Oksan hyllyltä

" 12. syyskuuta. Miten hyviä he kaikki ovatkaan minulle. Minä ihan rakastan tuota kultaista tohtori van Helsingiä. Ihmettelen vain, miksi hän niin kiihtyi näistä kukista. Hän aivan pelästytti minut kiivaudellaan. Ja kuitenkin hän varmasti oli oikeassa, sillä tunnen jo että ne auttavat. Jollakin lailla en arkaile olla yksin tänä yönä ja voin pelkäämättä ruveta nukkumaan. En piittaa mistään ikkunan takaa kuuluvista siiveniskuista. Voi sitä hirvittävää kamppailua, jota olen käynyt unta vastaan niin usein viime aikoina, sitä tuskaista pelkoa unta kohtaan ja sen tuntemattomia kauhuja! Kuinka siunattuja ovatkaan ihmiset, joiden elämässä ei ole pelkoja, ei kauhua, joille uni on lahja joka saapuu öisin ja tuo mukanaan vain kauniita näkyjä. Mutta tänä yönä minä toivon unta ja lepään kuin Ofelia näytelmässä "neitsytseppeleineen ja kukkasirotteineen". En ole koskaan ennen pitänyt valkosipulista, mutta tänä yönä se tuntuu ihanalta! Hyvää yötä, kaikki." (s. 200) Hyvää yötä

Hergén Tintti -sarjakuvan kahdesta seikkailusta - Mustan saaren salaisuus , Särkynyt korva - ilmestyi viime vuonna mustavalkoinen näköispainos. Kustantajan kuvasto tietää kertoa, että sarjakuvan ensimmäiset osat ilmestyivät alunperin jatkokertomuksina, joista Hergé muokkasi lyhennetyt versiot albumeja varten. Värikkäät, reilun 60 sivun mittaiset albumiversiot ovat aina olleet minulle niitä 'oikeita' Tinttejä, mutta mustavalkoversiot ja niiden tuplasti pidempi sivumäärä kiinnostivat minua silti. Mustan saaren salaisuuden luin jo syksyllä, joten sen uusintaluku näin pian ei houkutellut. Särkynyt korva -seikkailun sen sijaan olen lukenut viimeksi joskus vuosia sitten, joten uusi painos lähti testiin heti, kun sen näin lähikirjaston hyllyllä. Seikkailun nimi on päivittynyt, ja särkyneestä korvasta on tullut Lohjennut korva (Otava, 2015/1938). Olen niin tottunut värikkäisiin Tintti -albumeihin, että mustavalkoisen Tintin lukeminen tuntui alkuun oudolta. Mikäs tämä väritön

Sain Jokken kirjanurkasta mukavan viiden kirjan haasteen. Tässäpä vastaukseni, jotka tosin taitavat sisältää viisi + pari muuta kirjaa: Kirja, jota luen parhaillaan: Lukupinoni tuorein tulokas on Raymond Chandlerin dekkariklassikko Syvä uni . Kirja on lupaavasti alullaan: yhdet kauniit sääret on nähty, jokusia savukkeita polteltu ja ensimmäinen ruumis on ilmaantunut näyttämölle. Kunhan saan kirjan luettua, tarkoitukseni on etsiytyä myös elokuvaversion pariin. Pääparina ovat ikisuosikkini Humphrey Bogart ja Lauren Bacall.  Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken on Oulun kaupunginkirjaston käännöskirjapassin kirjoja. Kirjan kesäinen ilmapiiri houkutteli talven pakkaskeleillä ja miellyttävän kohtuullinen sivumäärä (noin 200) on plussaa arkikiireiden alettua. Paksumpien romaanien lukeminen tuntuu juuri nyt kestävän viikkokausia, joten ohuemmat kirjat ovat houkuttelevampia.  Kännykkäkirjana minulla on kesken Cecilia Ahernin Sadan nimen mittainen matka . TBR-list

Viikonlopun iloksi tulee pari dekkarivinkkiä: Boris Akuninin Erikoistehtäviä (Into, 2015) ja Mons Kallentoftin Suvisurmat (Schildts, 2010). Olen lukenut molemmilta herroilta aiemmin yhden kirjan ( Akunin: Aseselin salaliitto ja Kallentoft: Sydäntalven uhri ) ja niiden perusteella osasin ladata odotuksia näihin nyt lukemiini. Kallentoftin kohdalla en joutunut pettymään, mutta Akuninin sankari, herra Erast Petrovitš Fandorin, Moskovan kenraalikuvernöörin alainen erikoistehtävista vastaava 6. virkaluokan virkamies, jäi viihdyttävälle keskinkertaiselle tasolle. Sehän ei ole heikko suoritus laisinkaan, mutta täytyy myöntää, että odotin jotain erikoisempaa. Ennen lyhyitä kirjakommentteja kommentoin yllä linkkaamaani Sydäntalven urhit -juttuani, jota en voinut olla vilkaisematta linkkiä tehdessäni. Olen julkaissut postauksen noin vuosi sitten (18.1.2015) ja olen näemmä tuntenut kovasti tarvetta avautua bloggaukseen liittyvistä jutuista. Bloggausjono on ahdistanut eikä Goodreadsin ha

Seita Parkkolan Viima (WSOY, 2006) kertoo Viima-pojan vaiheista Mahdollisuuksien talossa. Jännittävän kuuloinen paikka on koulu, jolla on ylevät tavoitteet ja erikoiset kasvatusmenetelmät: mm. rehtorin määräämällä tyttöystävällä katsotaan olevan hyvää tekevä vaikutus Viimaan, joka on rikkonut liikaa koulun sääntöjä. Harrastuksillakin jalostetaan luonnetta, samoin hihaan kiinnitettävällä merkillä. Nämä toimet eivät ole pehmeitä keinoja vaan niiden taustalla on kontrollinhalua ja oppilaiden alistamista. Mahdollisuuksien talo on oikeasti hyytävä paikka. Sen sijaan hylätty tehdasrakannus, ja sieltä löytyvät Intia, Kuu ja muut salaperäiset kaverit ovat Viiman henkireikä. "Ja siinä se yhtäkkiä oli edessäni.     Tyhjä tehdas.     Paikka joka muutti elämäni.     Tarina voisi alkaa tästä hetkestä.     Tehdas näytti tältä. Se oli suuri ja monimutkainen. Se oli kuin muinaisen hirmuliskon ruumis. Tai haavoittunut hirviö. Sen tornit olivat kuin sarvet ja ikkunat kuin ison eläimen p

L. M. Montgomeryn kirjoista minulle tuttuja ovat vain Runotyttö- ja Anna-sarjat, joten lähikirjaston kirjanvaihtohyllyssä ollut Sininen linna kutkutteli uteliaisuuttani ja houkutteli myös kauniilla kannellaan. Sanon silti heti alkuun, ettei tämä noussut omassa asteikossani Uuden kuun Emilian tai Avonean Annan rinnalle. Lukutunnelmistani puuttui tyystin nostalgiakerroin, ja ehkäpä kirja olisi kaivannut sitä saadakseen minulta enemmän kuin kaksi tähteä Goodreadsiin. Nyt Valency Stirlingin tuhkimotarina kärsi ennalta-arvattavuudesta ja äärimmäisyydestä toiseen -tyylisestä menosta, josta en oikein jaksanut innostua. Kirjan alussa 29-vuotiaan Valencyn asiat ovat todella heikosti. Hän asuu kotonaan vanhana piikana, äitinsä tossun alla ja on onneton. Tuohon aikaan (kirja on kirjoitettu 1926) naimisiin meno oli porvarisnaisten ura, ja Valency suree, ettei hänelle ole tullut edes mahdollisuutta rakastua. Vaan muutosta on luvassa: "Jollei eräänä toukukuun aamuna olisi satanut, olis

Tammikuun kuvan kävin ottamassa eilen. Oli kipakka pakkaspäivä, -24 astetta, ja Ainolan puiston käytävillä sai etsiä sopivaa kuvauskulmaa täydellisessä yksinäisyydessä: Puistonpenkit odottavat kesää, jäätelönsyöjiä ja auringosta nauttivia lomalaisia: Aurinko näyttäytyi eilen, joten ei puutu kuin se kesä (juu, talviaika alkaa jo riittää minulle):

"Pelottaa. Mulle tapahtuu jotain pahaa. Tuntuu kuin  sulaisin pois. En osaa selittää sitä, mutta tiedän milloin se alkoi. Se alkoi silloin kun se jätkä sanoi: "Et ole se nainen jonka haluan."     "En niin olekaan."" (s. 16) Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon (Tammi, 2016) kertoo yönmustan Briden elämästä. Kirjan tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Briden miesystävä Booker jättää hänet sen kummemmitta selityksittä. Briden elämässä kaikki alkoi silti jo syntymän hetkellä, kun Sweetness, Briden äiti, kauhistui tyttärensä ihonväriä: "Tyttö oli niin musta että oikein pelotti. Yönmusta, sudaninmusta. Mulla on vaalea iho ja hyvä tukka, olen sitä tyyppiä mitä meikäläiset nimittää keltaiseksi mustaksi, ja samanlainen on Lula Annin isäkin." (s. 11) Aikuisena Bridesta on tullut menestyjä, jonka valttina on äidin kauhistelema ihonväri. Mutta silti miesystävän lähtö romahduttaa Briden elämän perustuksia. Morrison on kietonut Briden tarinaan

Viime viikonlopun lukuteemoinani olivat kaksi aina yhtä ajankohtaista aihetta: rikokset ja rakkaus. Rikospuolesta huolehti Agatha Christien Neiti Lemon erehtyy (WSOY, 2010) ja rakkaudesta Antoine Laurainin Punaisen muistikirjan nainen (WSOY, 2015). Laurainin kirja oli ollut minulla jo jonkin aikaa kännykkäkirjana, ja lukaisin sen sunnuntaiaamun ratoksi loppuun. Christien pariin innostuin juuri päättyneen Christie-lukuhaasteen loppukahinoiden innoittamana. Tulipa vaan perjantaina työviikon jälkeen semmoinen olo, että olisi kiva lukaista joku näppärä Poirot-dekkari. Neiti Lemonin tapaus oli sopivasti Elisa-kirjassa tarjolla (joo-o, en ole vieläkään viitsinyt tutustua kirjaston e-lainaussysteemiin). En alkanut puristaa bloggausta enää Christie-haasteeseen, mutta noin kahden päivän viiveellä tajusin, että saan kirjalla alkuun Sheferijm-blogin Kirjaherbario-haasteen . Neiti Sitruunahan se on Poirotin sihteerinä, eikös? "Hercule Poirot henkäsi syvään. – Suurenmoista, hän sanoi, –

Lovecraftin lähteillä -kauhunovellikokoelma (Jalava, 2013) osoitti minulle heti ensimmäisestä novellista lähtien, miten vieras genre kauhu minulle on. Luin viime kesänä kotimaisen kauhunovellikokoelman Valkoiset varpaat , mutta se oli kesyä tavaraa nyt lukemaani settiin verrattuna: "Ikkunanurkkauksen täytti punainen hehku - verenpunainen hehku. Hitaasti mutta varmasti jonkin Olennon himmeät ääriviivat alkoivat erottua: tähdistä saapuneen näkymättömän kulkijan verellä täyttyneet ääriviivat. Olento oli punainen ja tihkuva, valtava kasa sykkivää, liikkuvaa hyytelöä; verenpunainen möhkäle, josta lähti lukuisia, heiluvia ja huojuvia lonkeromaisia ulokkeita." (s. 24 -25) Häh?! Hyytelömäisiä möhkäleitä ei juuri tule vastaan kirjoissa, joita yleensä luen, joten olin jo Robert Blochin Kulkija tähdistä -avausnovellissa melkoisen huuli pyöreänä.  Lovecraftin lähteillä -kokoelma jatkui samalla linjalla, sillä myös muissa novelleissa oli luvassa outoja olentoja ties mistä avaruuden ul

Luin viime vuoden puolella Manu Larcenetin ja Jean-Yves Ferrin Maaallemuuttajat -sarjakuvan ensimmäisen osan Juurevaa elämää , ja sarja-aloitus vaikutti sen verran lupaavalta, että lainasin kolme seuraavaa osaa - Siemenet vakoon (WSOY, 2009), Maailman laveudesta (WSOY, 2010) ja Retikkamäen lautturit (WSOY, 2011) - joululoman viihdykkeeksi. Tämä oli hyvä päätös, sillä sarja tuntuu vain paranevan edetessään. Tai sitten sen aihepiiri on kääntynyt minulle mieluisampaan suuntaan, sillä Maallemuuttajien jatko-osat kertovat päähenkilö-Manun parisuhde- ja perhe-elämästä, eivät niinkään enää maalle sopeutumisesta joka oli Juurevan elämän aiheena. Albumien perusjuoni on simppeli: Manu koettaa ensin sopeutua ajatukseen, että perheeseen halutaan vauva. Sitten vauva syntyy ja alkaa lapsiperheen arkeen totuttelu. Siinä sivussa Manu piirtää Maallemuuttajat-sarjakuvaa, ja tästä aiheesta saadaan lukijan iloksi metafiktiota ruutuihin. Lukemani albumit olivat parhaimmillaan tosi hauskoja,

Luin taannoisella Rauhaa maailmaan -lukumaratonilla pitkästä, pitkästä aikaa yhden Enid Blytonin Viisikon, ja onneksi olin varannut niitä lukupinooni myös lisää. Oli niin hauskaa sukeltaa Leon, Annen, Paulin, Dickin ja Timin kanssa seikkailuihin, että lukea hurautin maratonin jälkeen pari muutakin Viisikkoa: ihka ensimmäisen eli Viisikko Aarresaarella ja sarjan yhdeksännen kirjan Viisikko joutuu ansaan . Maratonilla lukemani oli sarjan seitsemäs kirja Viisikko ja aavejuna . Sarjassa sinne tänne hyppiminen ei haittaa Viisikkojen kanssa, sillä kirjojen välillä ei muistini eikä tuoreiden havaintojen mukaan ole jatkumoa. Peruskuviot ovat tuttuja osasta toiseen: lapsilla on aina loma-aika, ruokaa syödään säännöllisin väliajoin ja luvassa on jänniä seikkailuja. Varhaisimmat kirjastomuistoni liittyvät juuri Viisikoihin, ja Viisikot olivat silloin vuosia sitten todella jännittävää luettavaa. Oli salakäytäviä ja roistoja ja hyvä kun uskalsin sivua kääntää. Näissä nyt lukemissani ei tullut

Hurja Hassu Lukija -blogin Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaasteessa luettiin Dame Agathan kirjoja ja häneen liittyviä kirjoja. Luin joskus nuorempana aika lailla Christien dekkareita, mutta blogiaikana olen löytänyt hänet pikku hiljaa uudelleen vuosien tauon jälkeen. Christien dekkarit ovat minulle takuuvarmaa, mukavaa luettavaa, ja niissä on parhaimmillaan erittäin terävää henkilökuvausta ja arjen keskelle tuotua draamaa. Jatkan siis varmasti Christien tuotannon parissa silloin tällöin myös haasteen jälkeen. Minulla kertyi haasteeseen kuusi äänikirjaa, viisi luettua dekkaria, yksi sarjakuvaversio ja tv-Poirotin eli David Suchetin muistelmat: Kuunnellut kirjat - Christien dekkarit/äänikirjaversio: Agatha Christie: Askel tyhjyyteen Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus Agatha Christie: Seitti Agatha Christie: Ruumis kirjastossa Agatha Chrstie: Syyttävä sormi Agatha Christie: Sininen juna Luetut kirjat - Christien dekkarit: Agatha Christie: Murha maalaiskylässä   Ag

Heti kun kuulin David Suchetin Poirot-muistelmista, kirja nousi pakko lukea -listalleni. Suchetin Poirot on ollut minulle aina se oikea tv-Poirot, ja pikku miekkosen tv-sarja on kelpo katsottavaa, olipa kyseessä kuinka mones uusintakerta hyvänsä. Olin todella kiinnostunut Suchetin Poirot-taipaleen vaiheista, ja Hercule Poirot ja minä (Minerva, 2015) vastasi  tiedonhaluuni erinomaisesti. Jos jostain pitää mutista, niin mutisen siitä, että mukana oli vain yksi värivalokuvaliite. Kuvia ei voi olla liikaa! Minulta irtoaa kirjalle 4 Goodreads-tähteä, mutta on rehellisyyden nimissä todettava, että kirja on kirjoitettu Poirot'n hahmosta ja sarjasta kiinnostuneille, ja muille kirja ei liene niin inspiroivaa luettavaa. "Ironisinta koko jutussa onkin se, että Kokki kadoksissa -jakson lopullisessa versiossa, joka lähetettiin lopulta ympäri maailmaa, näkyy vain Poirot sateenvarjo kädessään seisomassa puiston penkillä istuvan Hastingsin vieressä. Poirot ei missään vaiheessa istahda

Klassikkojen lumoissa -blogissa vietetään tällä viikolla Lukumaratonviikkoa , eli viikolla 1 voi maratoonata haluamanaan päivänä. Minulla alkaa jo häämöttää paluu arkeen, ja päätin juhlistaa loman loppumista osallistumalla maratonviikolle. Sen verran opiskeluhommat alkavat kuitenkin jo kangastaa mielessä, että maratonvuorokaudestani taitaa tulla tavallista lyhyempi. Tarkoitukseni on kuitenkin viettää kirjojen parissa tämä ilta ja huominen aamupäivä ja raportoida lukupuuhien edistymisestä tähän postaukseen. Lukupinoni näkyy alla, ja aikomukseni on viihtyä ensisijaisesti Bram Stokerin Draculan parissa. Dracula on minun valintani Klassikkohaasteen toiselle kierrokselle , ja olisi kiva saada kirja päätökseen jo näin hyvissä ajoin. Kirja on menossa sivulla 243, ja ensimmäinen uhri heitti juuri henkensä runsaasta valkosipulin käytöstä huolimatta. Jo nyt uskallan todeta klassikkovalintani olleen onnistunut, sillä Dracula on upea, tiivistunnelmainen kirja, jota suosittelen myös heill

Hurja Hassu Lukija -blogin Christie-haaste on jo loppumetreillä, mutta ehdinpäs lukea yhden Tommy & Tuppence -tarinan tähän haasteeseen. Heidän seikkailunsa ovat jääneet minulta aiemmin täysin tutustumatta, ja olin melko utelias kaksikon suhteen. Juuri lukemani Salainen vastustaja -kirjan (WSOY) perusteella täytyy todeta, ettei menetykseni ole ollut suuren suuri. Kaksikon pirtsakkuudessa oli pari astetta liikaa pirteyttä minun makuuni, mutta aion silti antaa heille toisen tilaisuuden. Ehätin nimittäin hankkia Tommyn ja Tuppencen Salomon tuomio -seikkailun omaan hyllyyni ennen kuin koeponnistin sarjaa. Marketin pokkarihyllystä on kiva poimia aina silloin tällöin jotain mukaan, ja myönnän, että takakannen mainoslause ( kirjaa kehuttiin parhaaksi T & T -seikkailuksi) ja uuden pokkarisarjan houkuttelevan värikäs ulkoasu tekivät tehtävänsä. Christie-haasteeseen Salomonin tuomio ei enää ehdi, mutta Christien pariin palaan ehdottomasti myös haasteen jälkeen. "Kun Tomm