetunnin päässä. Jos vaikka sattuisi tulemaan semmoinen olo, että on päästävä muihin ympyröihin. Lentomatkoihin liittyy aina jatkumo jännityksen aiheita: myöhästyykö kone, ehtiikö jatkolennolle, saapuvatko matkatavarat perille? Koetan olla coolisti, mutta jännään silti sisäisesti kaikkia näitä joka kerta lentäessäni.

M = metsä. Metsä liittyy mielikuvissani vahvasti suomalaisuuteen. Myyttinen rauhoittumispaikka, marjojen koti, teollisuuden raaka-aineen lähde - metsän roolit ovat moninaiset. Lapsena en kokenut metsää omaksi paikakseni, mutta näin aikuisiällä olen hiljalleen innostunut marjastuksesta. Esimerkiksi mustikat ovat metsän ihana herkku.

N = neiti. Ihastuttavan vanhanaikainen puhettelusana. En ole enää vuosiin ollut neiti-ihminen, vaan rouva. En loukkaannu, jos minua puhutellaan rouvaksi. Tituleeraaminen on jollain tapaa miellyttävää, kun sitä joskus harvoin tapahtuu. Sinuttelukulttuurin yleistyminen ei siis saa minulta varauksetonta kannatusta, sillä se tuntuu karsineen arjesta pieniä kohteliaita sanontoja.


Kuvat: wikimedia commons -palvelu.

24. heinäkuuta 2017

#naistenviikko: Ruoho laulaa - Doris Lessing

Doris Lessingin Ruoho laulaa (Tammi, 2007/1950) on ytimekkäästi sanottuna lukukesäni tähän asti vavahduttavin kirja. Tulevan Nobel-kirjailjan esikoisteos on kirjoitettu lähes 70 vuotta sitten, ja sen kerronta tuntui minusta edelleen tuoreelta, henkilöhahmot väkeviltä ja teemat ajankohtaisilta. Kirjan sivuilta piirtyy vahva naiskuva, joten wow! - tähän kirjaan on hyvä päättää oma osuuteni kirjablogien naistenviikosta!


Ruoho laulaa alkaa uutisella Mary Turnerin kuolemasta. Mary on valkoinen nainen, naimisissa epäonnisen maanviljelijän kanssa. Kirjassa kerrotaan, miten ujohko Mary päätyi kohtamaan kuoleman kotinsa verannalla, palveluspoikansa käden kautta. Mitä edemmäs Maryn elämää kuljetaan, sitä vahvemmin kirja pureutuu naisen pään sisälle, tämän kokemiin pettymyksiin, vähitellen tapahtuvaan lannistumiseen ankarien olojen ja miehensä kyvyttömyyden edessä. Ja kaiken taustalla on valkoisten ylivalta, rotuerottelun ajatusmaailma ja sen heijastuminen Maryn, hänen miehensä ja ympäröivän yhteiskunnan elämään.

"Valkoinen saa katsella alkuasukasta, joka on pelkkä koira. Niinpä Marya harmitti, kun mies keskeytti puuhansa ja oikaisi selkänsä odottaen että Mary lähtisi pois, osoitti ruumiillaan närkästyneensä siitä, että Mary oli läsnä. Marya raivostutti, että mies saattoi uskoa hänen tulleen sinne tahallaan; ajatus ei tietenkään ollut tietoinen; olisi niin hävytöntä, niin sanoinkuvaamattoman röyhkeätä miehen kuvitella sellaista, ettei hän sallinut sen päästä mieleensäkään; mutta miehen liikkumattoman ruumiin asento tämän katsellessa häntä heidän välissään olevien pensaiden yli, tämän ilme, sai hänet suunniltaan suuttumuksesta. Hänet valtasi sama mielijohde, joka oli kerran saanut hänet iskemään ruoskallaan miestä kasvoihin." (s. 195)

Aloittelin Lessingin kirjaa heinäkuun lukumaratonilla, mutten malttanut silloin lukea kuin vajaat 50 sivua. Jo alku vakuutti minut, mutta lukumaratonilla olin jotenkin niin rauhattomissa lukutunnelmissa, että jätin kirjan suosiolla maratonin jälkeisiin päiviin. Se kannatti, sillä kun asetuin ihan rauhassa Maryn tarinan eteen, se piti minua otteessaan todella tiiviisti. Eteläisen Afrikan kuumuus tunki sivuista läpi, ajankuva tuntui elävältä ja erityisesti pidin siitä, että kirjan teksti kuvasi rotujen välisiä suhteita kiihkottomasti, vallitsevana olotilana. Kertojan ääni kommentoi toisinaan Maryn ja hänen miehensä elämänvalintoja surullisen myötäelävästi, mutta vääjäämättä lähestyvä loppuhan oli jo lukijan tiedossa.

Ruoho laulaa on erittäin vaikuttava kirja, ja se saa minulta täydet 5 tähteä Goodreadsiin.

***

Kiitokset Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogin Tuijalle mukavasta haasteviikosta!

Viikkoni muut kirjapostaukset:

Helen D. Boylston: Helena-sarja (osat 1, 6 ja 7)
Dasha Tolstikova: A Year Without Mom
Lyhyesti: Itämeren Auri, Näkymätön ja Säkenöivät hetket
Leena Krohn: Tainaron

***

Helmet-haasteessa Lessingin kirja sopii kohtaan 38. Kirjassa mennään naimisiin.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Tarukirja, Eniten minua kiinnostaa tie, Kartanon kruunaamaton lukija, Luettua.
Kirjan tietoja:
Doris Lessing: The Grass is Singing (1950)
Suomennos Eva Siikarla
Tammi, 2007 (Keltainen kirjasto nro 385)
281 sivua

23. heinäkuuta 2017

Naisten aakkoset: S

Naisten aakkosissa on vuorossa S-kirjain. Naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella − ensimmäisellä kerralla A:lla. Kysymyksiä on kolme:

Kuka on suosikkikirjailijasi?

Nimi löytyi kevyeltä dekkaripuolelta. Ruotsalaisen Viveca Stenin Sandhamin murhat -kirjasarja on ollut mukavan leppoisaa luettavaa. Juuri sitä hömppäkirjaosastoa, josta tänä kesänä on ollut paljon puhetta. Helposti sulavaa ja sujuvasti kirjoitettua, rikosjuonia ihmissuhdemausteilla. Joinakin päivinä on hyvä uppoutua hetkeksi juuri tämmöisen kirjallisuuden pariin.

Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Sofia Coppolan ohjaamat elokuvat ovat usein olleet minulle mieluisia. Esimerkiksi Lost in Translation oli vähäeleisen tyylikäs leffa. Sen pääosassa oli toinen lahjakas ja kaunis S-nainen, Scarlett Johansson.

Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Espanjalainen näyttelijä Penélope Cruz Sánchez on esiintynyt usein mm. maanmiehensä Pedro Almodóvarin filmeissä. Tumma kaunotar on säväyttävä ilmestys kypsälläkin iällä, ja näyttelijänlahjojakin löytyy. Cruz on naimisissa lutuisen näköisen komistuksen eli siis Javier Bardemin kanssa. Jos saisin hypätä hetkeksi jonkun nykyfilmitähden elämään, valintani voisi hyvinkin osua Cruziin.


Kuva otettu netin ilmaiskuvapalvelusta.
Aikaisemmat aakkosjuttuni:

A-kirjain
B-kirjain
E-kirjain
F-kirjain
G-kirjain
H-kirjain
I-kirjain
J-kirjain
L-kirjain
M-kirjain
N-kirjain
O-kirjain
P-kirjain
Q - ei blogijuttua!
R-kirjain

 

22. heinäkuuta 2017

Naistenviikko: Tainaron - Leena Krohn

Leena Krohn on ainut naistenviikkoni kirjailija, joka on päivän nimipäiväsankari. Onnea kaikki Leenat, Matleenat, Leenit ja Lenitat! Päivää juhlistaa blogissani Krohnin jo yli  30 vuotta sitten (!) julkaistu teos Tainaron (Teos, 2006/1985). Luin kirjan ensimmäisen kerran opiskeluaikojeni alussa, ja kirjan julkaisemisesta oli jo tuolloin kulunut hyvä tovi. Minä ihastuin Tainaronin arvoituksellisuuteen heti ensimmäisen kirjeen luettuani. Mitä ihmettä, onpas kummallisen oloinen kirja ja paikka, tätä on pakko saada lisää - ja niin pieni kirjanen tuli ahmaistua pikavauhtia. Joitakin vuosia sitten hankin kirjan omakseni, ja keväällä uppouduin jälleen Tainaroniin Uudelleen luettua -lukuhaasteen innostamana.


"Minulle tuottaa mielihyvää kuvitella, että kerran veisin sinut sinne ohdakkeitten alle. Niiden ihania huiskiloita verhoaa untuvainen seitti ja se hulmuaa kuin rantabulevardin puiden kruunut.
    Sinä nauttisit retkestä kedolle, kun Tainaronissa on kesä ja kukkia voi katsella kasvoista kasvoihin. Silloin ne ovat avoimet kuin itse päivä ja mesiviittojen hieroglyfit ovat täsmälliset ja puhtaat. Me katsomme niitä, mutta itse ne katsovat vain aurinkoa, jota muistuttavat.
    On niin vaikea uskoa sydänpäivän lämmössä - yhtä vaikea kuin lasten kasvojen edessä - että väri ja valo, joista ne on tehty, ovat ainetta, ja että kerran, pian, heti samana iltana, niiden hohto sammuu eikä sitä enää näy." (s. 11 - 12)

Tainaron koostuu kirjeistä, joiden lähetyspaikkana on omia merkillisiä, alati muuttuvia lainalaisuuksiaan noudattava Tainaron. Vastaanottaja jää tuntemattomaksi, ja lähettäjään tutustutaan vain sen verran mitä kirjeiden perusteella voi päätellä. Kirjeissään lähettäjä kertoo tutustumisestaan Tainaronin kaupunkiin, sen asukkaista ja ihmetyksen aiheista. Eriskummallisen kuuloinen asetelma, ja se toimii! Kaunis ja luonnonläheinen Tainaron on mutu-mielipiteeni mukaan maamme kirjallisuuden pieni suuri helmi, puhuttiinpa sitten fantasiakirjallisuudesta tai ihan vaan yleisesti kirjallisuudesta. Eli Goodreadsiin annan kirjalle epäröimättä 5 tähteä, ja enemmänkin tähdittäisin, jos se vain olisi mahdollista.


Tuoreimmalla lukukerralla Tainaronin surumielisyys nousi tekstistä esille ehkä enemmän kuin aiemmin. Asioiden loppumisen tiedostaminen on kirjassa alati läsnä. Toisaalta, elämän kiertokulku korostuu myös, vaikkakin usein erilaisena kuin meidän tutussa maailmassamme. Asiat, olennot ja eläväiset muuttuvat, ja siinä riittää kirjeiden kirjoittajalle ihmettelemistä. Kummastelun aiheena on myös se, ettei hän saa kirjeisiinsä vastausta. Tainaronista muodostuu eräänlainen kupla, joka kirjoittaja yrittää kirjeissään jäsentää.

"Katsoin. Siinä, missä vielä äsken oli kulkenut viivasuora bulevardi, risteilivät nyt kapeat polut. Niiden rihmasto haarautui yhä laajemmalle alueelle aivan silmieni alla.
    - Ja näin tapahtuu kaiken aikaa, loputtomasti, hän sanoi. - Ei Tainaron ole paikka, niin kuin ehkä luulet. Se on tapahtuma, jota kukaan ei mittaa. Ei kenenkään hyödytä ryhtyä kartantekoon. Se olisi ajan ja voimien tuhlausta." (s. 109)

Minulle lukijana Tainaronin uusintaluku (en muista, monesko kerta tämä nyt mahtoi ollakaan...) on aina ollut hyvin palkitsevaa. Kirjeitä voi lueskella haluamassaan järjestyksessä, ja mielialan mukaan niistä pompahtelee erilaisia juttuja esille. Kiehtova kirja tämä Tainaron! Erilainen ja omanlaisensa fantasiakirja.


Kirjablogien naistenviikkko-haastetta emännöi Tuitata-blogin Tuija.

***

Osallistun kirjalla Uudelleen luettua -lukuhaasteeseen.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Tainaronin postia on luettu mm. blogeissa P. S. Rakastan kirjoja, Kirjanurkkaus
Kirjan tietoja:
Leena Krohn: Tainaron - Postia toisesta kaupungista (1985)
Kansi: Metti Nordin
Kuvittanut Irina Krohn
Teos, 2006
138 sivua

21. heinäkuuta 2017

#naistenviikko: 3 x uusi, hyvä tuttavuus

Naistenviikkoni jatkuu miniarvioilla. Kevään ja alkukesän mittaan bloggausjonooni on jäänyt muutamia oikein hyviä kirjoja, jotka olivat minulle iloisia yllätyksiä. Lukuodotukseni eivät olleet kovin korkealla näiden kirjojen suhteen, ja aloittelin itselleni uusien kirjailijoiden kirjoja vähän niin kuin kokeeksi. Innostunko vai siirrynkö seuraavaan kirjaan? Ja sitten yhtäkkiä kirja olikin vetäissyt mukaansa ihan täysillä. Lukuharrastuksen parhaisiin hetkiin kuuluvat juuri nämä uudet, mieluisat kirjatuttavuudet, jotka pöllähtävät esiin vaikkapa lukulaitteen kätköistä. Lukemissani kirjoissa on sen verran naisnäkökulmaa mukana, että ne sopivat hienosti viikon teemaan.

Tämän päivän kattauksessa on jokaiselle jotakin: romanttisvivahteista historiallista seikkailua, säpäkkää toimintaa ja ihmissuhteiden mutkikkuuden pohdintaa. Aloitetaanpa Hämeen sydämestä:


Johanna Valkaman Itämeren Auri (Otava, 2016) oli juhannukseni sulostuttaja. En muista, milloin olisin lukenut kaukaisempaan historiaan sijoittuvan romaanin, joten viikinkiaikaiseen Suomeen sijoittuva kevyt, viihdyttävä tarina tuntui virkistävältä jo tapahtuma-ajankohtansa vuoksi. Kirjan nimihenkilö Auri on parantajien kuulua sukua, mutta kohtalo heittää hänet toisenlaiselle tielle. Viikinkimies Haakonin ja Aurin tiet kietoutuvat yhteen, mutta paljon ehtii tapahtua ennen kuin he ymmärtävät, mitä elämältään haluavat.

Sen verran olen aikoinani lukenut kirjaston romantiikkahyllyn antia, että tuttuja juonikulkujen piirteitä oli helppo bongailla kirjasta. Silti pidin siitä, että Aurin tarinassa oli vahva historiallinen tausta, ja kirjan loppuosassa oli kerrottu lyhyesti tapahtumiin liittyvistä historiallisista henkilöistä. Luonto oli vahvasti läsnä tarinassa, ja Aurin parantajan- ja loitsimisentaidot rakensivat hienosti ajankuvaa. Aurin hahmosta oli tehty hyvin itsenäinen ja rohkea, kuitenkin aikakauden sallimissa rajoissa. Miesten hallitsemassa maailmassa nainen ei voi odottaa tulevaisuudelta mitä tahansa. Kokonaisuus rullasi mukavasti eteenpäin, ja minä viihdyin kirjan parissa erinomaisesti (ja Haakon oli sopivan miehinen kirjallinen juhannusurho).

"Miehet loivat Auriin nyt uudenlaisia katseita, joissa oli myös häivähdys pelkoa. Itämaa - noitien, jään ja pimeyden maa - oli totisesti ansainnut nimekseen Jotunheim: olihan nainen taltuttanut meren raivon ja käynyt kauppaa itsensä Njordin, merenjumalan, kanssa."

Kirjan jatko-osa Linnavuoren Tuuli on myös jo luettuna, mutta siitä lisää myöhemmin. Helmet-haasteessa Itämeren Auri sijoittuu kohtaan 29. Päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia. Aurin tiedot luonnonyrttien parantavista voimista ovat laajat, ja olisi hienoa omata tämänkaltaista perinnetietoa.



Karin Slaughterilta on suomennettu ties kuinka monta dekkaria, mutta minä tutustuin niihin vasta kesäkuussa. Valintani osui Will Trent & Sara Linton -sarjan seitsemänteen osaan Näkymätön (Tammi, 2015), jonka kaivoin luettavakseni lukulaitteen uumenista. En tiennyt henkilöhahmojen historiasta mitään kirjaa aloittaessani, mutta tämä sarja näköjään kuuluu niihin, joihin on helppo hypätä mukaan. Keskeiset henkilöhahmot ja näiden väliset suhteet kävivät kohtuullisen nopeasti selviksi, joten jos räväkkäotteinen dekkari kiinnostaa, kannattaa kokeilla Näkymätöntä.

Kirjan alku hätkäytti. Aloitusluvun tapahtumissa lukijalle esiteltiin reipasotteinen amerikkalainen poliisinainen Lena, joka ei epäröi kovissa tilanteissa. Ei, vaikka rikolliset tunkeutuvat hänen kotiinsa ja tulilinjalle joutuu Lenan aviomies. Olen ilmeisesti lukenut aika nössöjä ja pehmytotteisia dekkareita viime aikoina, kun Lenan hahmo tuntui kovin ronskilta. Tosin jäin miettimään, hämmästyinkö vain sitä, että kovia otteita käytti nainen eikä mies?

Kirja ei silti lopulta ollut erityisen raaka, vaikka siinä selviteltävä kadonneisiin nuoriin liittyvä rikosvyyhti semmoinen olikin. Lenan, Willin ja Saran keskinäiset nahinat ja muhinat, ja heidän henkilökohtaiset ongelmansa olivat niin paljon esillä, että rikosten selvittely tuntui ajoittain vain sopivalta kulissilta muille tapahtumille. Juoni eteni kuitenkin niin sujuvasti, että lukeminen meni hieman ahmimisen puolelle.


Olen jostain syystä ohittanut Katja Kallion tuotannon tyystin, kunnes sitten kesäkuussa päätin kokeilla lukulaitteeseen joskus nappaamaani kirjaa Säkenöivät hetket (Otava, 2013). Kirjan kansikuva on mielestäni harhaanjohtava, sillä ei tämä mikään kepeä rantsukirja ole. Ei se raskainkaan, mutta eihän kirjassa edes juuri vietetä rantaelämää vaikka Hangon kauniissa maisemissa ollaankin. Ihmissuhdevatulointia sen sijaan löytyy, monessa sukupolvessa ja taidokkaasti kirjoitettua. On sisarussuhteiden läpikäyntiä, naiseksi kasvamisen iloa ja vaikeutta, selviytymistä sodan jaloista. 

Kallion tekstissä yhdistyvät vakavat asiat ja pieni leikillisyys, ja elämän säkenöivät ja erityisen merkitykselliset hetket löytyvät parhaimmillaan niin lumoavasti, että tarina aivan hehkui kotisohvalle asti.

"Oli Harrietin ansiota, että hän oli ylipäänsä elossa. Mitä sellaiselle ihmiselle pitäisi antaa?
    Mitä sellaiselle ihmiselle pitäisi antaa?
    Hän oli antanut Harrietille palkkioksi vaahteranlehtiä. Tummanpunaisia, lihanvärisiä vaahteranlehtiä. Ne putosivat korkealta puista, jotka punainen kerroksisuus sai näyttämään rakennuksilta, tiilitaloilta. Lehdillä astelu oli kuin olisi kävellyt jalokivillä!" (s. 135)

Kirjaa vaivasi pieni hajanaisuus. Juuri kun olin ehtinyt virittäytyä kirjan alkupuolella esiteltyihin Ingaan ja hänen tyttäreensä Ellyyn, alkoi rytistä ja sitten hypättiin tarinassa eteenpäin. Aivan kuin kirja olisi alkanut uudelleen alusta, hitusen parempana ja kiinnostavampana. Jotkut juonilangoista tuntuivat irtonaisilta, sillä esimerkiksi Ellyn salainen suhde ruotsalaismieheen jäi mielestäni vähän yhdentekeväksi. Ellyn tyttärien Beatan ja Harrietin vaiheiden ja sielunmaailman kuvaus taas nousi minulle romaanin parhaimmaksi anniksi. Hieno kirja! Jos perhesuhteiden kuvaus kiinnostaa, tässä on hyvää lukemista loppukesän päiviin.

***

Juttu on osa kirjabloggaajien naistenviikon postauksia. Teemaviikkoa emännöi TuitaTa.Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija.

Goodreads: Kaikki kirjat saavat 4 tähteä.
Mistä kirja minulle? Omia e-kirjaostoksia
Muualla verkossa:
* Itämeren Aurista on luettu mm. blogeissa Kirjasähkökäyrä, Kirjakko ruispellossa, Evarian kirjahylly ja Rossin lukucorneri
* Näkymätön-dekkaria on luettu mm. blogeissa Leena LumiRakkaudesta kirjoihin ja Kirjakirppu
* Säkenöivät hetket -kirjaa on luettu mm. blogeissa Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Kirjan jos toisenkin, Ja kaikkea muuta
Kirjojen tietoja:

Johanna Valkama: Itämeren Auri
Otava, 2016
368 sivua

Karin Slaughter: Unseen (2013)
Suomennos Annukka Kolehmainen
Tammi, 2015
300 sivua

Katja Kallio: Säkenöivät hetket
Kansi: Emmi Kyytsönen
Otava, 2013
301 sivua

20. heinäkuuta 2017

Naisten aakkoset: (Q) R

Kirjabloggaajien naistenviikkooni kuuluu totta kai Tarukirjan Margitin aloittama Naisten aakkoset -haaste, ja nyt ollaan kirjaimessa R. Kävi nimittäin niin, etten keksinyt Q-kirjaimeen luontevasti yhtään ainutta nimeä, joten päätin hypätä sen yli ja siirtyä sulavasti R:n pariin. Kirjaimesta uhkasi muodostua vaikea, sillä olen käyttänyt muutamat itsestään selvät R-nimet jo aikaisempiin kirjaimiin (ks. G-kirjain, L-kirjain, P-kirjain), ja suosikkikirjailijan nimeäminen tuntui alkuun tuskaisen hankalalta hommalta. Vanhoja bloggauksia selaamalla ensimmäiseen kysymykseen löytyi sentään yksi sopiva nimi.

Kuka on suosikkikirjailijasi?

Terhi Rannelan kirjat olen löytänyt blogiaikana, ja tamperelainen kirjailija on tullut minulle tutuksi yhden aikuisten ja yhden nuorten kirjan myötä. Frau oli hieno, aiheeltaan vähän yllättäväkin historiallinen kirja ja Jäämeri, jäähyväiset ja minä taas riemastuttava nuortenkirja. Rannela on jäänyt mieleeni hyvänä kotimaisena nimenä, jonka tuotantoa luen jatkossa mielelläni lisää.


Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Christina Rene Hendricks on minulle tuttu loistavasta, mainosmaailmaan sijoittuvasta Mad Men -sarjasta, jossa hän näytteli toimiston kuningatarta, Joan Hollowaytä. Hendricks on osassaan tyrmäävä, sekä uhkean ulkonäkönsä ansiosta että näyttelijäntaitojensa vuoksi. Upea sarja kestää uusintakatseluita!

Kuvalähde: IMDb http://www.imdb.com/name/nm0376716/mediaindex?ref_=nm_phs_md_sm

Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Itävaltalainen Romy Schneider näytteli aikoinaan Sissi-elokuvissa, ja ihastuin elokuvien pukuloistoon ja kuninkaalliseen romantiikkaan aivan täysillä joskus nuoruudessani. Silloin minulle ei tainnut aueta Sissin tarinan surullisempi osuus, ja keskityin vain ihailemaan Schneiderin näyttelijäntyötä ja loisteliasta kuninkaallista elämäntyyliä.

***

Aikaisemmat aakkosjuttuni:

A-kirjain
B-kirjain
E-kirjain
F-kirjain
G-kirjain
H-kirjain
I-kirjain
J-kirjain

19. heinäkuuta 2017

Naistenviikko: A Year Without Mom - Dasha Tolstikova

Kirjaston sarjakuvaosastolta löytyy usein kaikenlaista kiinnostavaa, kun hieman viitsii tutkia hyllyjä. Heinäkuun lukumaratonille bongasin Dasha Tolstikovan kuvitetun kirjan A Year Without Mom (Groundwood Books, 2015). Kirja ei ole sarjakuva, muttei sitä kai oikein voi lasten kuvakirjahyllyynkään laittaa sillä mielestäni kirja tuntui selkeästi sopivan aikuislukijoille siinä missä nuoremmillekin. Joten ehkäpä sarjakuvaosasto oli tälle kirjalle sopivin paikka?


Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun Moskovaan, jossa 12-vuotias Dasha-tyttö elää äitinsä kanssa. Äiti päättää lähteä vuodeksi  opiskelemaan mainosalaa Amerikkaan, paremman työpaikan toivossa. Dasha jää asumaan isoäitinsä luokse, ja jatkaa koulunkäyntiään. Ympärillä myllertävät poliittiset muutokset jäävät taka-alalle ystäviin ja kouluun liittyvien tärkeiden juttujen rinnalla.

Kansikuva antaa mukavasti esimakua kirjan kuvitustyylistä. Sekä kirjan kuvitus että teksti ovat Tolstikovan käsialaa, ja molemmissa on aika pelkistetty fiilis. Minulle syntyi vaikutelma, että kuvat ja teksti voisivat olla 12-vuotiaan tekemiä, sillä tekstin lauserakenteet ja sanasto ovat yksinkertaisia, ja piirroksissa on selkeää viivaa. Silti molemmista välittyy vahvaa tunnelmaa, ja se, mikä jää sanomatta, nousee vähäeleisen tyylin kautta selvemmin esille:



Kirjassa ei pahemmin selitellä tai pohdita äidin häipymistä. Dasha tosin kuuntelee äidiltä saamaansa c-kasettia kuullakseen äitinsä ääntä, mutta yleisesti kirjassa eletään hetkessä ja seurataan Dashan elämää ja sen päivittäisiä pikku tapahtumia. Moskova on kuin lähes mikä tahansa kaupunki eli neukkutodellisuus ei iski täysillä päälle kirjan sivuilla. Pienistä yksityiskohdista toki huomaa, että ollaan erilaisen kulttuurin parissa mutta täytyy myöntää, että odotin kirjalta hieman suurempaa kulttuurimatkaa.

Dashan vuotta oli silti mukavaa seurata, ja A Year Without Mom tarjoaa vähän erilaisen kurkistusikkunan nuoren tytön elämään. Jos joku on vailla nopsalukuista kirjaa esimerkiksi elokuun lukumaratonille, kannattaa kokeilla tätä.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Kirjan tietoja:
Dasha Tolstikova: A Year Without Mom
Goundwood Books, 2015
167 sivua

Kirjablogien naistenviikkoa emännöi Tuitaja.Kulttuuripohdintoja -blogi.

18. heinäkuuta 2017

Naistenviikko: Helena-sarja - Helen D. Boylston

Tänään käynnistyy kirjablogien Naistenviikko, jota emännöi Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija. Minulle on vaivihkaa kertynyt bloggauspinoon runsaasti viikon teemaan sopivia kirjoja, joten naistenviikon juttuja on luvassa blogissani viikon jokaisena päivänä. Tervetuloa mukaan seuraamaan postauksia!


Aloitan teemaviikkoni sukeltamalla lapsuus- ja nuoruusaikojeni nostalgian ytimeen. Luetaanko tämä? -blogin Kian ihana lukuhaaste Lapsuuteni kirjasuosikit innosti minut Helen D. Boylstonin Helena-sairaanhoitajasarjan pariin. Olen itse asiassa lukenut sarjaa blogiaikana aiemminkin, kolmisen vuotta sitten pyörineen Nostalgiset nuortenkirjat -haasteen aikana. Silloinen juttuni löytyy täältä, ja siinä käsitellään sarjan kahta ensimmäistä osaa, Helenan oppivuodet ja Sisar Helena

Tämä viehättävä sairaanhoitajasarjahan ei lukemalla kulu, joten lukaisin Helenan oppivuodet jälleen heinäkuun lukumaratonilla, ja maratonin jälkeen otin lukuun myös sarjan kaksi viimeistä osaa, Helena kotirouvana ja Helena palaa sairaalaan. Tällä kertaa saatoin poimia kirjat omasta hyllystäni, sillä Nostalgiset nuortenkirjat -haasteen jälkeen olen metsästänyt sarjan osat divarista. Kansiversioita löytyy kahdenlaisia (halusin koko sarjan hyllyyni, kansilla ei niin ollut väliä), ja kuvan valkopohjaiset ovat niitä omasta lapsuudestani tuttuja versioita:


Hyppäsin sarjan keskimmäiset osat tällä kertaa yli, sillä olen lukenut ne hankittuani sarjan itselleni, mutta blogijutun kirjoitteluun en tuolloin innostunut. Nyt harmittelen tätä, sillä sarjan kolmas osa, Helena, sininen sisar on mielestäni koko sarjan paras osa. Kirja kertoo työstä New Yorkin Henry Street -järjestössä, ja Helenan arkista aherrusta Harlemin kortteleissa kuvataan viiden tähden veroisesti. Sarjan muut osat olen arvioinut neljän tähden arvoisiksi, vaikka nostalgiapisteitähän kaikille kirjoille ropisee huimasti.

Helen D. Boylston julkaisi Sue Barton -sarjan seitsemän osaa vuosina 1936 - 1952, ja sarja on kestänyt yllättävän hyvin aikaa, eikä aikuisikäisten (uusinta)lukijoidenkaan kannata mielestäni kaihtaa sarjaa. Sarjassa kuvataan Suen eli suomalaisittain Helena Barryn os. Bartonin elämää siitä hetkestä alkaen, kun hän 18-vuotiaana aloittaa sairaanhoitajaopintonsa. En tiedä, montako kertaa luin sarjan läpi nuorempana. Voin vain todeta, että Helenan vaiheet eivät saaneet minua kyllästymään vaan pujahdin hänen tapahtumarikkaaseen elämäänsä säännöllisin väliajoin uudelleen ja uudelleen.

Aikuislukijan näkövinkkelistä Helenan elämästä kerrotaan sillä lailla realistisesti, ettei Helenan elämään mahdu uskomatonta määrää huimia käänteitä sisältäviä seikkailuja. Päinvastoin, kirjoissa kuvataan tavallista sairaanhoitotyötä, opiskelijaelämää asuntolassa, Helenan avioliittoa ja sen arjen haasteita, Helenan kotielämää ja paluuta työhön. Itsenäisen naisen elämänkaari nousee sarjan kuluessa hienosti esille, ja nyt ajatellen on aika jännää, että olin nuorempana yhtä innoissani sekä sarjan kuvaamasta sairaanhoitajan työstä että Helenan avioliittoelämän kuvauksesta. 

Sairaanhoitotyössä minua taisi luonnollisesti kiehtoa jännittävän oloinen ammatti. Opiskeluelämän kuvaus tuntui erilaiselta verrattuna tuttuun kouluarkeen ala- ja yläasteella. Nyt on helppo huomata, että miten kirjasarja ihannoi sairaanhoitajan työtä. Helana pitää esimerkkinään Florence Nightingalea, joka oman terveytensä uhallakin pelasti potilaansa.

"Minä olen tehnyt sen! Minä en pelännyt, sillä minä unohdin kokonaan itseni. Minä vain ajattelin, että jos hän vielä saa keuhkokuumeenkin lavantaudin lisäksi. Silloinhan... silloinhan minä olen oikealla alalla. Enkä minä enää pelkää yötäkään." (Helenan oppivuodet, s. 151)

Boylston oli itse sairaanhoitaja, joten Helenan omistautuminen työlleen on toki ymmärrettävää. Hän päättää palata työhön kotiäitivuosien jälkeen miehensä Billyn jouduttua tubin vuoksi parantolaan, ja pelkkä uusien päähineiden näkeminen saattaa Helenan liikutuksen valtaan:

"Helena hymyili muistellessaan tuota keskustelua ja katsahti vieressään tuolilla olevaa pahvilaatikkoa, missä olivat hänen uudet sairaanhoitajapäähineensä. Ne olivat kauniisti laskostetut ja reunassa kulki pieni röyhelö ja musta samettinauha. Helenalla ei ollut ollut myssyä päässä sen jälkeen, kun Tabitha oli syntynyt. Hänen katseestaan kuvastui hellyys, kun hän silmäili laatikkoa." (s. 41, Helena palaa sairaalaan)

Helenan asenne työhön on mielestäni hyvin nykyaikainen, sillä hän arvostaa ammattitaitoaan ja Helena kotirouvana -kirjassa tuskailee sitä, että hänelle annettu laadukas koulutus valuu hukkaan lapsia hoitaessa. Ajankuvasta kertonee se, että Billyn parannuttua sairaalan johdossa oletetaan automaattisesti, että Helena palaa jälleen kotiin lastensa luo, mutta Bill tuntee rakkaan Helenansa paremmin:

"Kuulehan, ystävä hyvä, Bill sanoi yhtäkkiä vakavalla äänellä. - Uskotko, että työstä eroaminen olisi hänelle onneksi? Hän pitää kovasti sairaalatyöstä ja hän on ollut onnellinen siellä teillä. Näin sen selvästi joka kerta, kun hän kävi minua tapaamassa." (Helena palaa sairaalaan, s. 176)

Helenan ja Billyn suhde on hyvin tasa-arvoinen, he kunnioittavat ja arvostavat toisiaan ja ovat vuosien saatossa oppineet tuntemaan toistensa viat. Kahden aikuisen ihmisen avioliittokuvaus vetosi jostain syystä minuun jo nuorena, sillä muistan todella elävästi sarjan päätöskohtauksen, jossa Billy kotiutuu parantolasta ja yllättää perheensä saapumalla yks kaks keskelle perhehulinaa. Sarjan päätössivujen lämminhenkinen perhepotretti muodostaakin viehättävän ja onnellisen lopun Helenan tarinalle.

Helena-sarja antaa jalon kuvan sairaanhoitajan työstä, mutta onneksi omalla kohdallani jossain vaiheessa ymmärsin, ettei tämän ammatin todellisuus ole minulle sopivin ala. Sarjan uudelleen luku on silti ollut ihana, hauska ja välillä jopa nenäliinoja vaativa kokemus. Helenan pirteys ja tarmokkuus ärsyttää toisinaan, hän onnistuu ihmistuntemuksellaan ratkaisemaan hämmentävän määrän lähipiirinsä ongelmia, mutta siitä huolimatta tai juuri näiden piirteidän ansiosta Boylstonin sarja tavoittaa sopivalla herkkyydellä naisen elämän ilot ja surut, vaipumatta liialliseen imelyyteen.

"Ajatella, eilen illalla hän oli vielä omassa pikku huoneessaan, nyt siitä tuntui olevan iäisyys. Sairaala, josta hän oli niin paljon unelmoinut, lepäsi hänen ympärillään hiljaisena ja pimeänä. Hän katseli valtavia rakennuksia, jotka kohosivat kohti öistä taivasta, ympärillä kohosi suurkaupunki ja kaukaa kuului lähestyvän ambulanssin ulvontaa.
    - Minä tulen aivan varmasti pitämään tästä kaikesta, hän ajatteli." (Helenan oppivuodet, s. 21)


Goodreads: Kaikki lukemani osat saavat 4 tähteä
Mistä kirjat minulle? Ostin divarista
Muualla verkossa: Helena-sarjaa on luettu blogissa Luetut, lukemattomat
Kirjojen tietoja:

Helen D. Boylston:  Sue Barton, Student Nurse (1936)
Suomennos Kaisa Orjatsalo
Tammi, 1968 (7. painos)
153 sivua  

Helen D. Boylston:  Sue Barton Neighborhood Nurse (1949)
Suomennos Lea Karvonen
Tammi, 1979 (4. painos)
208 sivua

Helen D. Boylston:  Sue Barton Staff Nurse (1952)
Suomennos Annikki Saarikivi
Tammi, 1979 (4. painos)
184 sivua  

15. heinäkuuta 2017

2 x TBR: Yövartio ja He eivät tiedä mitä tekevät

Lueskelin kesäkuun lopulla pari kirjaa TBR-listaltani. Bloggattavien kirjojen pinoni on sen verran iso (ja viime viikonlopun lukumaraton vain kasvatti sitä entisestään), että niputan TBR-kirjat tähän juttuun. Miniarvioita, olkaapa hyvät:


Sarah Watersin Yövartio (Tammi, 2007) oli minulle pienoinen pettymys. Kirjan jujuna on nurin niskoin käännetty aikajana, eli kirja alkaa vuoden 1947 tapahtumista, ja hyppää asteittain taaksepäin. Lopussa piti siis muistaa, miten kirjan ensimmäinen osuus päättyi, jotta kaikki juonilankojen hienoudet sai kauniisti päätökseen. Tämä oli liiallinen vaatimus minun kesälomalle lerpahtaneille aivonystyröilleni, ja kirjan ensimmäisen osan loppusivut piti lukea uudelleen. Ärsyttävää kikkailua, mietin muutamaan otteeseen.

Kirjan plussapuoliin kuului erityisesti Kayn salaperäinen, vaitonaisen tyylikäs henkilöhahmo. Kayn ja muutaman muun nuoren englantilaisen kohtalot kietoutuvat yhteen toisen maailmansodan vuosina, mutta onneksi kirjassa oli tuskin nimeksikään sotakuvausta. Sen sijaan tapahtumat keskittyivät henkilösuhteisiin, mutta niiden jännitteet eivät oikein saaneet minua pihteihinsä. Lisäksi olisi mielelläni lukenut Kayn vaiheista enemmän ja jättänyt vaikkapa Duncanin tuskailut vankilaoloissa vähemmälle. Loppuarvioksi tulee kolme Goodreads-tähteä. Paras lukemistani Watersin kirjoista on edelleen uusin suomennos, Parempaa väkeä.


Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014) sai Finlandia-palkinnon. Palkinnon myöntämisen aikoihin minulla oli jonkinlainen 'haluan tukea kotimaista kirjallisuutta' -kausi, ja ostaa päräytin Valtosen kirjan normaalihintaan e-kirjakaupasta. Nyt totean jälkiviisaasti, että ne rahat olisi kannattanut käyttää johonkin enemmän marginaalissa olevaan kirjaan. Finlandia-voittajaa taidetaan myydä muutoinkin melko mukavasti, ja kirjan viimein luettuani se oli juoniratkaisuiltaan sen verran keskinkertainen, että kirjaan käytetty rahasumma tuntuu jokseenkin heikolta sijoitukselta.

Valtosen kirjasta ei aineksia ja ulottuvuuksia puutu. Amerikkalaisen miehen ja suomalaisen naisen suhteesta ja sen hedelmästä saadaan aikaiseksi trillerimäinen tarina dystopiamausteilla. Amerikkalaista elämäntapaa ja yhteiskuntaa ehditään vertailla suomalaiseen, eläinaktivismia ja tieteen roolia analysoidaan ja olikohan vielä jotain muutakin. Tarina pysyy kasassa ja etenee sujuvasti, mutta kaikki rönsyt päättyivät lopulta yllättävän vähin yllätyksin. Suurta jännitystäkään ei yli viiden sadan sivun aikana kehkeytynyt, joten lukutunnelmani lässähtivät keskinkertaiselle kolmen tähden tasolle. Ehkä luin kirjaa liian juonivetoisesti, kun hienot ja maailmoja syleilevät teemat eivät nostaneet lukutunnelmiani tämän korkeammalle.

Helmet-haasteessa Jussi Valtosen kirja menee kohtaan 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Goodreads: Molemmat kirjat saavat kolme tähteä
Mistä kirjat minulle? Omia ostoksia
Muualla verkossa:
* Yövartiota on luettu mm. blogeissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Leena Lumi, Todella vaiheessa ja Lukuisa
* Valtosen kirjaa on luettu mm. blogeissa Luettua elämää, Jokken kirjanurkka, Annelin kirjoissa ja Kirsin kirjanurkka
Kirjojen tietoja:

Sarah Waters: The Night Watch (2006)
Suomennos Helene Bützow
Tammi, 2006 (Keltainen kirjasto nro 382)
509 sivua

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Kansi Jussi Kaakinen
Tammi, 2014
558 sivua

13. heinäkuuta 2017

Naisten aakkoset: P

Tarukirja-blogin Margitin aloittama Naisten aakkoset -haaste etenee blogissani P-kirjaimeen. Helppo, helppo kirjain! Ensi viikolla jatkan naisteeman parissa, sillä olen mukana TuitaTa.Kulttuuripohdintoja -blogin emännöimässä Kirjablogien naistenviikko -haasteessa. Viikko alkaa tiistaina 18.7. ja jos sopivia postausaiheita löytyy, kannattaa osallistua.

Naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella − ensimmäisellä kerralla A:lla jne. Kysymyksiä on kolme:

Kuka on suosikkikirjailijasi? 

Riikka Pulkkinen kirjoittaa vahvoja, kauniita ja ilmavia romaaneja. Juuri minun makuni mukaisia. Minulla kesti pitkään, ennen kuin "löysin" Pulkkisen ja totesin, että hänen kirjansa kannattaa hankkia omaan hyllyyn. Mutta kun viimein luin Totta-romaanin, se oli menoa. Vieras ja Raja ovat minulta vielä lukematta, mutta ainakin toisen näistä aion ottaa lukuun syksyllä.

P niin kuin Pulkkinen, Pausini ja Parkkinen.

Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Italialainen pop-artisti Laura Pausini on ollut suosikkini jo vuosia. En osaa italiaa, mutta onneksi sanoitusten käännöksiä löytyy netistä. Pausinin voimakas ja karhea ääni on persoonallinen, ja olen käynyt yhden kerran Pausinin keikalla, Tampereella. Tampere-talon lava tuntui pieneltä tälle naiselle, mutta oli hieno kuunnella livenä sympaattisen oloista laulajaa, joka muuten vietti juuri tuona päivänä syntymäpäiviään.

Tässä eräs suosikkibiisini:


Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?

Leena Parkkinen on julkaissut jo useita romaaneja, mutta tutustuin hänen tuotantoonsa vasta Säädyllisen ainesosan myötä. Hieno, aistikas romaani sai minulta täydet pisteet, ja haluan ehdottomasti lukea lisää Parkkista. Sinun jälkeesi, Max päätyi kotihyllyyni heräteostoksena, joten esimerkiksi siitä on hyvä aloittaa.

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Olen tähän mennessä vastannut vain joko a) tai b) -kysymykseen, mutta päätin nostaa P-kirjaimeen vielä Sarah Jessica Parkerin, tuon Sex and the City -sarjasta pinnalle ponnahtaneen komediennen. Kyseinen sarja oli suuri suosikkini silloin aikoinaan, ja hankin sen hurmaavan vaaleanpunaisen DVD-boksin kotiini. Katsottu on, ja jatkoleffat myös. Kepeä New York -miljöö viehättää ja Sarah Jessica on vaan niin cool! Ja mitkä hiukset... tänä kesänä on puhuttu hömppäkirjoista, mutta jos etsitään tv-hömppää, Sinkkuelämää-sarja on korkealla minun top-listallani.

Aikaisemmat aakkosjuttuni:

A-kirjain
B-kirjain
E-kirjain
F-kirjain
G-kirjain
H-kirjain
I-kirjain
J-kirjain

12. heinäkuuta 2017

Sarjakuvaa: 5,000 km Per Second - Manuele Fior

Luin Manuele Fiorin sarjakuvan 5,000 km Per Second (Fantagraphics Books, 2016) viikonlopun lukumaratonilla. Italialainen sarjakuva olikin oivallinen tunnelmapala maratonin lauantai-iltapäivän tunneille. Ihastuin albumiin aikoinaan sen herkän kauniin kannen perusteella, eikä kansi lupaillut turhia. Fiorin vesivärein taiteilema kuvitus on jo yksistään erinomainen syy tutustua tähän sarjakuvaan.


5,000 km Per Second kertoo kahdesta pojasta ja yhdestä tytöstä - ja aikanaan kahdesta miehestä ja yhdestä naisesta. Piero ihastuu nuoruudessaan naapurintyttöön, ja Lucia kulkee hänen mukanaan aikuisiälle asti, erilaisin suhdeviritelmin. Mutta mitä Lucialle merkitsee Pieron ystävä Nicola? Tämän kuvion ympärillä pyöritään, eli parisuhdekiemuroista kiinnostuneille vink, vink.

Tarina kulkee toki myös tekstin voimin, mutta Fior vierittää kolmikon suhteita ja elämää eteenpäin taitavasti pelkkien kuvien avullakin. Sävyt sivuilla vaihtelevat sen mukaan, millaisissa tunnelmissa ollaan:



Albumin kuvitukselle olisin valmis antamaan täydet viisi tähteä, mutta tarinapuoli jäi hieman vaisummaksi. Hienovivahteisuudesta ja herkkyydestä annan plussaa, mutta jotain särmää ja kulmikkuutta jäin kaipaamaan. Kolmikon suhteista jäi semmoinen hailakan vesivärin jälkimaku. Mutta siitä huolimatta suosittelen parisuhdetarinoiden ja näyttävän, tunnelmallisen kuvituksen ystäviä tutustumaan sarjakuvaan.

Pikanttina yksityiskohtana mainitsen lukujen numeroinnin. Vesipisaroita ❤.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä sarjakuva minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Manuele Fiorin haastattelu The Comics Journal -lehdessä.
Sarjakuvan tietoja:
Manuele Fior: Cinquemilla chilometri al secondo (2009)
English Translation: Jamie Richards
Fantagraphics Books, 2016
143 sivua

10. heinäkuuta 2017

Jenna Kostet: Pikimusta, sysipimeä

Pikimusta, sysipimeä (Robustos, 2017) on Jenna Kostetin kolmas romaani. Kahdella aikatasolla liikkuvasta tarinasta nousi omassa lukukokemuksessani voimakkaimmin esille vuoden 1942 osuus. Vahva naiskuva Esteristä, itsekseen maatilaa hoitamaan jääneestä villiluonteisesta naisesta viehätti minua arvoituksellisuudellaan ja alkukantaisella luonnonläheisyydellään. Nykyhetkeen sijoittuva tarinalinja sen sijaan jäi melkoisen vaisuksi, sillä päähenkilö-Auran parisuhdeongelmat ja tämän FB:ssä ahkeraan viestittelevä opettajamies eivät herättäneet mielenkiintoani vähäisimmässäkään määrin. Yleisvaikutelmani kirjasta olikin harmillisen ristiriitainen, mutta Esterin vuoksi suosittelen nais- ja sukutarinoiden ystäviä tutustumaan kirjaan.

"Minua ei pelota metsässä. Katselen välillä aamun hämärässä pellolle ja korpeen ja ajattelen, että lähden pois. Pakkaan reppuuni ruokaa, vaatteita ja puukon. Haulikon otan olalleni ja sukset jalkaani ja hiihdän niin kauan kuin lunta riittää, ja kun kevät tulee, otan sukset pois jalastani ja kävelen. Teen nuotion kallion kupeeseen, nukun kuusen alla, metsästän ruoakseni ja kuljen eteenpäin, aina eteenpäin niin kauan kunnes löydän koskemattoman korven, tiettömän taipaleen, jossa kaivan itselleni sammaleeseen luolan ja jään asumaan niin kuin metsän eläin.
    Minä varon, että en sano ajatuksiani ääneen, kun näen tuttuja. Kartuan Elisalle voisin sanoa, koska hänellä on haaveilijan mieli ja hän ymmärtää, että kaikki unelmat eivät ole tehty toteutettavaksi, mutta niitä pitää silti vaalia ja pitää kämmenellään kuin linnunpoikasta, joka ei ole valmis levittämään vielä siipiään ja lähtemään lentoon." (s. 116)

Näin juttelee Ester maaliskuussa 1942. Kuten vuodesta voi päätellä, tapahtumat sijoittuvat sota-aikaan. Esterin mies on lähtenyt rintamalla, eikä häntä kuulu kotiin lomalle vaikka naapuritalojen isännät pääsevät katsomaan perhettään. Ester huolehtii syrjäisestä tilasta yksin, samoilee metsissä ja käy harvakseltaan kylillä. Esterin ja tämän miehen tilanne kärjistyy lopulta tavalla, joka ulottaa vaikutuksensa vuosikymmenten päähän.

Esterin tarinassa sivutaan sotaa, mutta vain hyvin vienosti. Tämä sopi minulle, sillä en pidä sotakuvauksista ja niitä ei onneksi tässä kirjassa ollut laisinkaan. Vuoden 1942 jaksojen kuvauksissa oli vaikeasti määriteltävällä tavalla hyvin nykyaikainen ote. Minun piti välillä oikein muistuttaa itselleni, että hei, nyt ollaan menneessä ajassa eikä eletä 2000-lukua. En tästä silti häiriintynyt, sillä Esterin persoona oli minulle romaanin suola ja olisin mielelläni seurannut hänen elämään pitempäänkin. Esterin sopeutuminen ja pikemminkin sopeutumisen vaikeudet ympäröivään kyläyhteisöön oli yksi kirjan kantavia lankoja, ja suomalainen metsä ja sen salat muodostivat hienon taustan hänen tarinalleen.


Olen lukenut myös Kostetin aiemmat romaanit, Lautturin ja Marrasyöt, ja täytyy todeta, että dekkarigenreen kallellaan ollut Marrasyöt (Robustos, 2015) nousi näistä kolmesta minun suosikikseni. Kostetin kirjat ovat keskenään miellyttävän erityylisiä aihepiiriltään, ja onkin kiinnostavaa nähdä, mitä hän seuraavaksi julkaisee. Erityismaininnan annan kirjan kannella. Se on yksinkertaisuudessaan eräs tämän vuoden uutuuskirjojen tyylikkäimpiä!

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Sain arvostelukappaleen kustantajalta. Kiitokset!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Lukupino, Kirjojen pyörteissä
Kirjan tietoja:
Jenna Kostet: Pikimusta, sysipimeä
Kansi: Jenna Kostet, Heikki Savola
Robustos, 2017
239 sivua

9. heinäkuuta 2017

Lukumaratonin loppulukemat - ja elokuussa uudestaan!

Eilen illalla yhdeksän aikaan lopettelin oman lukumaratonosuuteni, ja sehän päättyi mukaviin sivulukemiin: 925 luettua sivua. Luin tosin muutaman sarjakuvaromaanin ja yhden kuvitetun kirjan, joten lukemassani on runsaasti "ilmaa" eli erittäin nopealukuisia sivuja verrattuna johonkin syventymistä vaativaan romaaniin.

Maratonini sujui mukavasti, vaikka jostain syystä en päässyt aivan parhaaseen lukuvireeseen kiinni. Ehkä olin haalinut liikaa kiinnostavaa luettavaa käden ulottuville, sillä tuntui mahdottomalta syventyä johonkin kirjaan useammaksi tunniksi. Ei ei, oli päästävä kokeilemaan mitä kaikkea pinoista löytyy! Luettujen listani onkin melkoinen sekametelisoppa, on vähän sitä ja pikkuisen tuota ja ripaus ja loraus mausteita sekaan:

Sivumäärä yhteensä: 925 sivua

Luettu kokonaan:

Jonathan Case: A New Deal (sarjakuva, 106 sivua)
Manuele Fior: 5,000 km per second (sarjakuva, 143 sivua)
Dasha Tolstikova: A Year Without Mom (kuvitettu kirja, 167 sivua)
Helen D. Boylston: Helenan oppivuodet (nuortenkirja, 153 sivua)


Luettu osittain:

Truman Capote: Aamiainen Tiffanyllä (3 novellia, 60 sivua)
Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli (romaani, 160 sivua)
Enid Blyton: Viisikko pelastaa salaisuuden (92 sivua, nuortenkirja)
Doris Lessing: Ruoho laulaa (romaani, 44 sivua)


Kesken jääneet kirjat aion lukea loppuun maratonin jälkeen, ja erityisesti Doris Lessingin Ruoho laulaa tuntui hienolta, tiivistunnelmaiselta kirjalta. Loppuun lukemistani kirjoista kirjoittelen ensi viikolla tarkemmat mietteet.

***

Kesän 2017 yhteiset lukumaratonit jatkuvat elokuussa. Lauantaina 19.8.2017 on seuraava lukumaraton, ja minulla on ilo emännöidä sitä. Julkaisen elokuun alussa ilmoittautumispostauksen, ja mukaanhan voi hypätä myös aivan lukumaratonpäivän lopussa. Tervetuloa yhteiseen lukutapahtumaan!

***

Tsemppiä omaa maratoniaan vielä jatkaville lukijoille!


7. heinäkuuta 2017

Lukumaraton 8.7.2017 - päivittyvä postaus (päättynyt la klo 21.10)

Blogistanian toinen kesälukumaraton starttaa blogissani NYT! Lukukarkeloita emännöi Kirjan jos toisenkin -blogin Jane, ja hänen jutustaan löytyvät tempauksen säännöt ja ilmoittautumisohjeet (jep, vielä ehtii mukaan). Päivittelen tähän juttuun lukupuuhieni edistymistä, ja kaikenlaiset tsemppaukset ynnä muut kommentit ovat tervetulleita. Aion myös itse piipahdella kirjojen välissä ja keskellä seuraamassa muiden osallistujien edistymistä. Kerroin jo eilen, millaisia kirjoja olen varannut maratonia varten, mutta päätin sittenkin lähteä liikkeelle pinojen ulkopuolelta...

Maratonin kuva on Hanna kirjokansi -blogin Hannan käsialaa.

Perjantai klo 21.10. Lukumaraton alkaa. Minulla taitaa ensimmäistä kertaa olla eväskuva - tsadaa, naposteltavaa perjantai-iltaan:


Viinirypäleitä, naksuja ja melonia. Aloituskirjana on iki-ihanan Helena-sairaanhoitajasarjan ensimmäinen osa, Helenan oppivuodet. Tämä sarja oli minulle äärimmäisen rakas lapsena ja nuorenakin, joten lukumaratonini alkaa melkoisella nostalgiatripillä. Ajattelin startata kevyesti liikkeelle, ja otan sitten vähän myöhemmin tai huomenna lukuun vakavampia kirjoja. Jees, tästä se lähtee. <3

Perjantai klo 23.00. Helenan oppivuodet on luettu. Ihana oli edelleen, kannattaa lukea jos kirja jossain kävelee vastaan. Seuraavaksi taidan lukaista ainakin yhden novellin Capoten Aamiainen Tiffanyllä -kirjasta. Kirjan loppupäässä oli lyhyempiä tarinoita, ja valitsen jonkun niistä, jotta saan vielä jotain kokonaista luettua ennen nukkumaanmenoa.

Luetut sivut: 153

Perjantai 23.30. Yksi jouluinen novelli luettu Truman Capoten kirjasta. Eric Clapton jammailee taustalla. Seuraavaksi ehkä jokin sarjakuva luettavaksi.

Luetut sivut: 171

Lauantai klo 10.00. Sarjakuva jäi eilen illalla lukematta. Sen sijaan kotvasen kirjapinoja katseltuani päätin kokeilla Doris Lessingin Ruoho laulaa -kirjaa, joka on nobelistin esikoisromaani. Lueskelin sitä 44 sivua ennen nukkumaanmenoa, ja oli vahvaa tekstiä. Jännitteet ihmisten välillä olivat käsinkosketeltavia. Luen ehkä kirjaa eteenpäin jossain vaiheessa maratonia. Minulla on kirjapinoissa nyt niin paljon kaikkea kiinnostavaa, että tekisi vaan mieli aloitella kirjoja!

Aamulla heräsin vähän ennen yhdeksää ja siirryin viimein sinne sarjakuvapuolelle. Tai tarkennetaanpa: kirjaan, jonka löysin kirjaston sarjaosastolta. Dasha Tolstikovan A Year Without Mom ei ole mikään sarjakuva vaan (hienosti) kuvitettu kirja. Tykkäsin! Tämä sopisi tulevan naistenviikon postauslistalle.

Mitä seuraavaksi? Hmm... pitänee sitä mietiskellessä lähteä käymään ruokaostoksilla eli lukuhommiin tulee pikku tauko.

Luetut sivut: 382


Lauantain klo 14.20. Tolstikovan kirjan jälkeen sukelsin historialliseen Hämeeseen. Johanna Valkaman Itämeren Auri oli juhannukseni ihanaa luettavaa, ja Linnavuoren Tuuli kertoo Aurin tyttären tarinan. Ensimmäisen sadan sivun jälkeen kirja ei ole aivan niin hyvä kuin Itämeren Auri, mutta silti oikein mukavaa ja viihdyttävää kesäistä luettavaa.

Mieheni on savustanut lohta lounaaksi, ja kunhan uudet perunat saadaan kohta kypsiksi, on lounastauon paikka.

Luetut sivut: 484 sivua


Lauantai klo 18.35. Maraton alkaa kääntyä loppusuoralle. Linnavuoren Tuulin saattelin kirjan ensimmäisen osan loppuun asti, ja toistaiseksi kirjan juoni on tuntunut hämmentävän hajanaiselta. Lukuolokin tuntuu hajanaiselta eli en osaa millään asettua jonkin kirjan äärelle pidemmäksi aikaa. Aloittelinkin siis vaihteeksi yhden sarjakuvan omasta hyllystä. Todellinen kaunokainen kantensa puolesta, ja niiden välistä löytyy italialainen rakkaustarina:


Iltaan ovat mahtuneet myös pienet torkut, ja nyt koetan virittäytyä lukumaratonin lopputunneille. Lukaisin Capoten Aamiainen Tiffanyllä -kokoelmasta pari novellia lisää, eli lukematta on enää vain kirjan kuuluisin niminovelli. Se taitaa jäädä maratonin ulkopuoliseen lukemistoon.

Luetut sivut: 674

Lauantai klo 21.10. Lukumaraton päättyi lukemiin 925. Tarkempi erittely on luvassa pienen hengähdystauon jälkeen, mutta maratonin loppupätkä sujui kevyissä tunnelmissa. Lukaisin kirjapinoistani Johathan Casen sarjakuvan The New Deal ja aloittelin loppuhuipennuksena Viisikko pelastaa salaisuuden -kirjan. Se jäi vähän kesken, mutta kenties lukaisen sen loppuun ennen nukkumaanmenoa. Kivaa oli, vaikka lukuflow'sta kiinni saaminen tuntui vaikealta tällä maratonilla.

Tsemppiä ja lukuiloa kaikille vielä omaa osuuttaan jatkaville tai sitä vasta aloitteleville! Aion vielä illan mittaan tehdä mittavan blogikierroksen muiden maratoonarien postauksissa. :)

Luetut sivut yhteensä: 925 (tarkempi kooste myöhemmin)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...