Oksan hyllyltä

Viime syksynä käynnistin blogissani naisten elämäkertoihin ja muistelmiin keskittyvän lukuhaasteen nimeltä Naisen tie . Haaste päättyy tänään, ja tähän juttuun osallistujat voivat linkittää omia koosteitaan tai yksittäisiä juttujaan. Haasteeseen voit osallistua 2 tai useammalla kirjalla, mutta jos tulit lukeneeksi vain yhden, ei se mitään. Voit halutessasi kertoa kommentissa linkin lukemaasi kirjaan ja vinkata sitä näin muille. Omat lukutavoitteeni olivat totta kai korkealla, mutta niinhän siinä kävi, että tulin lukeneeksi yhteensä neljä (tai viisi, jos Satrapin kirjat lasketaan erikseen) haasteeseen sopivaa kirjaa. Varsin tavanomainen määrä minulle, joka en ole kovin tottunut elämäkertojen tai muistelmien lukija.  Siihen olen tyytyväinen, että luin peräti kolme kirjaa omasta hyllystäni. Elämäkerrat ja muistelmat ovat jostain syystä kirjoja, joita tykkään kovasti haalia odottamaan lukemista mutta sitten kirjat jäävät hyllynnurkkaan pölyttymään. Nyt erityisesti Mitfordin t

Mary S. Lovellin Mitfordin tytöt - Sodassa ja rakkaudessa (Schiltds, 2010) oli minulle alkuvuoteni suuri lukuelämys. Kirjasta bloggaaminen on jostain syystä jäänyt jumimaan, mutta nytpä on komeaa juhlistaa vappua ja huomenna päättyvää Naisen tie -lukuhaastettani antamalla yläluokkaisen englantilaisperheen tytöistä kertovalle elämäkerralle täydet viisi tähteä Goodreadsiin. Brittiläisen yläluokan elämä on aina näyttäytynyt minulle todella kiehtovana aiheena, ja Mitfordin tytöt tarjoilee tätä herkkua muhkean paketin. Ja niin uskomattomin juonenkääntein, että parhaimmillaan koin lukevani sykähdyttävää romaania!  Mitfordin sisarparvi oli minulle ennen kirjan lukemista täysin tuntematon suuruus, vaikka kotimaassaan he ovat aikoinaan nostattaneet melkoisia otsikoita ja olleet kohujen, juorujen ja skandaalien keskiössä. No, vajaan viidensadan tiheään painetun sivun aikana tytöt ja heidän perheensä tulivat tutuiksi ja Mitfordin tytöt onkin nyt oman lyhykäisen elämäkertavinkkilistani kä

Tuijata.Kulttuuripohdintoja-blogissa alkoi viime syksynä Taiteilijaromaani-lukuhaaste , jossa haastettiin lukemaan taiteilijuutta jollain tapaa käsitteleviä kirjoja. Minulle kertyi neljä haasteeseen sopivaa kirjaa, eri taiteenaloilta: Deborah Levy: Uiden kotiin Pienoisromaani vie kuumiin ranskalaisiin kesäkuukausiin. Runoilijamies viettää vuokrahuvilalla kesää perheensä kanssa, ja viehkeä yllätysvieras sekoittaa perheen tunne-elämää. Hienovireinen romaani kestää useammankin lukukerran (eikä kummallisen värinen kansi anna oikeaa kuvaa kirjan sisällöstä). Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa Kuten kirjan nimestä voi päätellä, säveltaide on merkittävässä osassa kahden aikatason välillä tasapainoilevassa tarinassa. En yleensä suuremmin innostu historiallista tai sotaa käsittelevistä romaaneista, mutta tämä kotimainen esikoinen oli lukupinoni positiivinen yllättäjä. Michael Cunningham: Illan tullen Ensimmäinen Cunninghamini! Tykkäsin kova

Olen lueskellut Donald Spoton kirjoittamaa Marlene Dietrich -elämäkertaa Sininen enkeli (Ajatus Kirjat, 2010) maaliskuun alkupuolelta asti. Lukuaikani on ollut vähäistä, mutta sellaiseen olotilaan elämäkerrat tuntuvat sopivan enemmän kuin hyvin. Juonesta ei oikein voi tipahtaa, ja elämäkerran "tunnelmaan" on jollain tapaa helppoa palata useidenkin päivien tauon jälkeen. Niinpä Sininen enkeli eteni omaan verkkaiseen tahtiinsa, ja kun viimein tällä viikolla sain viimeisen sivun luettua, iski pieni haikeus. Sinne se Marlene nyt jäi tuijottelemaan kaihoisasti peilikuvaansa, menneitä loiston päiviään muistellen. Elämäkertana Sininen enkeli lienee hyvää keskitasoa. Teksti on jouhevaa, kuvaliitteitä löytyy pari kappaletta, lähdekirjallisuutta on kirjan lopussa luetteloitu runsain mitoin. Olen tosin hieman jäävi arvioimaan tätä, sillä elämäkerrat eksyvät lukupinooni vain muutaman kerran vuodessa joten vertailupohja on melkoisen ohut. Marlenen tarinan taisin napata mukaani jos

Domenico Starnonen Solmut (WSOY, 2018) on niin kaunistelematon, jopa raadollinen avioliitto- ja parisuhdekuvaus, että mieleni tekisi kieltää avioliittoa suunnittelevilta pareiltä kirjan lukeminen. Ei ei, muruset, teille ei tule käymään näin vaan juuri te elätte elämänne loppuun asti onnellisina ja hellästi toisianne rakastaen. Mutta voi kun on niitä toisenlaisiakin tarinoita... Solmut kertoo eräästä avioliitosta miehen, naisen ja hieman lastenkin näkökulmasta, eikä se tarina ole kaunis vaan lukijan eteen piirtyy kuva siitä, miten pitkä liitto nakertaa alkuaikojen ruusunpunaista kuvaa elämänkumppanista ja kuinka pienet, matkan varrella tehdyt valinnat kiertyvät salakavalasti eteen vielä vuosien kuluttua. "Kumpikaan heistä ei esitä - joskus suorastaan kohtuuttomia - pyyntöjään minulle; he tietävät, että äiti pitelee tuikasti ohjaksissaan kaikkea. He ovat havainneet, kuinka hortoilen ympäri taloa kuin harmiton aave, lähes mykkänä. Eivätkä he ole väärässä. Olen elänyt täyttä elämä

Lukuviikko on pyörähtänyt tänään käyntiin. Viikon teemana on "Mun tarina" ja viikkoon voi osallistua esimerkiksi vinkkaamalla omia lempikirjoja. Haastoin kirjabloggaajia kertomaan omista lempikirjoistaan, ja tänään vinkkejä ilmestyy blogeihin koko päivän ajan. Lukuviikon kirjavinkki -haasteen aikataulun näet täältä . "Mikä on suosikkikirjasi?" Tämä on tosi vaikea kysymys paljon lukevalle, sillä miten valita vain yksi kirja kaikkien erittäin hyvien joukosta? Toisinaan "paras kirja" on vähän päivän fiiliksestäkin kiinni. Joskus tekisi mieli tyrkyttää Donna Tarttia jokaiselle vastaan tulevalle, joskus taas haluaisin vakuuttaa kaikki Tolkienin Taru Sormusten herrasta -kirjaa kammoavat siitä, että kyseessä on oikeasti yksi taidokkaimmista kirjoista ikinä. Minulla olikin vaikeuksia päättää, mitä vinkkaisin juuri tänään, mutta päädyin lopulta keräämään lempikirjavinkkini sen teeman ympäriltä, jonka parissa olen itse viime aikoina viihtynyt. Leppoisat de

Blogini on viettänyt jonkin aikaa hiljaiseloa, jonka taustalla ei ole mitään sen dramaattisempaa kuin kiireinen arki. Lukuhommat ovat edistyneet hitaasti: Marlene Dietrichin elämäkertaa olen lueskellut verkkaiseen tahtiin (tosin elämäkerrat harvoin ovatkaan minulle ahmintasorttisia kirjoja), ja sen vastapainoksi otin lukuun luottomurhamammaani Agatha Christietä. Seitsämän kellon salaisuudessa brittiläisen yläluokan nuoret ratkovat kepeään tyyliin toveripiirissään sattuneita murhatapauksia, ja kirja sopii täydellisesti tämänhetkiseen keskittymiskykyyni. Päädyin mm. palauttamaan Anne Swärdin superkiinnostavan Veran lukemattomana kirjastoon, sillä kirjan alkusivujen perusteella tarina vaikutti sen verran hienovireiseltä, että haluan keskittyä siihen silloin, kun päänupissani on seesteisempi tunnelma. Haaveissa: KESÄ! Nimim. kyllästynyt katselemaan lumikinoksia. Ensi viikolla blogissani alkaa taas tapahtua: Koko viikon ajan vietetään Lukuviikkoa , ja jonkin aika sitten huh

Dekkari-innostus on taas pikku hiljaa alkanut nostaa päätään - ja samoin äänikirjainnostus. Edellisen äänikirjani taisin kuunnella viime syksynä, mutta viime viikot minua on viihdyttänyt (tosin hyvin satunnaisesti kuunneltuina pätkinä) Mari Jungstedtin Toiset kasvot (Otava, 2017). Paperikirjan muodossa taas ahmaisin tällä viikolla Dennis Lehanen Likaista rahaa -rikoskirjan (Tammi, 2014). Päätin niputtaa dekkarit samaan juttuun, joten olkaapa hyvät, vienosti kalmanhajuisia lukuvinkkejä viikonloppuun: Dennis Lehanelta on käännetty rikoskirjoja vaikka kuinka monta, mutta tulin vasta nyt tutustuneeksi herran tuotantoon kirjallisessa muodossa. Hänen kirjoistaan on tehty useita filmatisointeja (lukemani Likaista rahaakin on varustettu leffakannella), ja niistä olen nähnyt ainakin Menneisyyden ote -leffan. Muistojeni mukaan elokuva oli erittäin hieno, ja tarjosi katsojalle nurhuista amerikkalaista pikkukaupunkilaistunnelmaa ja menneisyyden saloista kumpuavaa, asteittain tihentyvää

Dan Rhodesin romaani Pieni valkoinen auto (Sammakko, 2006) oli täsmäisku Helmet-lukuhaasteen kohtaan 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo . Olen tutkaillut omaa hyllyäni kaikkia kesken olevia haasteita silmällä pitäen (jotta tulisi luettua myös niitä hyllyyn jemmattuja kirjoja!), ja Rhodesin kirja oli nappilöytö vaikeaksi arvelemaani haastekohtaan. Tykästyin Rhodesin oudon ylläkselliseen kirjoitustyyliin luettuani hänen novellikokoelmansa Älkää kertoko minulle totuutta rakkaudesta , ja innostuksen puuskassa hankin muutakin hänen tuotantoaan. Pieni valkoinen auto ei yltänyt aivan novellien tasolle, mutta hupaisa pikku romaani oli silti viihdyttävää luettavaa. "Töissä Veronique pelkäsi, että mainitsisi tappaneensa prinsessa Dianan viikonloppuna. Hän oli harjoitellut sen mainitsematta jättämistä viedessään Césarin aamukävelylle, ja koko matkan toimistolle - kadulla ja Métrossa. Hän päätti, että paras strategia olisi olla sanomatta yhtään mitään siltä varalta että tunnustus lipsaht