Oksan hyllyltä

Kirja omassa kirjahyllyssä on mukava asia. Oman kirjan pariin voi palata milloin tahansa, lempiluvun voi lukea vaikka keskellä yötä ja kauniit kannet ilahduttavat silmää. Itse ostelen kirjoja silkasta lukemisen riemusta ja ilosta, mutta kylmä fakta on, että kirjojen ostoon käytetyt rahat hyödyttävät myös kirjailijoita, kirjakauppiaita, divarinpitäjiä - koko pitkää, monivaiheista ja monimuotoista ketjua, jonka kautta kirjoja kulkeutuu lukijoille. Toki myös kirjastot ovat osa tätä ketjua, mutta vaikka käytänkin kirjastoa erittäin ahkerasti, joskus on kivaa ostaa kirja aivan ikiomaksi. Kirjablogeissa näkyy silloin tällöin bloggauksia kirjaostoksista, ja minusta on aina mielenkiintoista käydä katselemassa, millaisia löytöjä bloggaajat ovat tehneet ja mistä kirjalöytöjä on tehty. Nyt haastankin kirjabloggaajat lähtemään kirjaostoksille syyskuun aikana, ja bloggaamaan ostoksistaan ja ostosreissustaan kuun viimeisenä päivä, tiistaina 30.9.2014. Ostoksilla voit käydä milloin tahansa syy

Opuscolo -blogin Valkoinen kirahvi käynnisti toukokuun lopulla mainion kesähaasteen, Keltaisen kesän . Haasteessa luettiin Tammen  Keltaisen kirjaston kirjoja. Oma saaliini on viisi luettua kirjaa: Kazuo Ishiguro: Yösoittoja - nro 415  Colm Tóibín: Brooklyn - nro 419 Orhan Pamuk: Istanbul - muistot ja kaupunki - pokkari nro 64 Naguib Mahfouz: Palatsikatu - nro 261 Toni Morrison: Rakkaus - nro 357; pokkari nro 66 Lisäksi mainitsen kirjan, jonka luin jo keväällä, mutta postaus ilmestyi blogissani juhannuksen jälkeen. Tämä kirja on hieno kesäkirja: Truman Capote: Kesän taittuessa - nro 378 Luettujen pinostani muodostui yllättäen Nobel-painotteinen (Pamuk, Mahfouz, Morrison). Tämä ei ollut tavoitteeni, mutta loppukesästä näemmä löytyi kiinnostavia ja hyviä nobelisteja useamman kirjan verran. Kesän huippukirjaksi nostan Mahfouzin Palatsikadun , joka oli kiehtova kulttuurimatka Egyptiin. Kirja aloittaa Kairo-trilogian, jonka aion ehdottomasti lukea sopivalla aikavälillä lo

Keltaisen kesäni päätöskirjani on Toni Morrisonin Rakkaus (Tammi, 2004). Muistelen lukeneeni Morrisonilta jotain joskus vuosia sitten, mutta mitä - ei aavistustakaan. Mutu-fiilikseni mukaan Morrisonia kehutaan säännöllisin väliajoin blogeissa, joten aloittelin Rakkautta suurella mielenkiinnolla. Kolahtaako vai ei? "Koska he olivat ilkeitä kuin mitkä ja nirppanokkia, heitä tarkkaillaan alati kuten inhottuja ihmisiä aina. He elelevät herra Coseyn talossa kuin kuningattaret, mutta siitä saakka kun se likka äskettäin muutti sinne pikkuhousujen kokoisessa hameessa ja ilman pikkuhousuja, minä olen pelännyt, että minut jätetään tänne ainoina eväinäni vanhan kansan tarina. Minä tiedän, että se on roskaa: joutava tarina, joka on sepitetty syntisten naikkosten pelotukseksi ja kurittomien kakaroiden ojennukseksi. Mutta se on ainoa mitä minulla on." (s. 15) Rakkaus on tarina naisista, joiden elämään yksi mies on vaikuttanut merkittävästi. Tämä mies, herra Cosey, on kirjassa

Villa Sibyllän kirous (Gummerus, 2014) on kolmas osa Roomaan sijoittuvassa dekkarisarjassa, jossa rikoksia ratkoo yksityisetsivä Arianna. Hyppäsin Ariannan kyytiin vasta tässä sarjan uusimmassa osassa. Luin jostain bloggauksesta (niitä tämän kirjan kohdalla löytyykin yllin kyllin), että sarjan kaksi ensimmäistä osaa sisälsivät chick lit -piirteitä, mutta tämä kolmas liukuu enemmän normidekkarin suuntaan. Chick lit ei kuulu lempparigenreihini, joten liekö siinä syy siihen, että avausosa Kuolema sypressin varjossa (Gummerus, 2013) jäi minulta kesken kesän alussa. Uskaltauduin kuitenkin kokeilemaan Villa Sibyllan kirousta , sillä Italia-miljöö tuntui kiinnostavalta. Kokeilu kannatti, sillä Ariannan yksityisetsivätouhut olivat viihdyttävää luettavaa. Ei tämä mikään veret seisauttava dekkari ollut, muttei huonokaan. Ja hei - contessa Arianna de Bellis - olen aidosti kateellinen romaanihenkilölle, jolla on mahdollisuus käyttää näin hohdokkaan kuuloista nimi+titteli -yhdistelmää.

"Siellä minä siis olin, rakkaat ystävät, minä, meksikolaisen runouden äiti, ja seurasin veitsi taskussa kahta runoilijaa, jotka eivät vielä olleet edes kaksikymmentäyksivuotiaita, yli levottoman virran, joka oli silloin ja on yhä Guerreron puistokatu, ei kuitenkaan verrattavissa Amazoniin, ei nyt sentään, vaan Grijalvajokeen, josta Efrain Huerta aikoinaan lauloi (jollei muistini petä), vaikka öinen Grijalva, joka oli silloin ja on yhä Guerreron puistokatu, oli jo aikoja sitten kadottanut alkuperäisen viattomuutensa. Toisin sanoen yössä virtaava Grijalva oli joka suhteessa tuomittu joki, sen virrassa lipui ruumiita tai tulevia ruumiita, mustia autoja jotka ilmestyivät, katosivat ja ilmestyivät taas, joko samat autot tai niiden hulluiksi tulleet kaiut, kuin helvetin joki olisi virrannut ympyrää, ja kun asiaa tarkemmin ajattelee, näin luultavasti onkin." (s. 70) Roberto Bolaño pudottelee lauseitaan parhaimmillaan kuin runoa, johon haluaa vain uppoutua ja nauttia. Mutta ne t

Luettua elämää -blogin Elina haastoi bloggaajat kirjoittamaan kesän parhaasta lukuhetkestä . Kesääni mahtui semmoisia paljonkin - aurinkoinen sää ja leppoisa lomailu teki lähes poikkeuksetta kaikista lukuhetkistä kesän parhaita. Nostan tässä esille uimarannan lukuhetket, joista nautiskelin heinäkuun helteiden aikaan Oulussa. Aurinko porottaa, järvivesi odottaa vieressä, kirjan äärellä on mukava lepuuttaa ajatuksia eikä mihinkään ei ole kiire - mikäpäs sen mukavampaa. Parhaat lomahetket on usein tehty pienistä asioista, ja kesästä nauttiakseen ei aina tarvitse lähteä kovin kauas kotinurkilta. Kuvassa näkyvä kirja ei aivan tarjonnut kesän laadukkaimpia lukufiiliksiä, mutta rannalla kulki mukana myös esimerkiksi Naguib Mahfouzin Palatsikatu . Siihen kirjaan taisin uppoutua sen verran tiiviisti, etten muistanut napata lukuhetkistä kuvaa, vaikka kirjasta riitti lukemista useammallekin uintireissulle. Kiitokset Elinalla mukavasta haasteesta, joka palautti mieleen lämpimän kesän ja

Aloittelin kesällä Doris Lessingin Väkivallan lapset -sarjan lukemisen. Sarjan aloitusosan lukutunnelmat löytyvät täältä . Hyviin naimisiin (Otava, 2007/1979) jatkaa Martha Questin tarinaa siitä, mihin Parempien ihmisten lapsi jäi. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, Martha on saapunut avioliiton satamaan. Hyviin naimisiin -kirjasta voin todeta, että sen lukeminen saattaa olla puuduttava kokemus, jos avioliitto ja naisen tunne-elämän analysointi eivät kiinnosta. Näissä aiheissa kun oikein piehtaroidaan sarjan kakkososassa. Tosin piehtarointi-sana kuvaa huonosti Lessingin hienostuneen tyylikästä kirjoitustyyliä. "Martha oli järkyttynyt Alicen romahduksesta. Seuraavana päivänä hän kuitenkin tunsi itsensä surulliseksi, välinpitämättömäksi ja väsyneeksi; ilon siivet olivat taittuneet suppuun. Hän ajatteli, että kotiin päästyään hän olisi ruma ja muodoton; hän olisi kuukausiksi ja taas kuukausiksi sidottu orjuuteen, josta ei olisi pakoa. Hän silmäili Caroline-lasta viileän tutki

Olen blogini olemassa olon aikana (heinäkuun 2013 jälkeen) lukenut tai kuunnellut äänikirjana 9 kappaletta kirjoja, joille olen antanut Goodreadsissa yhden tähden. Kahden tähden kirjoja olen lukenut/kuunnellut 39 kappaletta. Blogini karut luvut selvisivät minulle eilen, kun sain päätökseen postausten tunnistetietojen päivitysurakkani, jossa lisäsin tunnistetietoihin kirjojen Goodreadsin tähtimäärät. Infernaalinen homma, kun tunnistetta vailla oli noin puolen vuoden postaukset - tämä ei aivan yhden illan päivityspuuha ollut. Tunnisterypäs on lisätty oikeaan sivupalkkiin, jos joku on ko. kirjoista kiinnostunut. Sivupalkin tunnisteiden lukumäärät eivät aivan täsmää otsikon lukuihin, mutta selityksenä on se, että muutama kirja löytyy Lyhyesti-välilehdeltä ja yksi kirja odottaa bloggauspinossa. Arvoasteikossani 3 tähteä tarkoittaa, että kirja on ylittänyt vaikeasti määriteltävän hyvän kirjan rajan. Yhden tähden kirjat edustavat omien lukufiilisteni osalta rupuluokkaa ja kahden täh

Carlos Ruiz Zafónin Marina (Otava, 2013) sisältää Tuulen varjosta tuttuja aineksia: poika/nuori mies ihastuu tyttöön, kohta ollaan mysteerin jäljillä ja mysteeriin liittyy talo. Takakansitekstien laatijatkin lienevät yhteneväisyydet huomanneet (vai olisiko sittenkin kyseessä vain maineikkaalla esikoisella ratsastaminen?), sillä Marinan mainostetaan olevan 'Tuulen varjon nuorena nukkunut isosisko' . Enkelipeli (Otava, 2009) puolestaan on 'Tuulen varjon paha sisarpuoli' , joten lukijalle avautuu varsinainen Ruiz Zafónin sisarussarja. Marina ei kuitenkaan liiku unohdettujen kirjojen hautausmaalla, vaan kirjassa ollaan hieman perinteisemmällä hautausmaalla. "Askeleeni johdattivat minut Sarriàn hautausmaan portille. Sade sylki vettä tummuneille kivikasvoille ja kallistuneille risteille, jotka erottuivat aavemaisena galleriana portin tuolla puolen. Kostea maa tuoksui kuolleille kukille. Nojasin pääni kaltereita vasten. Metalli tuntui kylmältä. Ruostevana valui

Haa, Stephen Fryn sisällä asuu pieni (tai ehkä vähän isompikin) nörtti! "Vuoden alkupuolella olin soittanut innoissani Hugh'lle. "Ostin juuri Macintoshin. Maksoi tuhat puntaa."     "Mitä?"     Noin viikon ajan Hugh kertoili ihmisille että minä olin maksanut uskomattoman summan niin absurdista ja yhdentekevästä kapistuksesta kuin sadetakista, englanniksi macintosh, kunnes hänelle valkeni että kyseessä olikin uudentyyppinen tietokone." (s. 313) Muistelmien lukemisessa on ainakin omalla kohdallani kyse usein silkasta uteliaisuudesta. Jos on tarjolla kirja, jossa kerrotaan omakohtaisia muistoja parivaljakosta Stephen Fry - Hugh Laurie, niin tokihan kiinnostuspisteeni ovat huipussaan. Kyseinen kirja on Stephen Fryn kirjoittama Fryn aikakirjat (Shildts & Söderströms, 2014), joka jatkaa Fryn muistelmia siitä, mihin Koppava kloppi (Shildts & Söderströms, 2012) jäi. Luin Koppavan klopin hieman ennen blogiaikaani, ja Fry todella osaa kirjoi

Egyptiläiselle Naguib Mahfouzille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1988. Egyptiläinen kirjallisuus on minulle kohtalaisen tuntematonta aluetta, joten Mahfouzin Kairo-trilogia , nobelistin pääteos, tuntui erityisen kiinnostavalta. Myönnän, että kulttuurikurkistelu oli voimakkain lukumotiivini tämän kirjan kohdalla. Trilogian aloittava Palatsikatu (Tammi, 1992) kuvaa takakannessa kirjasarjan olevan "elämää ja tunteita kuohuva panoraama kolmen sukupolven vaiheista Egyptin historian murrosaikana ". Tämä kuulosti sen verran helposti lähestyttävältä tavalta vieraaseen kulttuuriin, että uskaltauduin paksun kirjan kimppuun. Ja takakansi ei tällä kertaa johtanut lukijaa harhaan - elämää ja tunteita todella kuohui Palatsikadulla, ja sitä vierasta kulttuuriakin sain roiman annoksen. Jos kaipaat kirjallista matkaa Egyptiin, niin Palatsikatu on oivallinen matkalippu. Palatsikadun päähenkilöinä ovat kauppias Sayyid Ahmad ja hänen perheensä. Kirjassa seurataan perhee

Philippe Claudelin Harmaat sielut (Otava, 2006) viehätti minua kauniilla, viipyilevän surumielisellä kerronnalla, joka on kaukana keskivertodekkarista. Mielestäni sana 'dekkari' jopa latistaa tätä kirjaa, mutta tokihan tämä sellaiseksi voidaan määritellä, sillä rikosta Harmaissa sieluissa selvitellään - ranskalaisella tyylillä. Kertojana on poliisimies, joka muistelee vuoden 1917 aikoihin tapahtuneita asioita: "On vaikea päättää mistä aloittaa. Se ei ole helppoa. Kaikki se mennyt aika, jota sanat eivät koskaan tuo takaisin, ja myös kasvot, hymyt, haavat. Silti minun on yritettävä sanoa kaikki. Kaikki se, mikä on kaksikymmentä vuotta painanut sydäntäni. Tunnonvaivat ja suuret kysymykset. Minun täytyy leikata salaisuus auki, kuten patologi avaa vatsan, ja upottaa siihen käteni, vaikkei se muuttaisikaan mitään." (s. 9) Kymmenvuotias tyttö, Belle de jour , löydetään kuolleena joesta. Mitä on tapahtunut? Liittyykö tapahtumiin viehättävä opettajatar, joka jostain syy

Roberto Bolañon Jääkenttä on kolmen kertojaäänen tarina siitä, mitä eräänä kesänä tapahtui, ja miten tapahtumiin lopulta liittyi henkirikos. Kirja oli lähikirjastossani laitettu jännityshyllyyn, mutta ei Jääkenttä minusta oikein kuulu dekkarigenreen - jännityksestä puhumattakaan. Rikoksen selvittely ei ole millään tavoin pääosassa, enkä edes minä jännittänyt kirjaa lukiessani. Mutta silti tuohon rikokseen ja kirjan loppuratkaisuun liittyi oman lukukokemukseni heikkous: odotin kirjan lopussa jonkinlaista huipennusta, suurta paljastusta tai jippoa, mitä tahansa joka olisi nostanut tarinan tasoa entisestään. Vaan eipä tullut huippukohtaa. Syyllinen paljastui (ei kai tämä suuri spoileri ole), mutta jotain jäi puuttumaan. Kirjan kerronnasta nautin silti suuresti, ja jo sen ansiosta kirjan ääreen kannattaa etsiytyä, jos haluaa lukea hieman lyhyempää, hyvin kirjoitettua tarinaa. Joku lukija tosin oli vahvasti eri mieltä, mutta siitä lisää tuolla alempana. "On epätodennäköistä, ett

Hannu Hirvosen Tohtori Kalikali (Karisto, 2014) houkutteli minua kirjaston lanupuolen esittelyhyllyssä sekä erikoisella nimellään että kauniilla kannella. Tohtori Kalikali olikin mukava kirja, joka sopi oikein hyvin myös aikuiseen makuun. Kirja sai odottaa vuoroaan jonkin aikaa lukupinossa, mutta kun kaipasin jotain 'kivaa' lukemista raskaampien aikuiskirjojen välissä, oli Tohtori Kalikali oiva valinta. Kirjan päähenkilönä on Mikko-poika, joka asuu helsinkiläisessä vanhassa kerrostalossa. Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun kerrostaloon muuttaa uusi asukas, tohtori Kalikali: " Frenologian, ossologian ja odontologian dosentti, humoraalilääketieteen sekä paleontologian asiantuntija, laillistettu lääkäri vuodesta 1382 (Bologna, Sorbonne, Regesnburg). " Vuodesta 1382? Ei sentään, vaan kerrostalon alakerran ilmoitukseen on pujahtanut virhe - tai ainakin ilmoitusta korjataan. Tämä kertoo kirjan tapahtumien luonteen: Mikko huomaa omituisia juttuja tapahtuvan, vaikka aiku

Ny Tid -lehden lastenpalstalla julkaistiin vuosina 1947-48 Tove Janssonin sarjakuva Jorden går under! ( Maailmanloppu tulee! ). Muutama vuosi sitten sarjakuva julkaistiin uudelleen painettuna kirjana, ja kirjassa on mukana sarjakuvan taustoja valottavia saate- ja lopputekstejä: Maailmanloppu tulee! on Janssonin ensimmäinen sarjakuvamuodossa oleva Muumi-kertomus, eikä se vielä aivan sujahda perinteiseen sarjakuvamuotoon. Tekstit eivät ole kuplien sisällä, vaan Jansson kirjoitti ne omalla käsialallaan kuvien alapuolelle. Suomenkielisessä painoksessa käännökset on sijoitettu alkuperäisten kuvien alapuolelle, joten lukija voi valita haluamansa kielen. Tämä on mielestäni hyvä ratkaisu, sillä vaikka sarjakuvaa ei ruotsiksi haluaisikaan lukea, on mukava nähdä Janssonin tarkalla pienellä käsialalla kirjoitetut tekstit. Ne luovat erilaista ts. oikeaa Muumi-tunnelmaa verrattuna tylsään ladottuun käännöstekstiin. Luin keväällä Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan, joten sarjakuvan tari

Outsiderin Ampiaisen arvoitus (Jalava, 1985/1948) löytyi kirjaston tietokannasta etsiessäni kirjoja Lukuiloa perhoslaaksossa -lukuhaasteeseen. Värikäs kansikuva kiinnitti huomioni ja mietin jopa, olenko lukenut tämän joskus. Kirjan sisältö ei kilistellyt kelloja päässäni, joten ehkä olen vain tutkinut kirjan kantta joskus vuosia sitten. Nyt luin kirjankin, ja Ampiaisen arvoitus osoittautui omalla tavallaan viehättäväksi salapoliisitarinaksi, joka sijoittuu 1940-luvun Helsinkiin. Päähenkilönä kirjassa on arkkitehti-salapoliisi Klaus Karma, jota poliisi pyytää avukseen selvittämään rikossarjaa. Rikospaikoilta löytyy käyntikortteja, joihin on painettu teksti 'Ampiainen', eikä poliisi usko voivansa selvittää tapausta omin neuvoin. "Kun sisäänkutsutut etsivät olivat vieneet pidätetyn pois, Halla tarjosi Karmalle sikarin.     'Te näytätte olevan syvemmällä tässä jutussa kuin luulinkaan... Taidatte olla jo Ampiaisen jäljillä...?     Karma myhäili ja koputti sormellaa

Kiitokset kaikille blogisynttäreistä onnitelleille ja  arvontaan osallistuneille! ♥ Palkinnot on nyt arvottu perinteisellä lippu-lappu-systeemillä. Onnetar heitteli arpalippusia näin: 1. Yann Martel: Piin elämä - voittaja: secretninja 2. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo - voittaja: Nina Mari 3. Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu - voittaja: Tilda 4. Helen Dunmore: Keskustelua kuolleiden kanssa - voittaja: Kristaliini 5. Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo - voittaja: Suketus 6. Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina - Elegia 7. Mummo-muistio - Jonna / Kirjakaapin kummitus Onnittelut voittajille! Laitan teille sähköpostia aivan pian, ja kyselen postitusosoitetta. Pyrin postittamaan kirjapaketit viikonlopun aikana, jos vain saan osoitetiedot. Ja jos Itella suo, paketit ovat teillä jo ensi viikolla. Hyvää loppukesää ja alkavaa syksyä kaikille!

Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar (Bazar, 2012) johdattelee lukijansa Englantiin, 1400-luvun loppupuolen kuninkaallisiin valtataisteluihin. Aloittelin kirjaa ilman ennakkokäsityksiä tai -odotuksia, sillä en ole katsonut kirjan pohjalta tehtyä BBC:n tv-sarjaa, jonka jaksoja on Yle Areenassa nytkin nähtävillä. Valkoinen kuningatar alkaa lupaavasti, kun voimakastahtoisen Elisabet Woodvillen tarina kytketään veden jumalatar Melusinan taruun. Elisabet on päättänyt kääntää nuoren Edward-kuninkaan huomion puoleensa, ja sen hän ylväästi ja hieman viekkaasti onnistuu tekemään. Elisabet ja Edward menevät salaisesti naimisiin, kunnes aika viimein on otollinen sille, että heidän avioliittonsa julkistetaan kansalle ja hoviväelle. Tähän asti lueskelin kirjaa hyvissä tunnelmissa, mutta jo ennen kirjan puolta väliä totesin, että hyvin käynnistynyt juoni oli typistynyt York- ja Lancaster-sukujen välisten valtataisteluiden ja Elisabetin ja Edwardin lasten syntymien selvittelyyn. Valkoisesta k

Mies ja nainen, jonka tunteet ja käytös eivät mahdu viktoriaanisen ajan normeihin. Kertoja, joka tiirailee 1860-luvulla eläviä päähenkilöitään 1960-luvulta ja tekee heistä huomioita, minkä kerkiää. Siinäpä keskeiset elementit John Fowlesin kirjassa Ranskalaisen luutnantin nainen (Karisto, 1982). Olen lukenut kirjan ehkä jopa useamman kerran vuosia sitten. Tänä kesänä sain pinon kirjoja kierrätyksenä äitini kirjahyllystä (näistä ehkä lisää myöhemmin), ja siitä pinosta ensimmäisenä lukuun lähti Ranskalaisen luutnantin nainen. Muistoni kirjasta olivat hyvät, eikä muistini - onneksi! - pettänyt: Ranskalaisen luutnantin nainen oli minulle edelleen viiden tähden lukuelämys ja mukava kurkistus viktoriaaniseen aikakauteen. Kirjan juoni ei ole ylettömän monimutkainen, mutta kertojan ääni johdattelee Ranskalaisen luutnantin naisen lukijaa niin taitavasti viktoriaanisen ajan tapoihin ja ilmiöihin, että voin lämpimästi suositella kirjaa kaikille tuon aikakauden ystäville. Ranskalaisen luutnant

Vuosi ja kuukausi sitten painoin jännittyneenä ensimmäisen kerran 'Julkaise' painiketta. Bloggaamisen aloittaminen oli lähinnä kokeilu. Miltä tuntuisi naputella jotain tekstiä virtuaaliavaruuteen muutaman kerran viikossa sen sijaan, että vain lueskelen toisten blogeja? Ihan kivaahan se oli - ja koukuttavaa. Nyt voin jo todeta, että minulla on aivan uusi harrastus, kirjabloggaaminen. Tähän postaukseen en laita tämän kummempia avautumisia, vaan kiitän kaikkia seuraajiksi rekisteröityneitä (Googlen paneeli, Bloglovin ja Blogilista - linkit näihin löytyvät sivupalkista), satunnaisia kävijöitä ja kirjajuttujen kommentoijia. Kommentti on aina iloinen asia, ja mukavaa on huomata sekin, että vaikkei kommentteja tulekaan, joku näitä kirjajaaritteluja käy lukemassa. ♥, blogini lukijat! Haluan juhlistaa ensimmäisiä blogisynttäreitäni pienellä arvonnalla. Varsinainen synttäripäivä oli heinäkuun alussa, mutta päätin siirtää synttäriarvontaa kuukaudella, jotta arvontapuuhat eivät osuisi