Oksan hyllyltä

Innostuin alkukeväällä lukemaan muutaman Georges Simenonin komisario Maigret -dekkarin, ja dekkariviikolla on hyvä niputtaa lukutunnelmat miniarvioihin. Ennen niitä totean kuitenkin, että oma Maigret-intoni on virinnyt aivan vastikään. Luin kyllä jokusen Maigretin nuorempana, mutta silloin jäyhän komisarion tutkimukset tuntuivat auttamatta liian verkkaisilta ja usein suorastaan tylsiltä. Sittemmin lukumakuni on jalostunut ja osaan jo arvostaa Maigretien erityispiirteitä ja tarkkaa psykologista otetta ihmisluonteeseen. Kaikilla lukemillani Maigret-dekkareilla oli mittaa vain voin parisataa sivua, joten ne olivat senkin ansiosta virkistäviä poikkeuksia verrattuna usein kovin muhkeisiin nykydekkareihin. Yhteiskunnallisia analyysejä tai pitkiä pohdintoja kirjoista ei löydy, mutta toisaalta ajakuvaa tarjotaan erilaisiin ihmisiin ja heidän luonteisiinsa keskittyvien tutkimusten kautta. Muun hyvän lisäksi Maigretit vievät lukijan aikamatkalle niihin vuosiin, jolloin poliisintyö ei ollut nii…

Kirjabloggaajien dekkariviikko jatkuu blogissani sarjakuvan merkeissä. Saladin Ahmedin kirjoittama ja Sami Kivelän kuvittama Abbott (Boom! Studios, 2019) sijoittaa tapahtumansa Detroitiin, vuoteen 1972. Päähenkilönä on ammattiinsa intomielisesti suhtautuva reportteri Elena Abbott, joka saa tuntea nahoissaan sen, ettei mustan väestön edustajan ole helppoa tehdä selkoa yhteiskunnan epäkohdista. Mustan ja valkoisen väestön rinnakkaiselo on räjähdysherkkää aluetta, ja poliittiset voimat koettavat suitsia lehdistön edustajia haluamaansa suuntaan. Tässä tilanteessa Abbot törmää brutaaleihin murhiin, joita poliisi ei jostain syystä suuremmin innostu tutkimaan. Onko syynä se, että uhrit ovat mustia (no, löytyy joukosta kyllä yksi hevonenkin...) vai jokin muu? Abbott haistaa tilanteessa jutun, ja siitäpä sarjakuvan tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin. One thing is certain, though: there is anger in the streets of the Motor City. Indeed. 

Minulle jäi Abbottista hieman kahtalaiset lukutunnelmat.…

Kaiva V vinkkaili eilen Kirja hyllyssä -blogissaan jännärisuosikkejaan, ja innostuin itsekin koostamaan pienen vinkkilistan viime vuosien blogijutuistani. Tässäpä siis vinkit dekkareista, jotka juttuarkistoa eilen illalla selaillessani herättivät erityisen hyviä lukumuistoja:
Kovaa menoa - trillereitä ja jännäreitä:


Gin Phillipsin Niin kuin me olisimme kauniita (S & S, 2018) oli minulle viime kesänä erittäin koukuttava trilleri. Luen trillereitä harvoin, mutta tunnistan kyllä vetävän juonen kun sellainen tulee kohdalle. Niin kuin me olisimme kauniita tuli luettua lähes henki kurkussa, ja äidin ja lapsen piina eläintarhan suljettujen porttien takana ei jättänyt tätä lukijaa kylmäksi. [Blogattu 11.6.2018]
Sarjakuvien ja kovaksikeitettyjen dekkareiden ystäville vinkkaan Jacques Tardin taiteilemaa West Coast Blues -tarinaa, joka on itse asiassa versiointi Jean-Patrick Manchetten rikosromaanista. En ole ko. kirjaa lukenut, mutta Tardin versiossa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita…

Tänään alkaa kirjablogeissa dekkariviikko, ja teemaviikkoa emännöi Lukeva peikko -blogin Saana. Osallistun viikolle useammalla bloggauksella, ja viikkoni alkaa kuivuuden riivaamasta Australiasta, jossa Kiewarran pikkukaupungista paljastuu kaikkien tunteman perheen raaka murha. Vain pikkuinen Charlotte-vauva on jäänyt henkiin. Murtuiko perheen Luke-isä todella maatilansa talousvaikeuksien alle ja surmasi Karen-vaimonsa ja Billy-poikansa? Vai juontavatko surmatöiden juuret kauas menneisyyteen, Luken ja tämän lapsuusaikaisten ystävien väliseen synkkään arvoitukseen? Näiden kysymysten äärellä pyöritään lähes 400 sivun verran, ja Luken perheen murhan ratkaisun keskiössä on Melbournessa poliisina työskentelevä Aaron Falk, joka kirjan alussa saapuu ystävänsä hautajaisiin - tarkoituksenaan poistua paikkakunnalta niin pian kuin mahdollista.

Kuivan kauden ainekset ovat tutun oloisia, varsinkin kun Luken, Aaronin ja heidän ystäviensä nuoruuden tapahtumiin palataan takaumien muodossa koko ajan k…

Blogiaikana olen innostunut sarjakuvaromaaneista ja erityisesti muistelma- ja elämäkertatyyliset sarjakuvaromaanit ovat usein osoittautuneet antoisiksi. Uusin löytöni tällä saralla on ranskalaisen (sarjakuva)taiteilijan Edmond Baudoinin lapsuusaikoihin keskittyvä muistelmateos Piero (New York Review Comics, 2018), joka vie lukijan kahden taiteellisesti lahjakkaan veljeksen kasvuvuosiin ja niiden arjen pieniin-suuriin juttuihin. Baudoinin lapsuutta sävyttää vilkas mielikuvitus ja voimakas yhteenkuuluvuus Piero-veljen kanssa. Baudoin on syntynyt Nizzassa vuonna 1942, joten erityisesti kirjan kouluvuosia kuvaavat tapahtumat tarjoavat ajankuvaa hieman erilaiselta aikakaudelta.

Piero ei ole mikään tylsä kronologinen esitys, vaan sivut tarjoavat väläyksenomaisia tunnelmapaloja veljesten elämästä. Aikuisia esiintyy Pieron sivuilla vain harvakseltaan, ja tämä korosti hienosti veljesten keskinäistä suhdetta. Piirustus on molemmilla verissä, ja Pieron sivut ovat parhaimmillaan huikea ikkuna pik…

Rachel Cuskista on ainakin kirjablogeissa kohistu viime vuonna ja nyt keväällä jonkin verran, ja minäkin kiinnostuin hänen kirjoistaan lopulta niin paljon, että varasin Siirtymän (S & S, 2019). Muita varaajia on jonoksi asti, joten kirja tuli luettua viikonloppuna pikavauhtia. Siirtymä on itse asiassa jonkinlaista jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Ääriviivat-romaanille. En ole kyseistä kirjaa lukenut mutta enpä kokenut tämän haittaavan Siirtymän lukemista, sillä kirjan takakansi kertoi tiiviisti romaanin lähtökohdat: kirjan kertoja Faye muuttaa avioeronsa jälkeen Lontooseen ja koettaa sopeutua uuteen arkeen, johon kuuluu mm. remonttihommia, jaettua lapsiarkea ex-miehen kanssa ja kirjailijaelämää. Tästä tilannekatsauksesta oli hyvä aloittaa lukeminen.
"Minä kun luulin, että sinulla on sujunut kaikki kuin tanssi", Gerard sanoi hitaasti. "Luulin, että elät täydellistä elämää. Kun jätit minut", hän sanoi, "olin kaikkein surullisin siitä, että annoit rakkautta…