Oksan hyllyltä

Luettujen pinossani luuraa kirjoja, joista ei irtoa kuin lyhyt arvio. Tässäpä siis muutama sananen yhdestä historiallisesta romaanista ja parista sarjakuvasta: Paula Havaste: Tuulen vihat (Gummerus, 2014) Luin Paula Havasteen 1100-luvulle sijoittuvan historillisen sarjan avausosan Tuulen vihat (Gummerus, 2014) elokuun lukumaratonilla . Kirjassa kerrotaan Kertten, äidittömäksi jääneen nuoren naisen kasvutarinaa. Kirja oli sujuvalukuinen ja siten mukavaa maratonluettavaa, mutta omaan makuuni Tuulen vihat ei osunut. Kirjan todentuntuinen ajankuva viehätti ja kiinnosti, mutta tuntui, että Tuulen vihojen anti jäi tuohon ajankuvaan. Oli luonnonkuvauksia, tuvan ylläpitoon liittyviä töitä, markkinareissuja, selviämistä luonnon armoilla (jopa niin paljon, että kirjan loppuvaiheilla alkoivat ruuan hankkimiseen liittyvät kuvaukset tulla korvista ulos...), mutta kirjan juonellinen anti oli mielestäni kovin vähäinen. Lisäksi Kertten kiinnostavasta henkien näkemisen kyvystä ei kehkeyt...

POPSUGAR 2019 Reading Challenge -lukuhaasteessa on hankalan oloinen kohta, jossa kirjan nimestä pitää löytyä jokin astrologinen termi. Arvelin ensin, etten löydä tähän kirjaa lainkaan mutta sitten lehtimies Tintti pelasti tilanteen: Kultasaksinen krapu (Otava, 2017) sisältää tutun horoskooppimerkin, vaikka sarjakuvan tapahtumien krapu komeileekin säilyketölkin kyljessä. Luin sarjakuvasta normi-Tinttejä pidemmän, mustavalkoisen version, eli alkuperäisen version, joita muutama vuosi sitten alkoi ilmestyä sarjan alkupään osista. Alkuun mustavalko-Tintit tuntuivat aika oudoilta, mutta kun näihin nyt on tottunut, seikkailut toimivat hyvin ilman värejäkin. Merkittävintä Kultasaksisessa kravussa minun mielestäni on Tintin ensitapaaminen kapteeni Haddockin kanssa, ja hehän sitten seikkailevat sarjan loppuun asti tiiviisti yhdessä. Ensikohtaaminen tapahtuu Haddockin kipparoimassa Karaboudjan-laivassa, jossa hän on joutunut sivurooliin vaikkei sitä itse aivan tajuakaan. Roistot ovat va...

Lueskelin kesällä useamman Tintti-albumin, joten näitä hauskoja ja tapahtumarikkaita seikkailuja riittää muutamalle tulevalle viikonlopulle. Lapsena Tintti-albumit olivat lukupinoni vakiokamaa, mutta ihan hupaisaa ajanvietettä ne ovat näin kypsemmälläkin iällä. Nyt niputin juttuun kaksiosaisen tarinan, jossa selviää mm. miten kapteeni Haddock sai haltuunsa hulppean Moulinsartin linnan ja miten Tintti ja Haddock tapasivat ensi kertaa huonokuuloisen mutta teräväpäisen keksijän, professori Tuhatkaunon: Yksisarvisen salaisuus (Otava, 2007/1943) lähtee liikkeelle kirpputorilta, josta Tintti ostaa vanhan laivan pienoismallin lahjaksi ystävälleen Haddockille. Jostain syystä laiva kiinnostaa muitakin, ja myös Haddock tunnistaa laivan: se on sama laiva, jolla hänen tauluun ikuistettu esi-isänsä aikoinaan purjehti maailman merillä. Laivan (tai oikeastaan laivojen) arvoitusta selvitellään koko albumin ajan, ja samalla lukijalle tarjoillaan tietoa Haddockin esi-isän vaiheista. Noin muutenh...

Tintin ja tomeran Milou-koiran seikkailuja tuli luettua aika lailla vuosia sitten, ja nyt alkoi taas Tintti-hammasta kolottaa - nuoruuden lukumuistoihin kun on kiva tehdä nostalgianhuuruisia matkoja. Tintti-sarja ei onneksi ole hautautunut muistojen hämärään kustantajan silmissä, sillä valikoin luettavakseni vuonna 2008 ilmestyneen kovakantisen painoksen albumista Seikkailu punaisella merellä (Otava, 2008/1958). Kymmenisen vuotta sitten kustantaja halusi uusilla Tintti-painoksillaan muistaa Tintin belgialaisen "isän" Hergén (1907-1983) syntymän satavuotisjuhlaa, ja nythän on myös tarjolla näyttäviä mustavalko-Tinttejä, joista olen blogannut Lohjennut korva -albumin verran. Reipas ja rohkea Tintti porskuttelee siis reippaasti eteenpäin. Seikkailu punaisella merellä oli vauhdikas, ja juonenkäänteitä ja sivuhenkilöitä riitti siinä määrin, että seikkailun varsinaisen ytimen hahmottaminen otti aikaa ja itse asiassa kokonaisvaikutelma tapahtumien kulusta jäi melkoisen ha...

Uusintalukukierrokseni Tintin parissa jatkuu, ja tässä jutussa on vuorossa hajanaisia merkintöjä albumeista Sininen lootus (Otava, 2006/1936) ja Kuningas Ottokarin valtikk a (Otava, 2006/1939). Lehtimies Tintti on totta kai reissun päällä, ja matkakohteena ovat eksoottinen Sanghai ( Sininen Lootus ) ja kuvitteellinen Syldavian kuningaskunta ( Kuningas Ottokarin valtikka ). Hergé pohjustaa hyvin mielikuvitusvaltion historian ja muut detaljit, mutta viihdyin silti paremmin Sinisen lootuksen todellisissa idän maisemissa kuin Ottokarin keksityissä kulisseissa. Edellisessä Tintti-jutussani luin mustavalkoista Tinttiä, ja Sinisen lootuksen kohdalla kiittelen sitä, että albumissa on värit. Sinisen lootuksen tarinassa on paljon paikallishistoriaa ja -väriä mukana, ja onneksi värit ovat löytäneet tiensä myös ruutuihin. Esimerkiksi tämä upea ruutu latistuisi täysin mustavalkoisena versiona: Sininen lootus oli näistä kahdesta lukemastani albumista parempi. Kiinalaistunn...

Hergén Tintti -sarjakuvan kahdesta seikkailusta - Mustan saaren salaisuus , Särkynyt korva - ilmestyi viime vuonna mustavalkoinen näköispainos. Kustantajan kuvasto tietää kertoa, että sarjakuvan ensimmäiset osat ilmestyivät alunperin jatkokertomuksina, joista Hergé muokkasi lyhennetyt versiot albumeja varten. Värikkäät, reilun 60 sivun mittaiset albumiversiot ovat aina olleet minulle niitä 'oikeita' Tinttejä, mutta mustavalkoversiot ja niiden tuplasti pidempi sivumäärä kiinnostivat minua silti. Mustan saaren salaisuuden luin jo syksyllä, joten sen uusintaluku näin pian ei houkutellut. Särkynyt korva -seikkailun sen sijaan olen lukenut viimeksi joskus vuosia sitten, joten uusi painos lähti testiin heti, kun sen näin lähikirjaston hyllyllä. Seikkailun nimi on päivittynyt, ja särkyneestä korvasta on tullut Lohjennut korva (Otava, 2015/1938). Olen niin tottunut värikkäisiin Tintti -albumeihin, että mustavalkoisen Tintin lukeminen tuntui alkuun oudolta. Mikäs tämä väritön...

Innostuin viime kuussa Tintistä , tuosta rehdistä ja reippaasta lehtimiehestä, jota ei juuri tapaa juttuja kirjoittamasta. Seikkailuja nuorella miehellä sen sijaan riittää, ja päätin lueskella Tintti-albumeja vuosikymmen kerrallaan eteenpäin. Nyt junnataan 1930-luvulla, ja vuorossa ovat  ensimmäisen kerran vuonna 1931 ilmestynyt Tintti Afrikassa (Otava, 2006) ja 1934 ilmestynyt Faaraon sikarit (Otava, 2006). Tintti-albumit kuuluivat nuoruuteni lukemistoon, joten tämä bloggaus sopii mainiosti Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden teemaviikolle . Aivan suosikkieni joukkoon en Tinttiä ole koskaan laskenut, eikä asiaan ole uusintalukukierroksella tullut muutosta mutta Tintti-seikkailut toimivat mukavana välipalalukemisena. Tintti Afrikassa -albumin juoni oli mielestäni heppoinen. Tintti menee Afrikkaan ja seikkailee eläinten ja paikallisten asukkaiden keskuudessa. Punaista lankaa juonesta saa etsiskellä, mutta jonkin verran tarinan loppupuolella pohjustetaan Tin...

Hergén luoma Tintti-sarjakuva kuului vakiolukemistooni lapsuudessani ja vähän vanhempanakin. Jokken kirja- ja runonurkassa oli kesällä muutama mielenkiintoinen juttu Tintistä ( Tintti ja minä -juttu Jokken runonurkassa ja  Castafioren korut -juttu Jokken kirjanurkassa), ja näiden ansiosta uteliaisuuteni heräsi sen verran, että päätin verestää lukumuistojani, jotka tosin rajoittuvat siihen, että muistan viihtyneeni varsin hyvin nokkelan ja reippaan sanomalehtipojan seikkailujen äärellä. Tinttiä oli edelleen mukavasti tarjolla lähikirjaston sarjakuvahyllyssä, ja paljon luetun näköisistä albumeista valitsin pari sarjan alkupäässä ilmestynyttä seikkailua: Mustan saaren salaisuus (1938/2004) ja Tintti Amerikassa (1932/2006). Kahden albumin lukeminen peräjälkeen oli hauskaa, ja Tintti oli edelleen viihdyttävää luettavaa. Aikuissilmiini tuntui hämmentävältä, miten miehinen Tintin maailma onkaan. Tintillä ei ole tyttöystävää (ei näissä eikä kai missään muussakaan albumissa??),...