3 x dekkari: Tuhatkaunot, Hervantalainen & Saksalainen sielunmessu
Tässä postauksessa tulee dekkarinhimoisille lukijoille muutama hyvä lukuvinkki - ja oikeastaan uskallan vinkata kokonaisia sarjoja, sillä Philip Kerrin Saksalainen sielunmessu (Atena, 2014), Kristina Ohlssonin Tuhatkaunot (WSOY, 2014) ja Seppo Jokisen Hervantalainen (CrimeTime, 2012) ovat sarjojen osia. Kaikki tosin toimivat mainiosti omina kirjoinaan, ja olen itse lukenut ainoastaan Kerrin Berlin Noir -sarjasta kaikki osat järjestyksessä. Ohlssonin kirjoihin sain nyt ensikosketuksen (olipas täräys!) ja Jokisen charmantti komisario Koskinen viihdytti minua toista kertaa. Kerr, Ohlsson ja Jokinen ovat kohonneet dekkarisuosikkilistalleni, joten onpas mukavaa, kun lukemista riittää useamman kirjan verran.
Ohlssonin dekkareista olen lukenut kehuja, mutta olen oppinut suhtautumaan kehuihin varovasti - ainahan ylisanat eivät istu omaan kirjamakuun. Yllätyin siis iloisesti, kun huomasin Tuhatkaunojen koukuttaneen minut ennen 50 sivun merkkipaalua. Kirja tuli luettua vauhdilla, ja mieleeni muistui Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin Sebastian Bergman -sarja, jonka ahmin lähes samanlaisella tehokkuudella. Hjorthin ja Rosenfeldtin sarja ei kirjoitusajan puutteen vuoksi koskaan päätynyt blogiini asti, mutta sarjan neljäs osa Mykkä tyttö kyllä odottelee lukupinossa sinniikkäästi vuoroaan. Ehkäpä siitä sitten aikanaan lisää.
Sebastian Bergamanin tapaista inhan kiehtovaa päähenkilöä ei Ohlssonin kirjasta löydy. Sen sijaan kirjan rikoksia tutkivana päähenkilönä on Fredrika Bergman, symppis ja älykäs oman tiensä kulkija. Hän on eräs syy siihen, miksi tykkäsin niin paljon Tuhatkaunoista. Fredrika on päätynyt siviilitutkijaksi poliisin hommiin, ja tämä tuntui erikoiselta kuviolta. Kirjan rikosvyyhti on mutkikas, perhesuhteet vielä kimuraisempia - jopa siinä määrin, että mennään uskottavuuden rajoilla, ja tässä toinen syy ihastukseeni. Minun dekkarimakuni janoaa koukkuja, ja niitä riitti: onko kuolleena löytyneen pariskunnan tapaus itsemurha vai murha, miksi kukaan ei tiennyt heidän tyttärensä huumeongelmista ja missä onkaan pariskunnan toinen tytär? Juonikuvio kietoutuu ajankohtaisiin asioihin, muttei kuitenkaan luennoi vaan keskittyy siihen, että lukija ei voi olla kääntämättä sivua, kun on kerta kaikkiaan pakko saada tietää, mistä kaikessa on kyse. Fredrika Bergman-sarjaa aion taatusti lukea lisää.
Taipaleeni Philip Kerrin Bernie Guntherin kanssa löytyy näistä bloggauksista:
Philip Kerr: Liekit Berliinissä (Berlin noir #1)
Philip Kerr: Kalpea rikollinen (Berlin noir #2)
Philip Kerr: The One From the Other (Bernie Gunther #4)
Nyt lukemani Saksalainen sielunmessu on kolmas osa Berlin noir -trilogiaa, ja trilogian jälkeen Bernien taru jatkuu sulavasti sarjan seuraavissa osissa. Pääosassa kirjoissa on yksityisetsivä Bernie Gunther, ja tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Berliiniin. Sielunmessussa sota on jo päättynyt, ja saksalaiset koettavat selvitä parhaansa mukaan päivästä toiseen voittajavaltioiden hallinnoimassa Berliinissä. Bernie on astunut avioliiton satamaan, mutta noirdekkarissa avio-onni on haurasta (eikä kovin pitkäkestoista, kuten tiedän sarjan neljännän osan jo luettuani). Sielunmessussa Bernien tutkimukset vievät hänet Wieniin, kahviloiden kaupunkiin, mutta synkkää ja kiharaista se on elämä myös siellä.
Minä olen pitänyt Kerrin sarjasta, ja myös tämä Berlin Noir -trilogian päätösosa oli historiassa kiinni oleva tyylikäs dekkari. Natsiaika ja tavallisen ihmisen suhtautuminen sen päättymiseen kulkee vahvana lankana Saksalaisessa sielunmessussa. Mitään uutta ja ihmeellistä Saksalainen sielunmessu ei silti tuonut Bernie-sarjaan, mutta enpä sitä kaivannutkaan. Kerrin juonenkehittelystä voisi moni dekkaristi ottaa oppia, mutta Bernien kanssa meno on kuitenkin sen verran mustanpuhuvaa, että ennen seuraavaa osaa on pakko pitää pieni tauko.
Kuuntelin alkuvuonna ensimmäisen komisario Koskiseni, joka sattui olemaan Kuolevaksi julistettu (#20). Seppo Jokisen terävän ärhäkkä tamperelaiskomisario viehätti minua siinä määrin, että otin kuunteluun erään sarjan aikaisemman osan, Hervantalaisen (#17). Sen tunnelma oli tutun leppoisa, ja kuuntelukokemus oli miellyttävä senkin vuoksi, että Koskinen ja hänen tiiminsä oli jo valmiiksi tuttu. Samat henkilöt näyttävät pyörivän poliisilaitoksella osasta toiseen, eikä kirjojen rikollismaailma ole sieltä kovaksikeitytyimmästä päästä. Eli kaukana oltiin Philip Kerrin ja Bernie Guntherin tunnelmista. Mutta semmoista synkistelyä en millään jaksaisi koko aikaa, joten aurinkoisempi äänikirja-Koskinen on minun nykyinen luottokaverini työmatkoilla. Olen näet aloittanut jo sarjan tuoreimman osan, Rahtarin.
Hervantalaisen rikokset ovat tavallaan arkisia pahoinpitelyjä, mutta niistä kehkeytyy omalaatuinen rikossarja. Koskis-kirjoissa kuvataan jonkin verran rikoksiin liittyvien henkilöiden elämää, ja tästä olen tykännyt näissä parissa kuuntelmassani kirjassa. Hervantalaisesa on mukavan maanläheinen tunnelma, kun kotisairaanhoitaja huolehtii asiakkaistaan ja vanha äiti hyysää poikaansa. Rikosten ratkaisu ei ollut aivan niin huima kuin annoin itseni odottaa, ja sama piirteen muistan myös Kuolevaksi julistettu -kirjasta. Mutta sekin jotenkin sopii Koskis-kirjoihin. Supisuomalainen poliisielämä ei taida tosielämässäkään olla niin vauhdikasta kuin suuressa maailmassa.
Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot
Ohlssonin dekkareista olen lukenut kehuja, mutta olen oppinut suhtautumaan kehuihin varovasti - ainahan ylisanat eivät istu omaan kirjamakuun. Yllätyin siis iloisesti, kun huomasin Tuhatkaunojen koukuttaneen minut ennen 50 sivun merkkipaalua. Kirja tuli luettua vauhdilla, ja mieleeni muistui Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin Sebastian Bergman -sarja, jonka ahmin lähes samanlaisella tehokkuudella. Hjorthin ja Rosenfeldtin sarja ei kirjoitusajan puutteen vuoksi koskaan päätynyt blogiini asti, mutta sarjan neljäs osa Mykkä tyttö kyllä odottelee lukupinossa sinniikkäästi vuoroaan. Ehkäpä siitä sitten aikanaan lisää.
Sebastian Bergamanin tapaista inhan kiehtovaa päähenkilöä ei Ohlssonin kirjasta löydy. Sen sijaan kirjan rikoksia tutkivana päähenkilönä on Fredrika Bergman, symppis ja älykäs oman tiensä kulkija. Hän on eräs syy siihen, miksi tykkäsin niin paljon Tuhatkaunoista. Fredrika on päätynyt siviilitutkijaksi poliisin hommiin, ja tämä tuntui erikoiselta kuviolta. Kirjan rikosvyyhti on mutkikas, perhesuhteet vielä kimuraisempia - jopa siinä määrin, että mennään uskottavuuden rajoilla, ja tässä toinen syy ihastukseeni. Minun dekkarimakuni janoaa koukkuja, ja niitä riitti: onko kuolleena löytyneen pariskunnan tapaus itsemurha vai murha, miksi kukaan ei tiennyt heidän tyttärensä huumeongelmista ja missä onkaan pariskunnan toinen tytär? Juonikuvio kietoutuu ajankohtaisiin asioihin, muttei kuitenkaan luennoi vaan keskittyy siihen, että lukija ei voi olla kääntämättä sivua, kun on kerta kaikkiaan pakko saada tietää, mistä kaikessa on kyse. Fredrika Bergman-sarjaa aion taatusti lukea lisää.
Philip Kerr: Saksalainen sielunmessu
Taipaleeni Philip Kerrin Bernie Guntherin kanssa löytyy näistä bloggauksista:
Philip Kerr: Liekit Berliinissä (Berlin noir #1)
Philip Kerr: Kalpea rikollinen (Berlin noir #2)
Philip Kerr: The One From the Other (Bernie Gunther #4)
Nyt lukemani Saksalainen sielunmessu on kolmas osa Berlin noir -trilogiaa, ja trilogian jälkeen Bernien taru jatkuu sulavasti sarjan seuraavissa osissa. Pääosassa kirjoissa on yksityisetsivä Bernie Gunther, ja tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Berliiniin. Sielunmessussa sota on jo päättynyt, ja saksalaiset koettavat selvitä parhaansa mukaan päivästä toiseen voittajavaltioiden hallinnoimassa Berliinissä. Bernie on astunut avioliiton satamaan, mutta noirdekkarissa avio-onni on haurasta (eikä kovin pitkäkestoista, kuten tiedän sarjan neljännän osan jo luettuani). Sielunmessussa Bernien tutkimukset vievät hänet Wieniin, kahviloiden kaupunkiin, mutta synkkää ja kiharaista se on elämä myös siellä.
Minä olen pitänyt Kerrin sarjasta, ja myös tämä Berlin Noir -trilogian päätösosa oli historiassa kiinni oleva tyylikäs dekkari. Natsiaika ja tavallisen ihmisen suhtautuminen sen päättymiseen kulkee vahvana lankana Saksalaisessa sielunmessussa. Mitään uutta ja ihmeellistä Saksalainen sielunmessu ei silti tuonut Bernie-sarjaan, mutta enpä sitä kaivannutkaan. Kerrin juonenkehittelystä voisi moni dekkaristi ottaa oppia, mutta Bernien kanssa meno on kuitenkin sen verran mustanpuhuvaa, että ennen seuraavaa osaa on pakko pitää pieni tauko.
Seppo Jokinen: Hervantalainen (äänikirja)
Kuuntelin alkuvuonna ensimmäisen komisario Koskiseni, joka sattui olemaan Kuolevaksi julistettu (#20). Seppo Jokisen terävän ärhäkkä tamperelaiskomisario viehätti minua siinä määrin, että otin kuunteluun erään sarjan aikaisemman osan, Hervantalaisen (#17). Sen tunnelma oli tutun leppoisa, ja kuuntelukokemus oli miellyttävä senkin vuoksi, että Koskinen ja hänen tiiminsä oli jo valmiiksi tuttu. Samat henkilöt näyttävät pyörivän poliisilaitoksella osasta toiseen, eikä kirjojen rikollismaailma ole sieltä kovaksikeitytyimmästä päästä. Eli kaukana oltiin Philip Kerrin ja Bernie Guntherin tunnelmista. Mutta semmoista synkistelyä en millään jaksaisi koko aikaa, joten aurinkoisempi äänikirja-Koskinen on minun nykyinen luottokaverini työmatkoilla. Olen näet aloittanut jo sarjan tuoreimman osan, Rahtarin.
Hervantalaisen rikokset ovat tavallaan arkisia pahoinpitelyjä, mutta niistä kehkeytyy omalaatuinen rikossarja. Koskis-kirjoissa kuvataan jonkin verran rikoksiin liittyvien henkilöiden elämää, ja tästä olen tykännyt näissä parissa kuuntelmassani kirjassa. Hervantalaisesa on mukavan maanläheinen tunnelma, kun kotisairaanhoitaja huolehtii asiakkaistaan ja vanha äiti hyysää poikaansa. Rikosten ratkaisu ei ollut aivan niin huima kuin annoin itseni odottaa, ja sama piirteen muistan myös Kuolevaksi julistettu -kirjasta. Mutta sekin jotenkin sopii Koskis-kirjoihin. Supisuomalainen poliisielämä ei taida tosielämässäkään olla niin vauhdikasta kuin suuressa maailmassa.
***
Kristina Ohlssonin Tuhatkaunot tuo minulle pisteen Kirjaherbario-haasteeseen. Kasvistoni karttuu kaunokaisella (Bellis perennis), jota myös tuhatkaunoksi kutsutaan.
Goodreads: Saksalainen sielunmessu ja Hervantalainen saavat 3 tähteä ja Tuhatkaunot 4 tähteä.
Mistä kirjat minulle? Saksalaisen sielunmessun lainasin kirjastosta ja Hervantalaisen ostin omakseni. Tuhatkaunot-kirjan voitin Kirjasähkökäyrä-blogin arvonnasta. Kiitos Mai kirjasta!
Muualla verkossa:* Tuhatkaunot-kirjaa on luettu mm. blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Ullan luetut kirjat, Kartanon kruunaamaton lukija ja Tarukirja
* Saksalainen sielunmessu -kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Donna Mobilen kirjat
* Hervalainen-kirjaa on luettu blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirjojen tietoja:
Philip Kerr: A German Requiem (1991)
Suomennos Jukka Jääskeläinen
Atena, 2014
343 sivua
Kristina Ohlsson: Tusenskönor (2010)
Suomennos Outi Menna
WSOY, 2014
420 sivua
Seppo Jokinen: Hervantalainen
Lukija Ola Tuominen
CrimeTime, 2012
Kesto 9h 42 min
Minä olen pitänyt Ohlssonin Fredrika Bergman -kirjoista, vaikka niiden taso hieman vaihtelee. Paratiisiuhrit ei ollut hyvä, mutta sitten taas Daavidintähdet oli suorastaan loistava.
VastaaPoistaJokisen Koskisia olen lukenut aika monta, mutta taisin saada niistä yliannostuksen ja pidän taukoa.
Harvassa sarjassa kaikki osat ovat yhtä hyviä. Ohlssonin sarjasta minulla on Varjelijat omassa hyllyssä, mutta nuo muutkin aion kyllä lukea. Koskiset ovat muutaman kuunnellun kirjan jälkeen tosiaan hieman samankaltaisia, joten tuskin minäkään koko sarjaa viitsin putkeen kuunnella tai lukea. :) Mutta tauon jälkeen tuttuun, hyväksi havaittuun sarjaan on aina kiva palata uudelleen.
PoistaMitäs sanoisit ihmiselle joka on lukenut Berlin Noir -sarjasta vain sen viimeisen, Saksalaisen sielunmessun, mutta ei kahta aikaisempaa? Pitäisikö nekin lukea, vai onko hassu suunta ja onko mahdollisesti kolmas paras? Tykkäsin nimittäin siitä.
VastaaPoistaBerlin noir on minusta siitä sillä lailla jännä trilogia, että kaikki osat vähän omanlaisiaan. Ensimmäisessä osassa on huumoria, joka saattaa tuntua ensi alkuun oudolta natsiajan alkuaikojen rinnalla. Toinen osan tapahtumat ajoittuvat natsiajan ytimeen, ja tarina on minusta synkin näistä kolmesta eikä huumoria todellakaan ole mukana. Itse tykkäsin tuosta toisesta osasta näistä eniten, vaikka koin sen jopa ahdistavana välillä. Mutta suosittelen kyllä ehdottomasti siis sekä ensimmäistä että toista osaa, jos kerran olet tästä viimeisestäkin tykännyt. Vaikka itse luinkin osat 'oikeassa' järjestyksessä, ne voi minusta lukea ihan haluamassaan järjestyksessä. Bernie on naissuhteissaan onneton joka osassa, nainen vaan vaihtuu ;). Berlin noir on minusta eräs laadukkaimpia dekkarisarjoja, sillä Kerr nivoo tarinansa niin hienosti osaksi historiaa.
PoistaOletpa lukenut/kuunnellut mainioita sarjoja. Jokisen Koskis-sarjasta pidän kovassti, vaikka nyt olenkin pitänyt taukoa siitä. Olssonia olen harkinnut luentaan vaikka miten kauan, luulen, että aloitan ykkösosasta. Kerr on minulle tuntemattomampi, pistetään vinkki mieleen.
VastaaPoistaMinulla sattui olemaan tuo Ohlssonin kakkososa omassa hyllyssä, joten aloitin siitä. Ohlssonia voin todella suositella, eli yhdyn muiden kehujien joukkoon. Koskinen varmaan menee minullakin ennen pitkää tauolle. Kuuntelen nyt tosiaan jo kolmatta osaa tälle keväälle ja luulen, että kevään Koskis-kiintiöni on sen myötä täynnä. :)
Poista