Tekstit

Helsingin Kirjamessujen ohjelmavinkit!

Kuva
Ensi viikolla kirjamessuillaan Helsingissä, ja minäkin osallistun messuille bloggaajalipulla - itse asiassa ensimmäistä kertaa. Aiemmin aikataulu ei ole ollut otollinen tai muuten vaan ei ole löytynyt messuinnostusta. Nyt kuitenkin aion pyöriä messuhulinassa torstaina ja perjantaina, ja kokosin tähän juttuun vinkeiksi itseäni eniten kiinnostavaa messuohjelmaa.

Kirjamessuvinkkejä torstaille 24.10.2019:

Torstaina ohjelmassa on tosi paljon kaikkea kiinnostavaa, ja tarkoitukseni on ehtiä kuuntelemaan ainakin seuraavia:
Klo 11.00-11.30 Senaatintori: Mistä puhumme kun puhumme autofiktiosta?

Autofiktio on minulle vielä hieman outo ja vieras laji, mutta silti uteliaisuutta herättävä alue kirjallisuudessa. Tästä kuulen siis mieluusti lisää! Haastattelijana keskustelussa on Sisko Savonlahti, jolta luin toissa kesänä hienon esikoisromaanin Ehkä tänä kesänä kaikki on toisin.
Klo 11.30-12.00 Punavuori: Kuvastaja-palkinnon jako
Jännään, saako Magdalena Hain ihana, vaikuttava Kolmas sisar Kuvastajan! …

Miniarvioita: luontojuttuja, naisasiaa ja kuujuttuja

Kuva
Luettujen pinossani luuraa kirjoja, joista ei irtoa kuin lyhyt arvio. Tässäpä siis muutama sananen yhdestä historiallisesta romaanista ja parista sarjakuvasta:


Paula Havaste: Tuulen vihat (Gummerus, 2014)
Luin Paula Havasteen 1100-luvulle sijoittuvan historillisen sarjan avausosan Tuulen vihat (Gummerus, 2014) elokuun lukumaratonilla. Kirjassa kerrotaan Kertten, äidittömäksi jääneen nuoren naisen kasvutarinaa. Kirja oli sujuvalukuinen ja siten mukavaa maratonluettavaa, mutta omaan makuuni Tuulen vihat ei osunut. Kirjan todentuntuinen ajankuva viehätti ja kiinnosti, mutta tuntui, että Tuulen vihojen anti jäi tuohon ajankuvaan. Oli luonnonkuvauksia, tuvan ylläpitoon liittyviä töitä, markkinareissuja, selviämistä luonnon armoilla (jopa niin paljon, että kirjan loppuvaiheilla alkoivat ruuan hankkimiseen liittyvät kuvaukset tulla korvista ulos...), mutta kirjan juonellinen anti oli mielestäni kovin vähäinen. Lisäksi Kertten kiinnostavasta henkien näkemisen kyvystä ei kehkeytynyt oikeastaa…

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Kuva
Pimeydestä loistaa valo (Tammi, 2019) on Petina Gappahin kolmas suomennettu romaani, ja kirjan aihe oli niin kiinnostava, että minäkin viimein innostuin tutustumaan tähän Keltaisen kirjaston uudehkoon naiskirjailijaan.Pimeydestä loistaa valo kertoo tutkimusmatkailija David Livingstonen viimeisestä matkasta eli siitä, miten hänen ruumiinsa ja tutkimuspaperinsa kuljetetaan viidakon syvyyksistä rannikolle, jotta ne voidaan edelleen viedä takaisin Livingstonen kotimaahan Englantiin. Livingstonea kuljettavat hänen palvelijansa, ja tässä onkin kirjan keskeinen juju: kirjan kahden kertojaäänen kautta hahmottuu Afrikan alkuperäisten asukkaiden näkökulma Livingstonen matkoihin, valkoisen väestön ylivaltaan ja riistopolitiikkaan, orjakauppaan ja siihen valtavaan kulttuuriseen muutokseen, jonka vallassa manner on.
Kirjan kertojina ovat Livingstonen keittäjänä toiminut Halima ja poikakoulussa kristityksi kääntynyt Jacob Wainwright. Wainrightin osuudet koostuvat kuvitteellisista päiväkirjamerkinnö…

Ian Rankin: Piru mieluummin

Kuva
Ian Rankinin John Rebus -sarja taitaa olla dekkarisarja, jota olen viime vuosina uskollisimmin lukenut ja seurannut. Piru mieluummin (Blue Moon, 2019) on sarjan 20. suomennos ja olen lähes varma, että kotihyllystäni löytyvät kaikki käännetyt osat, ja muutamaa lukuun ottamatta olen ne myös lukenut. Sarja on pitänyt minua otteessaan, sillä sen taso on mielestäni pysynyt korkeana ja pidän Rebus-sarjan peruspalikoista: skottilainen jäyhä ja hivenen nuhjuinen tunnelma, peruspoliisityö ja hitaasti kehittyvien ihmissuhdekudelmien verkko ovat minulle toimiva yhdistelmä.
Piru mieluummin -kirjassa Rebus on ollut puolipakotettuna eläkeläisenä jo muutaman osan verran, ja jännitin etukäteen kovasti, miten poliisityön arkeen vahvasti nojaava sarja voi enää tämän jälkeen uskottavasti toimia. Piru mieluummin on Rebusiin ei-poliisiudesta huolimatta toimiva dekkari, ja iso ansio tästä lankeaa mielestäni sille, että sarjan henkilögallerian keskiöön on onnistuneesti nostettu muitakin poliisin palkkalisto…

Sami Makkonen: Kalevala

Kuva
Sami Makkosen hiljattain ilmestynyt sarjakuvaversio kansalliseepoksestamme herätti uteliaisuuteni, vaikken Kalevalasta noin muuten ole suuremmin innostunut. Kalevalan tuntemukseni on hyvin yleisellä (tai jopa heikolla) tasolla, enkä muistaakseni ole lukenut eeposta koskaan kokonaan, vaikka kotikirjahyllästäni itse asiassa löytyy SKS:n toimittama Kalevala-painos. Makkosen Kalevala (Otava, 2019) rysäyttää Väinämöisen ja kumppanit kertaheitolla nykyaikaan, ja minulle sarjakuvaversio tarjosi syksyn tähän asti hämmentävimmän lukuelämyksen. Viimeisen sivun jälkeen tuumin lähinnä, että mitähän tästä ajattelisi?

Kalevalan paras anti on kiistaton: Makkosen piirrosjälki on visuaalisesti häikäisevää katseltavaa. Jollei mieti albumin muuta sisältöä, niin sivuja voisi ihailla loputtomiin. Sarjakuvan värimaailma on aika synkkä, mutta hahmot ja eläimet on taiten piirretty, sivuilla on liikettä ja vauhtia, ja usein minulle tuli mieleen fantasiatarinan mielikuvitukselliset maailmat, joita on piirrosku…

Mads Peder Nordbo: Tyttö ilman ihoa

Kuva
Mads Peder Nordbo on minulle uusi dekkaristituttavuus, mutta Grönlantiin sijoittuva Tyttö ilman ihoa (Like, 2018) oli sen verran vetävä ja hyytävä tapaus, että aion jatkaa toimittaja Matthew Cavesta kertovan sarjan parissa. Kirjan kansikuva lupailee karmaisevaa, vaikuttavaa ja armotonta tarinaa, mutta en aivan allekirjoita näin voimakkaita luonnehdintoja. Toki kirjan rikokset on tehty inhalla tavalla, mutta en kokenut, että Tyttö ilman ihoa mässäilisi raakuuksilla tai menisi muuten vaan liian pitkälle epämukavuusalueelle. En erityisemmin pidä väkivallan kuvauksista, ja Norbon kirjan pelasti minun kohdallani se, ettei siinä onneksi kuvattu väkivallan tekoja vaan sen seurauksia, enkä kokenut tätä niin ahdistavana kuin kirja kenties muutoin olisi voinut olla.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Grönlantiin, joka oli minulle virkistävän erilainen miljöö. Pienen paikan sisäänpäin lämpiävä ilmapiiri saa aivan uudenlaisia vivahteita, kun ympäriltä löytyy jäätiköitä, vuonoja ja häikäisevän sininen…

Sofi Oksanen: Baby Jane

Kuva
Sofi Oksasen Baby Jane -romaanin (Silberfeldt, 2005) ilmestymisestä on aikaa jo lähes 15  vuotta, mutta kirja on edelleen ajankohtainen, sillä sen leffaversio ilmestyi valkokankaalle alkuvuodesta. En käynyt katsomassa elokuvaa, mutta kirja päätyi lukulistalleni POPSUGAR 2019 Reading Challenge -haasteen tiimoilta. Ja olenpa iloinen, että tulin vihdoin lukeneeksi Baby Janen! Oksanen tavoittaa kirjassaan todella hienosti irrallisuuden ja yhteiskunnan normien ulkopuolella olemisen  tunteen, ja vaikken aihetta omakohtaisesti tunnekaan, kirjassa kuvataan taidokkaasti myös mielen herkkyyttä ja sen järkkymistä.

Kirjan kertojaääni kuuluu naiselle, joka aloittaa tarinansa huolettoman oloisesti kuvaamalla suhdettaan Pikiin, kaupungin cooleimpaan lepakkoon. On intohimoa, juhlia, pintaliitoelämää, alkoholia, taksimatkoja ja rahaa - kunnes sitten alkaa selvitä, ettei rahaa olekaan loputtomasti ja muitakin synkkiä sävyjä hiipii kirjan sivuille. Sekä Pikillä että kertojalla on diagnosoitu masennus, …