Oksan hyllyltä

Mari Ahokoivun Oksi (Asema Kustannus, 2018) on näyttävä ja muhkea sarjakuvaromaani, joka ammentaa tarinansa suomalaisesta karhumyytistä. Minun piti googlailla tätä myyttipuolta aika lailla, sillä Oksi ei valitettavasti sisällä tietoannosta karhumyytistä ja sen taustoista, vaan vyöryttää lukijan eteen vahvan visuaalisen laulun äidistä ja tyttärestä. Voiko kirjaa lukea täysin ilman hajuakaan karhumyytistä? Varmasti voi ja luin itsekin kirjaa aika pitkälle ennen kuin päädyin Googlen äärelle. Mutta koin kyllä saavani hieman enemmän irti Oksista , kun kävin lukaisemassa esimerkiksi Karhuseuran Karhumytologia-sivua . Oksi etenee pitkälti kuvan voimalla, vaikka toki jonkin verran puhettakin on mukana. Kuvitus on pääosin hyvin tummanpuhuvaa, mutta harvat väriä sisältävät sivut hyppäävätkin sitten sitä voimakkaammin esille. Minulla kesti hetken tottua Oksin tyyliin, mutta pidin siitä lopulta tosi paljon. Oksin sivuissa on suomalaisen metsän tuoksua, myyttistä latausta ja synkkää arv...

Helmet-haasteen Kirja kertoo Intiasta -kohta olisi ollut mahtavaa kuitata jommalla kummalla Arundhati Royn romaanilla tai vaikkapa Keskiyön lasten uusintaluvulla, mutta rajallinen lukuaika pakotti minut tyytymään kevyempään Intia-kirjaan. Bongasin sattumalta kirjaston sarjakuvahyllystä Hanna Koljosen esikoisteoksen Syliinvaellus Intiaan (Asema, 2011), ja se olkoon minun Intia-kirjani tämän vuoden Helmet-haasteessa. Koljonen on kirjoittanut ja piirtänyt sarjakuvan omien kokemustensa pohjalta, ja kenties siksi Syliinvaellus Intiaan oli raikkaan oloinen kertomus nuoren naisen hurahtamisesta äiti Ammaan, Intiaan ja sieltä löytämäänsä tapaan elää. Itse en ole koskaan ollut erityisen innostunut Intiasta tai elämän tarkoituksen etsimisestä (sillä sehän on 42, ainakin tietyissä piireissä) joten luin sarjakuvaa aidon uteliaana. Suuria paljastuksia tai yllätyksiä sen sivuilta ei silti löytynyt. Pikemminkin tarina vastasi mielikuviani siitä, miten ns. henkisistä asioista kiinnostunut ihm...

Aino Sutisen reppumatkasarjakuvat vievät lukijan nojatuolimatkoille Etelä-Kaukasiaan ja Lähi-itään. Vaimoksi vuorille (Neon Tunisia, 2015) ja Taksi Kurdistaniin (Asema, 2009) omaavat samanlaisen perusidean: yksin matkaava nainen tutustuu uusiin maihin ja kulttuureihin, ja kirjaa havaintojaan sarjakuvan muotoon.   Taksi Kurdistaniin -albumi minulle paremmin kuin Vaimoksi vuorille -albumi, sillä siinä kulttuurihavainnot olivat mielestäni nasevampia ja pohdiskelupuoli korostui enemmän. Lähi-idän miesten hallitsemassa kulttuurissa on ehkä ollut mehevämmin aineksia naisen aseman puntaroinnille, sillä albumin päähenkilökin joutui kokomaan ahdistelua miesten taholta kulkiessaan yksin kaduilla. Matkanteon yleisestä helppoudesta tai vaikeudesta albumeissa ei juuri turistu, ja minua tämä puoli jäi kiinnostamaan. Päähenkilön matkanteko tuntui sujuvan ilman suurempi ongelmia, olipa määränpää millainen maankolkka hyvänsä. Albumien hyviin puoliin kuuluu silti se, ettei niissä kierre...

Terhi Ekebomin Kummilapsi (Asema, 2013) päätyi luettavakseni Sarjakuvapassin kautta. Tai oikeastaan tämän kirjan yhteydessä olisi parempi käyttää sanaa 'katseltavakseni', sillä kirjan juoni etenee suurimmaksi osaksi kuvallisin keinoin. Sanoja on käytetty vain vähän, mutta ne nousevat sitten sitäkin paremmin esille. Kirjan värimaailma on kauttaaltaan siniharmaa, ja värit kuvastavat mielestäni hyvin sivujen tunnelmaa. Räväkkyyttä Kummituslapsessa ei ole, sen sijaan herkkiä vivahteita riittää. Tarina alkaa siitä, kun nuori nainen asettuu asumaan syrjäseudulle, vuoren juurella olevaan taloon. Naisella on menneisyys, johon viitataan vain sanoilla 'kaiken tapahtuneen jälkeen' ja kuvista löytyy myös vihjeitä. Läheisestä metsästä kuuluu öisin outoja ääniä, ja koettaessaan selvittää niiden alkuperää nainen pääsee kummitusten jäljille. Albumin piirrosjälki miellyttää minun silmääni, mutta nimettömäksi jääneen naisen hahmosta on sanottava, että hameen peittämät j...

Olen bloggaillut Sarjakuvapassin etenemisestä, ja nyt passi on edennyt ruutuun, jonka mieluusti hyppäisin yli täällä blogin puolella. En nimittäin pitänyt laisinkaan Ville Rannan albumista Köyhän miehen Jerusalem (Asema, 2014), ja ellei sarjakuva kuuluisi passin kirjoihin, olisin jättänyt sen kesken hyvin nopeasti. Sarjakuvan lukeminen on minulle aina erittäin visuaalinen elämys, ja se puoli jäi köykäiseksi tämän albumin kohdalla. Anteeksi vaan, mutta en halua lukea tekstejä, joiden tekstausten käsiala on vielä huonompaa kuin omat harakanvarpaani. Ruutuja en sarjakuvaan kaipaa, sillä kirjahan voi olla myös sarja kuvia, mutta en vain pidä näin horjuvasta piirrostyylistä, mutuhuttutermiä käyttääkseni: Mistäs Köyhän miehen Jerusalem sitten kertoo? Takakansi vinkkaa, mistä se ei kerro: se ei ole tilityskirja eikä paljastuskirja. Hyvä, sillä olisin voinut vaikka erehtyä. Varmaankin kirjan päähenkilönä olevan miehen parisuhde- ja isäkokemuksista voi tehdä elämänfilosofisia pääte...