John Fowles: Ranskalaisen luutnantin nainen
Mies ja nainen, jonka tunteet ja käytös eivät mahdu viktoriaanisen ajan normeihin. Kertoja, joka tiirailee 1860-luvulla eläviä päähenkilöitään 1960-luvulta ja tekee heistä huomioita, minkä kerkiää. Siinäpä keskeiset elementit John Fowlesin kirjassa Ranskalaisen luutnantin nainen (Karisto, 1982). Olen lukenut kirjan ehkä jopa useamman kerran vuosia sitten. Tänä kesänä sain pinon kirjoja kierrätyksenä äitini kirjahyllystä (näistä ehkä lisää myöhemmin), ja siitä pinosta ensimmäisenä lukuun lähti Ranskalaisen luutnantin nainen. Muistoni kirjasta olivat hyvät, eikä muistini - onneksi! - pettänyt: Ranskalaisen luutnantin nainen oli minulle edelleen viiden tähden lukuelämys ja mukava kurkistus viktoriaaniseen aikakauteen. Kirjan juoni ei ole ylettömän monimutkainen, mutta kertojan ääni johdattelee Ranskalaisen luutnantin naisen lukijaa niin taitavasti viktoriaanisen ajan tapoihin ja ilmiöihin, että voin lämpimästi suositella kirjaa kaikille tuon aikakauden ystäville.
Ranskalaisen luutnantin naisen juonikuviona on kolmiodraama, joka sijoittuu Englantiin vuoden 1867 tienoille. Triangelin päähenkilöinä ovat maalaisaateliston edustaja Charles, hänen kauppiassuvusta tuleva kihlattunsa Ernestine (jonka osuudeksi jää lähinnä todistaa draamaa) ja viktoriaanisen ajan sovinnaisuuksia järisyttävä Sarah, lempinimeltään Tragedia. Tapahtumat saavat alkunsa Lyme Regisin pienessä rannikkokaupungissa, jonne Ernestine on tullut hoitamaan terveyttään, jossa ei oikeasti ole pienintäkään vikaa. Charles harrastaa Lyme Regisin rannikolla paleontologiaa aikansa kuluksi, pitää seuraa viehättävälle kihlatulleen ja kiinnostuu seudulla pahennusta, uteliaisuutta ja sääliä herättävän Sarahin kohtalosta. Sarah kun on menneisyydessään erehtynyt haksahtamaan ranskalaisen merimiehen pauloihin, mikä on kyseisenä aikakautena enemmän kuin tuomittavaa.
Ranskalaisen luutnantin naisen juonikuviona on kolmiodraama, joka sijoittuu Englantiin vuoden 1867 tienoille. Triangelin päähenkilöinä ovat maalaisaateliston edustaja Charles, hänen kauppiassuvusta tuleva kihlattunsa Ernestine (jonka osuudeksi jää lähinnä todistaa draamaa) ja viktoriaanisen ajan sovinnaisuuksia järisyttävä Sarah, lempinimeltään Tragedia. Tapahtumat saavat alkunsa Lyme Regisin pienessä rannikkokaupungissa, jonne Ernestine on tullut hoitamaan terveyttään, jossa ei oikeasti ole pienintäkään vikaa. Charles harrastaa Lyme Regisin rannikolla paleontologiaa aikansa kuluksi, pitää seuraa viehättävälle kihlatulleen ja kiinnostuu seudulla pahennusta, uteliaisuutta ja sääliä herättävän Sarahin kohtalosta. Sarah kun on menneisyydessään erehtynyt haksahtamaan ranskalaisen merimiehen pauloihin, mikä on kyseisenä aikakautena enemmän kuin tuomittavaa.
"Charles seisoi auringossa. Silmäruoho ja kevätpiippo täplittivät nurmikon ja meiramikimput, jotka olivat jo eloisan vihreitä, valmistautuivat kukkimaan. Sitten hän siirtyi tasanteen reunalle.
Ja siellä, hieman alapuolellaan, hän näki ihmishahmon.
[...]
Hän siirtyi tasangon ivallisena kaareutuvaa reunaa pitkin paikkaan, josta näki paremmin nukkujan kasvot ja tajusi vasta silloin kenen seuraan oli tunkeutunut. Ranskalaisen luutnantin nainen. Osa tytön hiuksista oli valahtanut auki ja peitti puoliksi hänen toisen poskensa. Cobbilla ne hiukset olivat näyttäneet tummanruskeilta, nyt Charles näki niiden vivahtavan punaisilta, lämpimän punaisilta, ja ilman siihen aikaan välttämätöntä hiusöljyn kiiltoa.
[...]
Hän seisoi kykenemättä tekemään muuta kuin tuijottamaan tämän odottamattoman kohtaamisen lumoamana ja yhtä oudon tunteen valtaamana - tunteen, joka ei ollut sukupuolinen vaan veljellinen, ehkäpä jopa isällinenkin - varmuuden siitä että tämä olento oli viaton, että hänet oli tuomittu syyttä, ja tämä tunne sai hänet vaistoamaan tytön kammottavan yksinäisyyden. Charles ei voinut kuvitella mikä olisi - epätoivoa lukuunottamatta - saattanut ajaa tytön tähän villiin paikkaan aikana, jolloin naiset olivat puolittain apaattisia, arkoja ja kykenemättömiä kestämään ruumiillisia ponnistuksia." (s. 51 - 52)
Kirjan alkupuolella lukija pääsee Charlesin ja Sarahin matkassa useamman kerran (niin usein, että siihen todella alkaa jo kiinnittää huomiota.. ) katseilta suojassa olevaan niemenkärkeen, joka tuntuu olevan kuin viktoriaanisen ajan ulkopuolella oleva vyöhyke. Siellä Charles kohtaa naisen, joka ei mahdu ajan ahteeseen muottiin. Sarah tuntuu olevan eksyksissä aikakaudella, jonne hänen luonteensa ja kasvatuksensa ei häntä auta sopeutumaan. Ja mikä vaikutus hänellä onkaan Charlesiin... Enempää en halua Charlesin ja Sarahin vaiheista paljastaa, vaan kehotan lukemaan niistä kirjasta.
Minulle tämän kirjan koukku ei ole juonessa, vaan siinä, että tapahtumat kerrotaan kirjan kirjoitusajankohdasta käsin. Kirjan kertoja tutkailee Charlesin ja Sarahin kohtaloita 1960-luvun näkövinkkelistä, ja tekee itsensä lukijalle hyvinkin näkyväksi kirjan edistyessä. Kertoja esittää huomioitaan aikakaudesta, sen ilmiöistä ja aatteista, tarinan henkilöiden luonteista ja vaikuttimista, ja peilaa niitä ajoittain 1960-luvun tapoihin. Viktoriaanisen ajan oloja katsellaan kuin luupin läpi tulevalta vuosisadalta. Pidin tästä kerrontatavasta erittäin paljon, vaikka teksti ei aina ollutkaan kovin nopealukuista. Suomennoksen lauserakenteet olivat paikoin monimutkaisia, ja mietin, olisiko jotain lauseita voinut hioa sujuvimmiksi. Toisaalta kirjan sivuilta syntyi vanhahtava vaikutelma varsin uskottavasti. Tosin yllä olevaan tekstilainaukseen liittyen pohdiskelin, kaareutuiko tasangon reuna todellakin ivallisena.. ja miten ivallisesti oikein kaareudutaan? :)
Jokaisen luvun alussa on lainauksia 1800-luvun runoista tai muista teoksista. Hardy, Tennyson, Darwin, jopa Marx johdattelevat lukijaa uuteen lukuun. Analysoitavaa siis riittää, jos semmoiseen haluaa ryhtyä. Minä tyydyin nautiskelemaan kirjasta, joka kestää useammankin lukukerran.
[...]
Hän siirtyi tasangon ivallisena kaareutuvaa reunaa pitkin paikkaan, josta näki paremmin nukkujan kasvot ja tajusi vasta silloin kenen seuraan oli tunkeutunut. Ranskalaisen luutnantin nainen. Osa tytön hiuksista oli valahtanut auki ja peitti puoliksi hänen toisen poskensa. Cobbilla ne hiukset olivat näyttäneet tummanruskeilta, nyt Charles näki niiden vivahtavan punaisilta, lämpimän punaisilta, ja ilman siihen aikaan välttämätöntä hiusöljyn kiiltoa.
[...]
Hän seisoi kykenemättä tekemään muuta kuin tuijottamaan tämän odottamattoman kohtaamisen lumoamana ja yhtä oudon tunteen valtaamana - tunteen, joka ei ollut sukupuolinen vaan veljellinen, ehkäpä jopa isällinenkin - varmuuden siitä että tämä olento oli viaton, että hänet oli tuomittu syyttä, ja tämä tunne sai hänet vaistoamaan tytön kammottavan yksinäisyyden. Charles ei voinut kuvitella mikä olisi - epätoivoa lukuunottamatta - saattanut ajaa tytön tähän villiin paikkaan aikana, jolloin naiset olivat puolittain apaattisia, arkoja ja kykenemättömiä kestämään ruumiillisia ponnistuksia." (s. 51 - 52)
Kirjan alkupuolella lukija pääsee Charlesin ja Sarahin matkassa useamman kerran (niin usein, että siihen todella alkaa jo kiinnittää huomiota.. ) katseilta suojassa olevaan niemenkärkeen, joka tuntuu olevan kuin viktoriaanisen ajan ulkopuolella oleva vyöhyke. Siellä Charles kohtaa naisen, joka ei mahdu ajan ahteeseen muottiin. Sarah tuntuu olevan eksyksissä aikakaudella, jonne hänen luonteensa ja kasvatuksensa ei häntä auta sopeutumaan. Ja mikä vaikutus hänellä onkaan Charlesiin... Enempää en halua Charlesin ja Sarahin vaiheista paljastaa, vaan kehotan lukemaan niistä kirjasta.
Minulle tämän kirjan koukku ei ole juonessa, vaan siinä, että tapahtumat kerrotaan kirjan kirjoitusajankohdasta käsin. Kirjan kertoja tutkailee Charlesin ja Sarahin kohtaloita 1960-luvun näkövinkkelistä, ja tekee itsensä lukijalle hyvinkin näkyväksi kirjan edistyessä. Kertoja esittää huomioitaan aikakaudesta, sen ilmiöistä ja aatteista, tarinan henkilöiden luonteista ja vaikuttimista, ja peilaa niitä ajoittain 1960-luvun tapoihin. Viktoriaanisen ajan oloja katsellaan kuin luupin läpi tulevalta vuosisadalta. Pidin tästä kerrontatavasta erittäin paljon, vaikka teksti ei aina ollutkaan kovin nopealukuista. Suomennoksen lauserakenteet olivat paikoin monimutkaisia, ja mietin, olisiko jotain lauseita voinut hioa sujuvimmiksi. Toisaalta kirjan sivuilta syntyi vanhahtava vaikutelma varsin uskottavasti. Tosin yllä olevaan tekstilainaukseen liittyen pohdiskelin, kaareutuiko tasangon reuna todellakin ivallisena.. ja miten ivallisesti oikein kaareudutaan? :)
Jokaisen luvun alussa on lainauksia 1800-luvun runoista tai muista teoksista. Hardy, Tennyson, Darwin, jopa Marx johdattelevat lukijaa uuteen lukuun. Analysoitavaa siis riittää, jos semmoiseen haluaa ryhtyä. Minä tyydyin nautiskelemaan kirjasta, joka kestää useammankin lukukerran.
Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Saatu kierrätyksenä äidin kirjahyllystä
Kirjan tietoja:
John Fowles: The French Lieutenant's Woman (1969)
Suomennos Kaarina Jaatinen
Runot suomentanut Hannu Sarrala
Karisto, 1982
327 sivua
Olen kuullut tämän kirjan nimen joskus ja nyt kiinnostuin toden teolla! Lisätään jo ennestään toivottoman pitkään lukulistaan :D
VastaaPoistaLukulistat venyvät ja paukkuvat - kuulostaa tutulta! Mutta minkäs teet, kun kiinnostavia kirjoja putkahtelee sieltä sun täältä... Kivaa, jos joskus ehdit tämän pariin. :)
PoistaKuulostaa kiehtovalta! Nimi on tuttu, ja saattaa olla, että olen joskus kauan sitten nähnyt tämän elokuvana. Nyt täytyy kyllä lisätä tämä lukulistalleni, joka minullakin on loputtoman pitkä - mutta onneksi niin, luettava ei lopu koskaan :)
VastaaPoistaMinulta elokuvaversio on jäänyt kokonaan väliin, mutta se olisi mielenkiintoista nähdä. Onko mukaan otettu vain love story?
PoistaSehän nyt kamalaa olisi, jos lukemiset loppuisivat kesken.: )
Luen juuri kirjaa ja se on mielenkiintoinen kuvaus viktoriaanisesta aikaudesta. On hienosti verrattu nykyaikaan. Elokuvasta ei saa ollenkaan käsitystä kirjailijan näkemyksistä. Kannattaa lukea!
PoistaElokuvaversion tekeminen tästä taitaa olla todella haastaavaa, sillä kirjassa on niin paljon omia 'jippoja', jotka tekevät kirjasta juuri niin hienon kuin se on. :) Mukavaa että pidit tästä suosikistani: )
PoistaPitäisi lukea jälleen. Olen nähnyt leffankin joitakin kertoja. Joskus uusintaluvut ovat tarpeen. Muistan kun luin Arosuden kolmatta kertaa, luin hämmentyneenä omista ajatuksistani ja samoin kävi Murtuneen naisen kanssa. Tänään tein rästejä pois ja jokin jäi vaivaamaan. Piti etsiä kirjastosta sama versio, jonka olen lukenut eli enkuksi ja pitää selata sekin läpi.
VastaaPoistaTämä kirja kestää uusintalukuja, ehdottomasti. Kirjaan oli ujutettu niin paljon faktatiedon jyväsiä mukaan, että jo niidenkin takia tähän varmasti palaan vielä joskus.
PoistaHienoa! Tämä odottelee hyllyssä haasteurakan päättymistä.
VastaaPoistaJos Fowles maistuu, niin voin suositella Jumalten naamioita (The Magus). Siinä juoni on... tuota... ehkä vähän monimutkaisempi ja samaan aikaan tavallaan ei ole. :-)
Kiitos vinkistä, Jumalten naamiosta olenkin jostain kuullut kehuja. Sitä en ole lukenut, mutta se alkoi kovasti kiinnostaa tämän jälkeen. Laitan sen sille kuuluisalle lukulistalle, ja tarkoitus olisi se myös lukea vaikkapa tässä syksyn mittaan. :)
PoistaTämä on jäänyt mieleen elokuvana joka katsottiin englannin tunnilla lukiossa tekstit peitettynä :-D Mielikuva lähes 30 vuoden takaa on se, että paljon käyskenneltiin jossain rannikolla ja tempo oli aika hidas. Pojat ei varsinkaan jaksaneet yhtään keskittyä ;-)
VastaaPoistaVoin hyvin kuvitella, ettei tästä kirjasta tehty elokuva juurikaan nappaa murrosikäisiä poikia. :D Rannikolla käyskentelyä oli kirjassakin aika paljon, mutta onneksi loppupuolella päästiin jopa aivan Amerikkaan asti. :)
Poista