Oksan hyllyltä

Syksy ja dekkarit näyttävät edelleen olevan takuuvarma yhdistelmä. Rikosjuonia on kertynyt blogattavien pinooni aivan huomaamatta, ja päätin niputtaa niitä tähän miniarviopostaukseen. Kaikki tämän jutun dekkarit ovat sellaisten sarjojen osia, joita olen lukenut jo aiemminkin. Dekkareissa minulla onkin tapana etsiytyä tuttujen sarjojen pariin. Lukeminen on niin vaivattoman mukavaa, kun kirjan sivuilla odottaa tuttu henkilögalleria eikä tarvitse heti alkaa tutustumaan isoon joukkoon aivan uppo-outoja hahmoja. Eli juu, kun kaipaan jotain helppoa ja viihdyttävää ajankulua, hyväksi havaittu dekkarisarja on yleensä varma valinta: Ann Cleevesin Vera Stanhope -sarjasta luin viime syksynä osan Kuolonkukkia (Karisto, 2015), ja nyt koukutuin Veran tutkimuksiin parin kirjan verran. Satamakatu (Karisto, 2014) ja Merilokki (Karisto, 2017) ovat molemmat tasaisen varmoja perusdekkareita, joissa brittiläisen poliisin arki on voimakkaasti läsnä. Satamakadussa Veran tiimi tutkii parin met...

Tässä postauksessa tulee dekkarinhimoisille lukijoille muutama hyvä lukuvinkki - ja oikeastaan uskallan vinkata kokonaisia sarjoja, sillä Philip Kerrin Saksalainen sielunmessu (Atena, 2014), Kristina Ohlssonin Tuhatkaunot (WSOY, 2014) ja Seppo Jokisen Hervantalainen (CrimeTime, 2012) ovat sarjojen osia. Kaikki tosin toimivat mainiosti omina kirjoinaan, ja olen itse lukenut ainoastaan Kerrin Berlin Noir -sarjasta kaikki osat järjestyksessä. Ohlssonin kirjoihin sain nyt ensikosketuksen (olipas täräys!) ja Jokisen charmantti komisario Koskinen viihdytti minua toista kertaa. Kerr, Ohlsson ja Jokinen ovat kohonneet dekkarisuosikkilistalleni, joten onpas mukavaa, kun lukemista riittää useamman kirjan verran. Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot Ohlssonin dekkareista olen lukenut kehuja, mutta olen oppinut suhtautumaan kehuihin varovasti - ainahan ylisanat eivät istu omaan kirjamakuun. Yllätyin siis iloisesti, kun huomasin Tuhatkaunojen koukuttaneen minut ennen 50 sivun merkkipaalua. ...

Uutinen: olen pitkästä aikaa kuunnellut äänikirjan. Viime keväänä kuuntelin työmatkojen iloksi useinkin äänikirjoja, mutta syksyllä oli niin paljon kaikkea uutta ajateltavaa, etten osannut enää keskittyä äänikirjoihin. Tämä tuntuu nyt ajatellen hassulta, mutta niin vain meni syksy ilman ainuttakaan kuunneltua kirjaa. Nyt olen ilmeisesti saanut tuntumaa opiskelu + työ -arkeeni sen verran, että vanhat tutut tavat alkavat palailla uusien kuvioiden rinnalle. Nappasin vuodenvaihteessa kuunteluun minulle uuden dekkarituttavuuden eli Seppo Jokisen komisario Sakari Koskisen. Koskinen-sarja on edennyt jo 20. osaansa, ja aloitin sarjan tyylikkäästi sen uusimmasta osasta Kuolevaksi julistettu (CrimeTime, 2015). En tiedä, onko sarjalle kunniaksi vai haitaksi, että pääsin mukaan sen 20. osaan vaivatta ilman, että olen lukenut ainuttakaan edellistä osaa. Sympaattisella komisario Koskisella ja hänen tiimillään tuntuu olevan vaiherikasta historiaa takana, mutta uuden kuuntelijan onneksi olenna...