Oksan hyllyltä

Elizabeth Stroutin pienoisromaanista Nimeni on Lucy Barton (Tammi, 2018) kohistiin viime vuonna kirjablogeissa paljon, ja minäkin ihastuin siihen ikihyviksi. Niinpä olin hereillä, kun Stroutilta ilmestyi uusi käännös, Kaikki on mahdollista (Tammi, 2019), ja sain kirjan luettavakseni heti sen ilmestymisen jälkeen. Lyhytproosa on selvästi Stroutin vahva alue, sillä Kaikki on mahdollista sisältää Amgashin pikkukaupungin ihmisiä käsitteleviä kertomuksia, vai pitäisikö sanoa novelleja? Kertomukset toimivat mielestäni hienosti yksitellen luettunakin, mutta silti niissä vilahtelee samoja henkilöitä ja myös Lucy Barton astuu näyttämölle. Kokonaisuutena Kaikki on mahdollista piirtää lukijan eteen amerikkalaisen pikkukaupungin, jonka ihmisillä on julkisivun takana omat murheensa ja salaisuutensa, menneisyyden painolastinsa ja myös ilon aiheensa. "Ei toisen kuunteleminen ole passiivista. Vakavissaan kuunteleminen on aktiivista, ja Dottie oli kuunnellut vakavissaan. Ja Dottie oli ajat...

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton (Tammi, 2018) oli viimeinen vuonna 2018 lukemani kirja. Stroutin lyhyt romaani on sai viime vuonna todella paljon bloginäkyvyyttä, ja sitä kautta itsekin kiinnostuin kirjasta. Kirja oli nopeasti luettu, mutta en enää ihmettele sen suosiota. Sinne tänne verkkaan polveileva tarina, jossa Lucy Barton lohdullisen lämpimään sävyyn kertoilee lapsuudestaan ja elämänsä kulusta on taidokas ja sydämeenkäypä osoitus siitä, ettei kirja tarvitse suurta sivumäärää liikuttaakseen lukijan mieltä. Nimeni on Lucy Barton viehätti minua ennen kaikkea vähäeleisyydellään ja yleisellä ymmärryksellään elämää ja sen mutkikkuutta kohtaan. Lucy Bartonin perhe eli köyhissä oloissa hänen ollessaan lapsi eivätkä lähtökohdat elämään olleet kovin kummoiset. "Me asuimme autotallissa, kunnes täytin yksitoista." Lucy itse toteaa viileästi äidilleen, että he olivat roskaväkeä. Lukijan on silti turha odottaa tai pelätä kurjuudessa rypemistä. Pikemminkin minusta tunt...