Jussi Valtonen: Siipien kantamat - ja eräs yhdentekevä novelli

Jussi Valtosen Siipien kantamat (Tammi, 2007) muistutti minua jälleen siitä, miten suuri vaikutus omiin mielikuviini kirjailijan tuotannosta on sillä, minkä kirjan satun häneltä ensimmäisenä lukemaan. Kolahtaako ensimmäinen luettu kirja vai ei? Jos kolahtaa, olen valmis koettamaan aika montaa muuta hänen kirjaansa vain löytääkseni jotain samantasoista tai kenties vielä parempaa. Toisaalta, jos ensimmäinen luettu on aivan yltiömäisen erinomainen, siitä saattaa muodostua kynnys, jonka yli ei harpata kirjailijan muuhun tuotantoon. Sillä mitäs jos se kaikki muu on huonompaa kuin se ensimmäinen, ja ensimmäisen luetun jälkimaku alkaa latistua niiden kökömpien rinnalla? Ja jos ensimmäinen luettu ei innosta laisinkaan, kynnys tarttua muihin kirjailijan kirjoihin on hitusen korkeammalla kuin aiemmin. Näin se vain on, vaikka totta kai jokaiseen kirjaan pitäisi kauniisti ajateltuna suhtautua yksilönä ja antaa sille oma tilaisuutensa tulla luetuksi. Harmi, etten ole näin jalomielinen lukija.

Esimerkkejä menneiltä vuosilta: Peter Høegin upean Lumen tajun jälkeen olen kokeillut yhtä muuta kirjaa Høegilta, mutta lukeminen hyytyi alkumetreille ja jopa kirjan nimi on häipynyt mielestäni. Julian Barnesilta luin ensimmäisenä hykerryttävän Puhumalla paras -kirjan, ja tartuin suurin odotuksin Kuin jokin päättyisi -kirjaan. Lukuelämys oli niin vaisu ja ankara pettymys, että luonnospostaus odottaa edelleen julkaisua luonnoksissa ja olen alkanut kallistua sen deletoinnin puolelle. Tuskin muistan kirjastakaan enää mitään, ja tähtimäärä asettuu kuukausien takaisen tuomion perusteella kahteen. Mitäs jos olisin lukenut nämä kirjat toisessa järjestyksessä? Kuin jokin päättyisi ja tuo nimettömäksi unohtunut Høegin kirja eivät olisi olleet minun kohdallani kummoisiakaan sisäänheittotuotteita ko. kirjailijan tuotantoon, joten ehkä olisin jättänyt ne huipummat kirjat kokonaan lukematta? Kääk, mikä hirmuinen ajatus.

Tuorein esimerkki: Olen aivan hiljattain lukenut Jussi Valtoselta kaksi minuun hyvin eri tavoin kolahtanutta tekstiä, ja voin vain onnitella itseäni siitä, että luin ne juuri siinä järjestyksessä kuin sattumalta tein. Siipien kantamat -kirjan klikkasin alkuvuodesta lukulaitteeseeni, ja viime viikonloppuna viimein luin sen. Kirja oli sopivan lyhyt, sillä halusin lukea jotain, jonka ehtisin saada loppuun viikonlopun aikana. Sain luettavakseni tarinan, joka alkoi miesopettajan ja nuoren naisoppilaan tuttavuuden kuvauksella ja laajeni pikku hiljaa käsittelemään keski-iän tuntemuksia elämästä - siitä kuinka sitä alkaa tyytyä johonkin ja luopumaan asioista, jotka ennen olivat tärkeitä. Nuoruuden unelmat muodostavat riipaisevan vastakohdan keski-ikäiselle, ja kirjan loppu onnistui liikuttamaan minua toden teolla. Siipien kantamat onnistui ponnistamaan melko keskinkertaisesta alkutaipaleesta koskettavimmaksi lukuelämykseksi, jonka olen vähään aikaan kohdannut.

Suuri sydän tälle kauniille kirjalle. <3

Ja se toinen vastikään lukemani Valtosen teksti oli jotain minulle täysin yhdentekevää. Yöpöydän kirjat -blogin Niina postaili novellihaasteesta, johon minäkin innostuin mukaan. Rohmusin lähikirjastosta pinon novellikokoelmia, ja joukossa oli Miehen rakkaus -niminen kokoelma (Gummerus, 2008), josta panin heti merkille Valtosen Nyt se on joka tapauksessa ohi -novellin. Nyt se on joka tapauksessa luettu, ja onneksi oli lyhyt, sillä tämä ei napannut laisinkaan. Novellissa on samoja perusaineksia kuin Siipien kantamissa: jätetty mies, joka märehtii mennyttä suhdetta ja nuori nainen, joka kohtaa miehen. Mutta mitään puhuttelevaa tai koskettavaa en lyhyestä tekstistä ja sen väkivaltaisesta lopusta löytänyt, ja sanonpa vaan, että jos tämä olisi ollut ensimmäinen kosketukseni Valtosen kirjalliseen tuotantoon, niin voipa olla, että lukeminen olisi jäänyt tähän. Siipien kantamien muiston voimalla taidan sen sijaan jossain vaiheessa ponnistaa Finlandia-voiton tuoneeseen kirjaan.

Ei sydämentykytyksiä.

Samaisessa kokoelmassa on muuten Joel Haahtelan Zaia-novelli. Se aion lukaista myös, sillä Haahtelan pisteet ovat jo nousseet korkealle Kaksi kertaa kadonnut -kirjan myötä. Kirjan blogijuttu lojuu luonnoksissa, mutta paljastettakoon, että ihastuin kirjaan viime vuoden lopulla. Perhoskerääjä sen sijaan jäi vaisuuttaan kesken, ja jännittää jo, miten novellin kanssa käy.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma e-kirjaostos.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu useissa blogeissa, tässä muutama linkki: Mari A:n kirjablogi, Sininen linna, Kirjasähkökäyrä ja TuijaTa.
E-kirjan tietoja:
Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Kansi: Saku Heinänen
Tammi, 2007 (e-painos 2015)
146 sivua