Oksan hyllyltä

Kirjojen pyörteissä -blogissa alkoi alkuvuodesta lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikoihin keskittynyt lukuhaaste Ajattomia satuja ja tarinoita . Haasteeseen sai lukea tuttuja kirjoja uudelleen, mutta toiveena oli, että edes yksi kirja olisi lukijalle uusi kirja. Minä päätin jättää uudelleen lukemiset muihin haasteisiin, ja tutustuin tässä haasteessa klassikoihin, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet väliin. Haaste antoikin hyvän tilaisuuden testata kirjoista mukaan tarttuneita mielikuvia.  Täytyy myöntää, että otin vapauden laajentaa klassikko-statusta kokonaiseen kirjasarjaan Elina Karjalaisen Uppo-Nallen, Michael Bondin Paddingtonin ja Anni Polvan Tiinan kohdalla. Valitsin sarjoista sellaisen osan luettavakseni, joka oli juuri sillä hetkellä helpoiten saatavilla. Luin haasteeseen viisi kirjaa: Elina Karjalainen: Uppo-Nalle ja sukelluskello Anni Polva: Tunnollinen Tiina (yhteisnide) C. S. Lewis: Taikurin sisarenpoika Anni Swan: Iris rukka Michael Bond: Paddington p

Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaasteeseen bloggasin viimeksi Anni Swanin Iris rukka -kirjasta. Totesin, että Anni Swan on minulle "tavallaan todella tuttu mutta silti vieraaksi jäänyt." Samaa voin sanoa Michael Bondista ja hänen luomastaan herra Paddington -karhuhahmosta. Muistelen katsoneeni ns. sivusilmällä Paddingtonin seikkailuista tehtyä tv-sarjaa, mutta en lukenut lapsena Paddington-kirjoja enkä myöskään suuremmin innostunut vilkuilemastani tv-sarjasta. Karhuhahmo tuntui muistojeni mukaan sympaattiselta, mutta samalla vähän tylsältä.  Haasteen houkuttamana päätin tutustua lastenklassikko-Paddingtoniin yhden kirjan verran. Lähikirjaston hyllystä löytyi Paddington puutarhakadulla (Tammi, 2004/1959). Kirja on Paddington-sarjan toinen kirja, mutta arvelin, että karhuherran puuhiin pääsee hyvin mukaan vaikkei sarjaa aloitakaan alusta. Arvasin oikein, mutta jos Paddingtonin alkuperä ja matka Brownien perheeseen kiinnostaa, kannattaa lukea sarjan aloitusosa (tai kä

Mukavaa juhannusta kaikille blogissani vieraileville! Oma juhannusviikonloppuni on sujunut leppoisissa lomatunnelmissa Mallorcan kauniilla saarella. Lämpömittari näyttää tasaisesti asteita kolmenkymmenen molemmin puolin, eli saarella on kivan kesäiset kelit. Päänuppini on irtautunut arjesta, ja kevään kiireet ovat jääneet jonnekin kauas taakse. Reissun kuvallista antia on ehkä luvassa myöhemmin lisää, kun pääsen takaisin kotikoneen äärelle. Nyt muutama kuvamaistiainen ja reissun lukufiiliksiä (kirjat kuuluvat lomaan!): Lukuaikani on ollut keväällä niin vähäistä ja katkonaista, että taisin hieman innostua liikaa ottaessani kirjoja mukaan reissuun. Nyt, vihdoin ja viimein, työ yms. jutut eivät raksuta takaraivossa kun asetun lukemaan - tämä ajatus tuntui lähes epätodelliselta ennen lomaa. Pokkareita on siis mukana khröm, muutamia, ja lukulaitteessa kirjoja vaikka muille jakaa. Mutta onpahan valinnanvaraa! Tämmöinen pino lähti puolisalavihkaa mukaan

Tämä postaus on lähinnä lyhyt muistiin merkintä siitä, että myös minä lukenut seuraavat kirjat, jotka kuuluvat runsaasti blogihuomiota keränneisiin sarjoihin: Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjan kuudes osa Kuolleet linnut eivät laula (Bazar, 2017) ja Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan aloitusosan Paimentyttö (Otava, 2015) . Jos kaipaat leppoisaa lukemista kesäpäivään, voin suositella näitä sarjoja. Flavian matkaan tosin kannattaa hypätä sarjan alusta eli Piiraan maku makea -kirjasta. Kuudennessa osassa ollaan jo sen verran syvällä de Lucen sukutunnelmissa, etteivät kirjan juonen hienoudet ehkä aukene uudelle lukijalle. "Kaikkien näiden vuosien jälkeen kameran sisällä oli yhä filmi.     Ja jos minä mitään ymmärsin, siitä oli valotettu noin neljäkymmentäviisi jalkaa.     Valotettu, vaan ei kehitetty!     Yhtäkkiä sydämeni hyppäsi kurkkuun ja yritti päästä karkuun.     Olin vähällä tukehtua.     Jos epäilyni osuivat oikeaan, tässä kamerassa

Etsitkö hyvää lukuromaania kesäpäivien ratoksi? Kokeilepa Alice Hoffmanin kirjaa Ihmeellisten asioiden museo (Gummerus, 2015). Innostuin (aika kauan aikaa sitten) ostamaan kirjan omakseni taianomaisen kauniin etukannen ja takakannen maalaileman historiallisen New York -miljöön vuoksi, ja nyt kun kirja on viimein luettu, olen ostokseeni tyytyväinen. Kirja oli aivan erilainen kuin Hoffmanilta aiemmin lukemani Punainen puutarha , joka jäi varsin keskinkertaiseksi lukuelämykseksi. Ihmeellisten asioiden museo sen sijaan oli roimasti keskitason yläpuolella, ja kirjan viehättävä rakkaustarina ja työläisten oloja peilaava ajankuva olivat erittäin toimiva yhdistelmä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin, vuoteen 1911. Tarinaa kuljetetaan kahden tarinalinjan voimin, ja ääneen pääsevät vuorotellen ankaran isänsä kanssa elävä Coralie ja Eddie, katujen lait tunteva nuorukainen. Coralien isä ansaitsee elantonsa Ihmeellisten asioiden museolla, jossa on näytillä kaikenlaisia kummajaisi

Helmet-lukuhaasteeni on edennyt 30 luetun ja blogatun kirjan rajapyykille. Haaste ei tähän mennessä ole ollut suuri ponnistus, sillä kirjoja on kevään aikana löytynyt haastekohtiin tasaiseen tahtiin. Jäljellä olevissa haastekohdissa saattaa sitten ollakin jo enemmän tekemistä, ja innostuin tekemään pieniä listoja loppu-urakan avuksi. Mutta ensin jo lukemani kirjat: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis - Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon 2. Kirjablogissa kehuttu kirja 3. Suomalainen klassikkokirja 4. Kirja lisää hyvinvointiasi - Maria Semple: Missä olet, Bernadette? 5. Kirjassa liikutaan luonnossa - Cheryl Strayed: Villi vaellus 6. Kirjassa on monta kertojaa - Elina Pitkäkangas: Kajo 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja 8. Suomen historiasta kertova kirja - Kjell Westö: Missä kuljimme kerran 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja - Petteri Kantola: Ajan kanssa - Kesäni Marcel Proustin seurassa 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis - Mikko-O

Lisa O'Donnellin Mehiläisten kuolema (Moreeni, 2013) on kirjoittajansa esikoisromaani, ja kylläpä O'Donnel on aloittanut kirjailijantaipaleensa upeasti. Hän on nimittäin onnistunut melkoisen vaikeassa lajissa, eli mustan huumorin suuntaan kallellaan olevan ja vakavilla asioilla leikittelevän tarinan kehittelyssä. Minulle musta huumori ja huumori ylipäänsä on aina ollut kirjoissa hankala asia. Jos kirjaa mainostetaan hauskaksi, yleensä minua ei juuri naurata ja kirja saattaa jopa jäädä kesken. Mehiläisten kuolemaa ei takakannessa tituleerata huumoripitoiseksi, mutta sana makaaberi mainitaan. Jo muutaman kymmenen sivua luettuani totesin itsekseni, että nyt on pilkettä silmäkulmassa ja eihän tätä aivan vakavalla naamalla voi lukea. Loistava kirja! "Genen kuskaaminen sängystä pihalle oli ihan painajaismaista hommaa. Sen naama oli turvonnut niin kuin joku olisi hakannut sen paskaksi, ja ruumis oli tahmea niin kuin siitä olisi vuotanut myrkkyä. Töhnää tuli silmistä, nen

Dekkarien ystävää hemmotellaan tällä viikolla kotimaisella genretapahtumalla, sillä Kouvolassa pidetään loppuviikosta perinteiset Dekkaripäivät . Kouvolan Dekkaripäivien sivuilta löytyy kattava lista kotimaisia dekkareita , ja itse ajattelin haastaa itseni lukemaan listalta jotain kesän aikana. Listalla on monta tuttua ja jo lukemaani dekkaria, mutta myös minulle aivan uusia nimiä on liiankin paljon. Dekkaritarjonnassa keskityn nimittäin usein vain ulkomaiseen tarjontaan (kuten tämäkin postaus osoittaa), vaikka kotimaastakin löytyisi varmasti kiinnostavaa luettavaa. Kirjablogit osallistuvat myös dekkarihuumaan, ja Yöpöydän kirjat -blogin Niina emännöi tänä vuonna kirjablogien dekkariviikkoa . Tänään maanantaina dekkarijuttuja putkahtelee kirjablogeihin tunnin välein, ja aikataulu ja osallistujat löytyvät Yöpöydän kirjat -blogista. Minun valintani iltapäivän kello neljän dekkariksi on norjalainen käännösuutuus, Jan-Erik Fjellin Ilmiantaja (HarperCollins, 2017).  Kans

Hups heijaa, naisten aakkoset -haaste on ollut tauolla yli kaksi kuukautta! Olen viimeksi käsitellyt haasteessa N-kirjaimen , ja juttu ilmestyi maaliskuun lopulla. Tätä haastetta on ollut kiva tehdä omaan tahtiin, mutta tarkoitukseni ei ollut pitää aivan näin pitkää taukoa kirjainten välillä. Onneksi haasteessa ei ole aikarajaa, mutta koetan silti kesän aikana ottaa rivakamman tahdin kirjaimien keskellä. Tänään on vuorossa O, joka osoittautui vaikeaksi. Jouduin ottamaan ensimmäisen nimen mukaan kevyin perustein, mutta kirjahyllyäni penkomalla löysin sentään vastauksen kysymykseen: Kuka on suosikkikirjailijasi? Minulla on kotona vain vähän itse ostamiani ruokakirjoja. Mieheni hoitaa meillä ruuanlaiton, joten hän on siten hommannut tarpeelliseksi katsomansa valikoiman keittokirjoja avukseen. Jos joskus (harvoin) eksyn keittiöön semmoisin aatoksin, että olisi kiva tehdä jotain, niin tuloksena syntyy leipomuksia. Niinpä eräs niistä muutamista minun ruokakirjoistani on O lga

Olen ollut muutaman päivän työreissulla Oslossa, ja tänään piipahdin päivän päätteeksi paikalliseen kirjakauppaan. Valintani osui keskustan metroaseman läheisyydessä olevaan Ark-kauppaan . Oulun kepoiseen kirjakauppatarjontaan tottuneena olin innoissani - mahtavaa olla pitkästä aikaa putiikissa, joka tuntuu oikeasti kirjakaupalta! Heti ovella oli vastassa kirjakasoja, eikä suinkaan mitään toimistotarviketilpehööriä (vaikka sitäkin toki Arkista löytyi). Tarkoitukseni ei ollut kulkea kaupassa kameran kanssa, mutta innostuin vaivihkaa napsimaan kuvia. Olkaapas hyvät, nyt seuraa kuvia kirjoista (pahoittelut, keskityin englanninkieliseen tarjontaan): Hyllyistä ja pinoista oli mukava bongailla kotimaisia nimiä. Lisäksi Suomessa pinnalla olevat nimet kuten Ferrante ja Murakami olivat vahvasti esillä myös Arkissa: Paasilinnan norjannos on päässyt kauniskantiseen seuraan: Lisää Paasilinnaa. Hauska ja hellyttävä kansi! Tämä kuva tosin ei ole Arkista, vaan hotellini läheisy

Kirjojen pyörteissä -blogin lukuhaaste Ajattomia satuja ja tarinoita innosti minut Anni Swanin Iris rukan (WSOY, 2012/1916) pariin. Anni Swan on minulle erikoinen kirjailijanimi: tavallaan todella tuttu mutta silti vieraaksi jäänyt. Muistan lapsuudessani ainakin hypistelleeni Swanin kirjoja, mutta lukumuistoja niistä ei ole kertynyt. Montgomeryn ja Alcottin tyttökirjat kuluivat käsissäni ahkerasti, mutta kotimainen Swan ei jostain syystä nostattanut minussa lukuhaluja. Niinpä lähdin lukemaan Iris rukkaa ilman ennakko-odotuksia. Kirjan nimestä voi toki jo jotain päätellä, mutta minä erehdyin ennakkoarveluissani. Odotin näet paljon synkempää ja ankeampaa tarinaa kuin lopulta luin. "Rouva Heinonen loi nuhtelevan katseen syylliseen. - Iris rukka, pitäisihän sinun ymmärtää, ettei semmoista kerrota. - En minä kertonut muuta kuin totta, koetti Iris puolustautua. - Onko sinun pakko kertoa kaikki, mikä on totta! puhkesi Ester kiivasti sanomaan. - Me ja meidän seurapiirimme

Lukupinossani on käynyt liikettä molempiin suuntiin. Pari suurin toivein aloittamaani kirjaa on jäänyt kesken, ja tilalle on löytynyt ehkä vähän kevyempää, mutta juuri tähän hetkeen sopivaa luettavaa. En yleensä (=lue 'koskaan') avaudu kesken jättämistäni kirjoista, mutta nyt tuntui, että niistä on helpompi naputella juttu kuin jo luetuista. Joten otetaanpa aluksi ne, joiden parissa lukuintoni hyytyi noin sadan sivun paikkeilla: Hyllynlämmittäjät -listaltani otin kolmantena kirjana lukuun Nobel-kirjailija Mario Vargas Llosan pokkarin Paratiisi on nurkan takana . "Llosa kertoo verevässä romaanissaan kahden näennäisesti hyvin erilaisen ihmisen onnen etsinnästä", kertoo takakansi. Nämä henkilöt ovat taidemaalari Paul Gauguin ja hänen isoäitinsä, työläisten oikeuksien puolustaja Flora Tristan. Minut houkutteli kirjan pariin Gauguin, ja niinhän siinä kävi, että minulle olisi riittänyt pelkkä Paul ja hänen alkukantaisen intohimoinen taiteilijanelämänsä. Paulin tai

Millaista olisi olla poliisina Kuussa? Sen jälkeen, kun illuusiot Kuun asuttamisesta ovat kaatuneet ja porukat vähitellen hipsineet muualle, viihtyisimpiin ympyröihin? Tom Gauldin sarjakuva Mooncop (Drawn & Quarterly, 2016) tarjoilee tästä aiheesta vähäeleisen tulkinnan. Kyseessä ei todellakaan ole mikään scifi-rymistely, vaan pikemminkin avaruuden hiljaisuudessa fiilistelevä tunnelmapala. Mooncop -albumin kansi viehätti minua heti ensi näkemällä, ja sarjiksen sivuilla samaa tyyliä ja värimaailmaa on luvassa lähes sadan sivun verran. Mooncopissa on vähän henkilöitä, vähän puhetta, paljon karua kivimaisemaa ja surumielisen robottimainen yleisfiilis. Silti Mooncop oli minusta todella sympaattinen sarjakuva, ja olen selaillut sitä pariin otteeseen varsinaisen lukukerran jälkeenkin. Poliisimiekkosen puuhailut omissa päivärutiineissa ovat kumman kiehtovaa luettavaa ja katsottavaa, ja tähän albumiin sopii toteamus vähemmän on joskus enemmän. Mooncopin puhekuplien vivahteisi