Oksan hyllyltä

Aloitin Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjaan tutustumisen viime syksynä lukemalla sarjan kakkososan, Kuolema ei ole lasten leikkiä -kirjan (Bazar, 2014), joka oli riemastuttavan raikasta luettavaa. Luettuani nyt sarjan aloitusosan Piiraan maku makea (Bazar, 2014) jäin miettimään, oliko kakkososan lukufiiliksissäni mukana aimo annos uuden sarjan uutuudenviehätystä, sillä Piiraan maku makea tuntui jotenkin laimealta verrattuna Kuolema ei ole lasten leikkiä -kirjaan. Flavia on edelleen suloinen myrkynkeittäjä ja nokkela tytöntypykkä, mutta hänen kotipihalleen putkahtava murhajuttu ei vienyt minua samalla tavoin mennessään kuin Kuolema -kirjan teatteripiireihin liittyvä tapaus.   "Suljin tislausastian kannen ja yhdistin astian toiselta puolelta pulloon, jossa oli kiehuvaa vettä, ja toiselta puolelta kierteiseen lasiseen jäähdytysputkeen, jonka avoin suu oli tyhjän maljan yläpuolella. Kiehuva vesi kupli hurjasti, ja seurasin katseellani kuinka höyry kulki putkea pitkin...

" Nyt aloitin siis hänen [Bergmanin] omaelämäkertansa lukemisen, mutta en kyennyt laskemaan sitä ulottuviltani ennen kuin olin lopussa. " Näin tuumaa Jörn Donner Ingmar Bergmanin Laterna magica -kirjan (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1988) alkupuheessaan. Jörkka on elokuvamiehiä ja Bergmanin ystävä monen vuosikymmenen ajalta, joten hänen innostuksensa on ymmärrettävää. Minä satunnaisena elokuvankatsojana ja vielä satunnaisempana teatterinkävijänä en hurmioitunut niin että olisin lukenut Bergmanin muistelmat kertaistumalta, vaan etenin hitaan varmasti loppua kohden. Löysin kirjan sattumalta lähikirjaston kirjanvaihtohyllystä, ja taianomainen otsikko sai minut ottamaan kirjan mukaani. Lukuelämykseni oli varmasti ollut enemmän taikaa täynnä, jos olisin tutumpi Bergmanin elokuvien tai teatterituotannon kanssa. Nyt teatterimaailman nimet sujahtivat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta Bergmanin elämänkaaresta ja tuntemuksista vaiherikkaan taipaleen varrelta sentään ...

Kirjan ja ruusun päivä -häppening alkoi tänään, ja vaikka aikomukseni oli odotella lauantaihin kirjaostosten kanssa, en sitten malttanutkaan vaan menin heti työpäivän jälkeen kirjakauppaan tutkimaan hyllyjä. Johan minä niitä jo vähäsen olin ennakkoon silmäillyt , mutta tänään olin tositarkoituksella liikkeellä. Ja tämmöistä lukemista valitsin: David Suchetin Hercule Poirot ja minä (Minerva, 2015) löytyi muistelmahyllystä sinnikkään etsimisen jälkeen. Viime viikonloppuna tätä kirjaa oli Oulun Akateemisessa kunnon pino esillä, mutta kävin tänään Suomalaisessa kirjakaupassa ja löysin yhden ainokaisen kappaleen hyllystä juuri kun olin päättänyt mennä kysymään myyjältä apua. Voihan toki olla, että se iso pino meni ohi silmieni tai kirjan kaikki muut kappaleet on jo ostettu. Niin tahi näin, Poirot-hahmon muistelot ovat minun ja aikas pakollista luettavaa. :) Peter Wattsin Sokeannäkö (Gummerus, 2013) oli heräteostos. En lue scifiä kovin usein, mutta jokin tässä kirjassa on kiehton...

Salla Simukan Lumikki Andersson -trilogia on ollut monella tapaa mielenkiintoinen. Se alkoi Punainen kuin veri -kirjalla, joka esitteli vahvan, itseään puolustamaan oppineen Lumikin, ja pidin kirjan synkän vauhdikkaasta menosta todella paljon. Valkea kuin lumi -kirjasta minulle jäivät varsin toisenlaiset fiilikset, sillä sarjan kakkososa oli ankara pettymys. Lukaisin kirjan läpi, mutta ensimmäisen osan tiivistä, uhkaavaa tunnelmaa en enää tavoittanut. Sarjan viimeinen osa, Musta kuin eebenpuu (Tammi, 2014) hieman arvelutti minua ennakolta - mihin suuntaan sarja kääntyy viimeisessä osassaan? Onneksi mentiin hyvään suuntaan, vaikkei päätösosa aivan noussut sarja-aloituksen tasolle. Musta kuin eebenpuu -kirjassa sarjan osia yhdistävä punainen lanka eli Lumikin perheeseen liittyvä salaisuus alkaa nousta kunnolla pinnalle. Lumikki on jälleen jännittävien tilanteiden äärellä, sillä hän alkaa saada merkillisiä uhkailukirjeitä, ja kirjeiden kirjoittaja tuntuu tietävän hämmentävän palj...

Kirjan ja ruusun päivä -tapahtuma on jälleen ensi viikolla, 23. - 25.4.2015. Tempauksen idea on varsin yksinkertainen: saat kaupanpäällisiksi Kari Hotakaisen kirjoittaman Kantaja -kirjan, jos ostat kirjoja 15 eurolla (mukana olevan kirjakaupat löytyvät täältä ). Minä aion suunnata kirjakauppaan viimeistään lauantaina (ja niitä kylkiäiskirjoja olisi sitten parempi olla vielä jäljellä silloin!!), mutta kävin jo ennakolta tutkimassa Oulun kirjatarjontaa ja kokosin kuvien muodossa pienen vinkkilistan, jossa on vinkkejä itselleni ja tätä juttua lukeville kirjanostajille. Ehdin piipahtamaan vain Akateemisessa kirjakaupassa, joten kaikki alla olevat kirjakuvat ovat sieltä napattuja. Ensi viikon ostosreissulla olisi kuitenkin tarkoitus käydä myös Oulun Suomalaisessa kirjakaupassa, ja nautiskella siitä ylellisyydestä, että kaupungissani on vielä kaksi eri ketjun kirjakauppaa. Löysin kirjakaupan hyllyistä muutamia jo lukemiani, oikein hyviä kirjoja, erään lahjaksi ostamani kirjan, muuta...

Jussi Valtosen Siipien kantamat (Tammi, 2007) muistutti minua jälleen siitä, miten suuri vaikutus omiin mielikuviini kirjailijan tuotannosta on sillä, minkä kirjan satun häneltä ensimmäisenä lukemaan. Kolahtaako ensimmäinen luettu kirja vai ei? Jos kolahtaa, olen valmis koettamaan aika montaa muuta hänen kirjaansa vain löytääkseni jotain samantasoista tai kenties vielä parempaa. Toisaalta, jos ensimmäinen luettu on aivan yltiömäisen erinomainen, siitä saattaa muodostua kynnys, jonka yli ei harpata kirjailijan muuhun tuotantoon. Sillä mitäs jos se kaikki muu on huonompaa kuin se ensimmäinen, ja ensimmäisen luetun jälkimaku alkaa latistua niiden kökömpien rinnalla? Ja jos ensimmäinen luettu ei innosta laisinkaan, kynnys tarttua muihin kirjailijan kirjoihin on hitusen korkeammalla kuin aiemmin. Näin se vain on, vaikka totta kai jokaiseen kirjaan pitäisi kauniisti ajateltuna suhtautua yksilönä ja antaa sille oma tilaisuutensa tulla luetuksi. Harmi, etten ole näin jalomielinen lukija. ...

Philip Kerrin Berlin noir -dekkarisarjan kakkososa Kalpea rikollinen (Atena, 2013) oli minulle mustaakin mustempaa noiria. Tämä johtui kirjan tapahtumien ajankohdasta ja paikasta: ollaan Berliinissä vuonna 1938, jolloin toinen maailmansota siintää horisontissa. Täytyy myöntää, että koin kirjan lukemisen aika ahdistavana. Berlin noir -sarjan vahvuus on juuri se, että sen vie dekkarin historian polttopisteeseen, ja sehän siinä ahdistaa. Historian pimeän vaiheen äärellä tuntuu oudolta lukea sen genren kirjaa, jonka yleensä valitsen niihin hetkiin, kun kaipaan rentouttavaa viihdettä. Kalpea rikollinen ei oikein sujahtanut tähän kategoriaan, mutta hieno dekkari se oli. Kerr kytkee kirjan tapahtumat tiiviisti aikakauden synkkään historiaan ja politiikan voimahahmoista mm. Himmlerillä on oma osuutensa kirjan juonikuviossa. Kalpeassa rikollisessa yksityisetsivä Bernie Gunther joutuu takaisin poliisin leipiin, sillä hänet palkataan etsimään raa'asti murhattujen saksalaistyttöjen...

Tarquin Hallin luoma Vish Puri -hahmo on kiinnostanut minua jo pitkään, mutta sain vasta nyt sen verran aikaiseksi, että tutustuin tähän delhiläiseen yksityisetsivään. Kirjahyllystäni löytyi peräti kaksi Vish Purin tapausta, joten lukaisin ne molemmat. Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus (Gummerus, 2012) aloittaa Vish Puri -sarjan, ja Vish Puri ja kohtalokkaan voikanan tapaus (Gummerus, 2014) on sarjan kolmas kirja.  Alkuvuodesta ilmestyi jälleen uusi Vish Puri -tapaus, mutta näiden kahden lukemani perusteella minun on pakko todeta, etten aio hakeutua lemmenkommandojen pariin. Vish Purin leppoisa olemus kun ei purrut minuun laisinkaan. Tämä oli hieman odottamatonta, sillä yleensä pidän aurinkoisista ja hyväntuulisista dekkareista. Ongelmaksi Vish purin tapauksessa muodostui se, että minun oli äärimmäisen vaikeaa suhtautua vakavasti tähän Mitä yksityisimmät etsivät Oy:n toimitusjohtajaan, jonka tottelee lempinimeä Pullukka. Ja kun ei voi suhtautua vakavasti, pitäisi...

Kiekkokevään tunnelma alkaa sopivasti tiivistyä play off -pelien edetessä (Kärpät go go finaalipeleihin!), ja oma kiekkoaiheinen lukuprojektini, Kiekkokaupunkien kirjakierros , on jo finaalinsa saavuttanut. Olen syksyn, talven ja alkavan kevään aikana lukenut 14 kotimaista kirjaa, jotka jollain tavoin liittyvät jääkiekon SM-liigassa pelaavien joukkueiden kotikaupunkeihin. Viihdyn mainiosti käännöskirjallisuuden parissa, ja kotimaisen kirjallisuuden tuntemukseni voisi olla roimasti parempi. Kierroksen tavoitteena oli motivoida minua tutustumaan itselleni uusiin kotimaisiin kirjailijanimiin, ja siinä onnistuin. En asettanut kierroksen kirjoille korkeita vaatimuksia, eli kyseessä EI ollut suuri henkilökohtainen sivistysprojekti tyyliin 'ota haltuun kotimaisen kirjallisuuden klassikot ja tärkeät nykykirjailijat'. Päällimmäisin tavoitteeni oli sen sijaan tutustuttaa itseni edes muutamaan uuteen nimeen, ja tietysti - suosikkilistallani on aina tilaa uusille kirjoille. O...

"Kaikki alkoi siitä naisesta. En tiedä mitä on rakkaus ensisilmäyksellä, mutta tiedän miltä tuntuu kun näkee jonkun ihmisen, joka on kuin ilmestys. Joka avaa uuden näkökulman kaikkeen, silloin kun sitä vähiten osaa odottaa.    Olin ensimmäistä kertaa elämässäni rehellisissä töissä. Lähdin sieltä tosin heti, kun työssäoloehto täyttyi ja pääsin liiton rahoille. Ilman sitä työtä kaikki kenties olisi toisin. Tai sitten olisin törmännyt Susannaan jossain muualla ja kaikki olisi melko lailla samalla tavalla. Ei, en usko. Sen oli oltava juuri silloin, juuri sinä päivänä." (s. 11) Hanna-Riikka Kuisman Sydänvarjon (Like, 2011) avauskappaleiden jälkeen odotin kirjalta paljon. Puhujana oleva Kerttu vaikutti kiinnostavan boheemilta tyypiltä, ja mitä mahtaakaan paljastua ihmeellisen Susannan tiimoilta? Lupaavan alun jälkeen harmistuin, kun huomasin kirjan keskivaiheilla pohtivani, miksi kirja tuntuu polkevan paikallaan eikä tilanteita rakenneta eteenpäin. Kerttu pohtii edelleen p...

Yöpöydän kirjat -blogin Niina innosti kirjabloggaajia lukemaan Terry Pratchettin kirjoja. Syy on surullinen: englantilainen fantasiakirjailija kuoli 12.3.2015. Vaikka luen fantasiaa silloin tällöin, Pratchettin tuotanto on jäänyt minulta kokonaan väliin. Päätin silti lähteä mukaan Niinan haasteeseen, ja lähikirjaston fantasiahyllyssä oli runsaasti valinnanvaraa. Tutkailtuani hetkisen kirjojen selkämyksiä päädyin kirjaan Naamiohuvit (Karisto, 2006), jonka kansikuva oli varsin hillitön ja kansilieve vinkkasi, että kyseessä on oopperaan sijoittuva kuolemantapauksia sisältävä tarina. Sanat 'murhanhimoinen' ja 'kummitus' tuntuivat niin lupaavalta yhdistelmältä, joten en edes harkinnut muuta kirjaa. Kansikuva sopii muuten erinomaisesti kirjan tunnelmaan. Tiesin Pratchettin tekstin olevan huumoripitoista, mutta aivan minun makuuni kirjan huumori ei ollut. Ei se ärsyttänyt, muttei myöskään naurattanut. Lukemani kirjan tapahtumat sijoittuvat oopperaan, ja Naamiohuv...

Jääkiekkokauden huipennus lähenee ja jee! Kärpät on vielä peleissä mukana, vaikka eilen tulikin takkiin JYPiä vastaan. Kotimaisen kirjallisuuden lukuprojektini Kiekkokaupunkien kirjakierros alkaa myös olla lähellä finaalia, sillä olen saanut kierroksen viimeiset kirjat luettua. Kierrokseni hännänhuipuiksi jäivät Rauma ja Pori (joista vain Rauma on 'oikeissa' peleissä edelleen mukana), ja jostain syystä kiinnostavien kirjojen löytäminen näihin kaupunkeihin vaati jonkin verran työtä ja kirjaston tietokannan ahkeraa selailua. Mutta viimein onnisti, ja löysin molempiin kaupunkeihin juuri sitä, mitä kierrokselta lähdin hakemaan: itselleni uuden, mielenkiintoisen kirjailijanimen. Ensimmäisenä esittelyvuoron täällä blogissa saa Rauman kirja eli Tapio Koivukarin novellikokoelma Maista, niin muistat (Johnny Kniga, 2008). Koivukarin kokoelmassa on viisi novellia, jotka olivat sen verran pitkiä, että tunsin pääseväni hyvin sisälle kuhunkin kertomukseen ja koin lukevani jotain ...

Toscanalainen pikkubaari Bar Lume on ehdottomasti eräs kirjallisia suosikkipaikkojani. Viiden korttipeli   esitteli baarin hurmaavan (?) isännän Massimon ja omapäisen pappaseurueen, joka on myös ottanut baarin kantapaikakseen. Marco Malvaldin Kolmen kortin temppu (Tammi, 2015) vei minut jälleen keväiseen Toscanaan. Sain kirjan hyppysiini eilen, ja Bar Lumen uusin murhatapaus oli erinomainen pääsiäisen aloitus. Kirja on nopeaa luettavaa (aloitin lukemisen illalla ja lopettelin kirjan tänä aamuna) ja viihdyttävää ajankulua. Suuria yllätyksiä sarjan aloitusosan esittelemiin henkilöihin ja tunnelmiin ei tullut, mutta hyvä niin. Kolmen kortin temppu tarjosi minulle kevyen hyppäyksen italialaisen pikkukylän juoruja täynnä olevaan arkeen, ja muuta en kirjalta halunnutkaan. Ja olihan mukana tosiaan myös yksi murha. Siitä huolimatta dramaattisempi juonenkäänne mielestäni oli Bar Lumen joutuminen sisustusrempan kohteeksi. "Rakas idiootti,     sinun päin helvettiä p...

Annelies Verbekellä on taito kirjoittaa kirjoittaa henkilöhahmoja, jotka ovat kiehtovasti hieman irrallaan arjen normikuvioista. Verbeke jäi mieleeni jo viime vuonna lukemani Kalanpelastaja -kirjan ansiosta, josta tosin olen kirjoittanut postaukseeni 'valju, eikä oikein koskettanut minua". Miksiköhän silti vielä muistan kirjan, hassun Moniquen ja oudon kalakonferenssirumban? Ok, kirjan juoni vertautui bloggaukseni perusteella toiseen, erittäin hyvään kirjaan, mutta siitä huolimatta omatuntoni hieman kolkuttelee sen vuoksi, että annoin Kalanpelastajalle vain kaksi tähteä. Olisiko kolme ollut parempi tähtimäärä? Verbeken kirjoissa on tämän toisen lukemani perusteella sellaista pikkuisen vinksallaan olevaa arkea, josta pidän. Verbeken Nuku! -kirjan (Avain, 2006) kohdalla en epäröi, vaan kolme tähteä kuuluvat ilman muuta lyhyelle, omalaatuiselle kirjalle, jossa on erittäin kaunis kansilehti. "Eikö ole kiva tehdä joskus jotain kiellettyä?" Olga sanoi leikkisän ärty...