Oksan hyllyltä

Jenna Kostetin aiemmasta tuotannosta muistan erityisesti hänen kansanperinteestä ponnistavan dekkarinsa  Marrasyöt , joka on jäänyt pysyväispaikalle omaan hyllyyni. Nyt Kostet on aloittanut uuden 1930-luvun Turkuun sijoittuvan sarjan, josta on tänä vuonna ehtinyt ilmestyä jo kaksi osaa. Hyppäsin mukaan sarja-avaukseen Sinisiipisten saari (Aula & Co, 2025). Sinisiipisten saaren päähenkilönä on kasvattivanhempiensa, kahden vanhapiikasisaruksen luona asuva 24-vuotias Aina Ahlgren. Kirjan alussa hän sattuman kautta herää ajattelemaan ahtaissa piireissä kulkevaa arkeaan. Muutama sattuma lisää, ja Aina pestautuu hyönteistutkija Honkosen assistentiksi ja lähtee opettelemaan itsenäistä elämää Vilukaren saarelle, meren äärelle. "Ei, enpä usko pelkääväni", Aina totesi. Hän ei ollut juuri koskaan joutunut olemaan yksin, mutta yksinäisyyttä hän sitä vastoin oli tuntenut usein. Siinä oli ero. Hän oli varma, ettei olisi Vilukarilla koskaan yksinäinen. Täällä hän saattoi hengittää jo v...

Koetan saada bloggausjononi ajantasalle, joten seuraavissa jutuissa tulee jonkin verran lyhytarvioita. Aloitan parilla kotimaisella kirjalla, jotka luin alkuvuoden aikana. Molemmat saivat Goodreadsiin kolme tähteä, mutta kummankin kohdalla odotin ennakkoon enemmän eli viimeisen sivun jälkeen jäi hieman laimea olo. Antti Vihinen: Sininen enkeli (Vaaran värit #2; Into 2023)  Sininen enkeli on toinen osa Vihisen Vaaran värit -dekkarisarjaa, mutta kirja toimi mielestäni hyvin myös itsenäisenä teoksena (nimim. avausosa lukematta). Sinisen enkelin nykyhetken tapahtumat sijoittuvat Tampereelle, jossa varakkaan teollisuussuuvun jäsen, rock-piireissä nimeä saanut Miki Davidson kuolee epäilyttävissä olosuhteissa. Suuren maailman tuntua juoneen tulee, kun tapahtumiin kytkeytyvät niin New Yorkin tuhoisat terrori-iskut kuin erään eurooppalaisen valtion turvallisuuspalvelu (mielestäni aika turha ja päälleliimatun oloinen juoniaines). Dekkarista jäi ristiriitainen fiilis. Juoni rullasi aivan s...

Viime vuoden kirjoista vielä viimeinen pari blogiin eli miniarviot kahdesta oikein hyvästä äänikirjasta, jotka kuuntelin syksyllä 2022. Eva Menasse: Dunkelblum (Siltala, 2022; suomennos Raija Nylander, lukija Karoliina Kudjoi) Eva Menassen Dunkelblum valikoitui kuunteluun yksinomaan kirjan lukijan vuoksi. Fanitan Karoliina Kudjoin persoonallista ääntä, joka sopi aivan täydellisesti tähän itävaltalaista Dunkelblumin pikkukaupunkia kuvaavaan romaaniin. Äänikirja oli pitkähkö (ainakin minun mittapuullani), noin 16 tuntia, mutta Kudjoin hypnoottinen ääni kyllä piti mielenkiinnon vireillä. Kirjan nykyhetki sijoittuu vuoteen 1989, rautaesiripun murtumisen aikaan. Dunkelblumin kaupungissa menneet tapahtumut toisen maailmansodan ajoilta asti alkavat nousta esille, ja romaani peilaa maan lähistoriaa pienen paikkakunnan asukkaiden kautta. Näkökulma vaihtuu eri henkilöiden välillä, ja kirja kenties olisi saattanut sopia paremmin luettavaksi kuin kuunneltavaksi. Monitahoinen kokonaisuus välittyi...

Main Kirjasähkökäyrä-blogissa haastettiin heinäkuun lopulla lukemaan ja bloggaamaan Kaari Utrion kirjoja, sillä kirjailija täytti 80-vuotta 28.7.2022. Haaste innosti minut lukemaan Utriota, mutta bloggaus tulee vasta näin noin kuukauden jälkijunassa. Kiitokset kuitenkin Maille haasteesta ja myöhästyneet onnittelut Kaari Utriolle syntymäpäivän johdosta! Photo by Yana Hurskaya on Unsplash https://unsplash.com/photos/sYYMpCmgXqQ   Koetin muistella, olenko joskus aiemmin lukenut yhtään Utrion kirjaa, mutta jos olenkin, kovin selkeitä muistijälkiä siitä ei ole jäänyt. Joten saattaapa olla, että kirjaston hyllystä lukuun valikoitunut Vaitelias perillinen (Tammi, 2009) oli minulle ihka ensimmäinen Utrio. Vaitelias perillinen sijoittuu 1830-luvun Lounais-Suomeen, ja valitsin juuri tämän kirjan yksinomaan siksi, että se sattui olemaan lyhyin kirjastossa tuolloin paikalla olleista Utrioista. Historialliset romaanit kun eivät ole suosikkejani. 😏 Vaitelias perillinen sijoittuu ruukkimil...

Tänään kirjablogeissa on tarjolla runsas annos klassikkokirjallisuutta, sillä on perinteisen Klassikkohaasteen 11. kierroksen postauspäivä. Haastetta emännöi tänä kesänä Kirjan jos toisenkin -blogin Jane. Linkaamastani koontijutusta kannattaa käydä kurkkaamassa kaikki haasteeseen osallistuneet blogit ja heidän klassikkovalintansa. 😊 Itse pähkäilin pitkään, minkä klassikon tällä kertaa lukisin ja tein Instagram-storyyn jopa pienen äänestyksen, valitako Arundhati Royn Joutavuuksien jumala vai Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva . Dorian voitti äänestyksen kirkkaasti, mutta se ei sitten alkusivujen perusteella innostanutkaan minua lukupuuhiin. Royn kirja minulla on nyt kesken, mutta sen sivut kääntyvät kovin, kovin hitaasti (aion kuitenkin sinnitellä kirjan loppuun asti!). BookBeatin klassikkotarjonta pelasti viimein tämän kesän klassikkohaasteeni, sillä löysin luettavakseni mukavan lyhyen seikkailuromaanin Jules Verneltä. Maailman ympäri 80 päivässä oli minulle entuudestaan tuttu pii...

Alice Zeniterin Unohtamisen taito (Otava, 2019) eteni hitaasti mutta varmasti koronakevään aikana. Keskittymiseni ei aina riittänyt paksuun, historialliseen sukuromaaniin, mutta silloin kun sain kirjaan tartuttua, uppouduin siihen todella intensiivisesti. Viime vuoden Kirjan ja ruusun päivän heräteostokseni osoittautuikin oman lukukevääni parhaaksi kirjaksi, ja ylipäänsä Unohtamisen taito on eräs upeimpia romaaneja, joita olen pitkiin aikoihin lukenut. Tätä kirjaa haluan suositella ihan kaikille! Unohtamisen taito valottaa lukijalle Algerian ja Ranskan yhteistä historiaa ja sen kipupisteitä yhden suvun kautta. Kirjan tapahtumat liikkuvat suluvasti nykyhetken ja menneisyyden välillä, ja nykyisyydessä lukijan oppaana toimii taidegalleriassa työskentelevä Naïma, jonka tiedot sukunsa vaiheista ovat kovin ylimalkaiset: "Kun kaikki tieto maasta, josta on muka kotoisin, on pitänyt etsiä Wikipediasta, niin ehkä silloin on jokin ongelma. Ehkä Mohammed oli oikeassa. Tarina ei siis ala Al...

Janne Torisevan Valas (Basam Books, Arktinen Banaani & Zum Teufel, 2019) on muhkea sarjakuvaversiointi Herman Melvillen klassikkoromaanista Moby Dick . Moby Dick ilmestyi vuonna 1851, mutta suuremmin siitä innostuttiin vasta 1920-luvulla, jolloin se kohotettiin suurten amerikkalaisromaanien joukkoon ( Valaan lopussa on näppärä yhden sivun tietoisku Moby Dickin taustoista, joista poimin nämä nippelitiedon muruset). Minulle Melvillen klassikko edustaa sarjaa "olen kuullut kirjasta, mutten oikeastaan tiedä mitä siinä tapahtuu". Torisevan sarjakuvaa lukiessani tein Instagrammin storyyn kyselyn siitä, onko kukaan storya katseleva lukenut Moby Dickiä . 22 vastasi ja tulos oli murskaava: vain yksi vastaaja oli lukenut Melvillen klassikon! Eli tämän tilastotieteellisesti täysin epäpätevän tutkimuksen ja oman mutuni perusteella fiilistelen, että Moby Dick ei meillä päin kuulu maailmankirjallisuuden suosituimpien ja tunnetuimpien klassikoiden joukkoon. Olin itse kuitenkin aika...

Laura Restrepon Intohimon saari (Fabriikki Kustannus, 2015) on tositapahtumiin perustuva esikoisromaani, joka vie lukijan kauas Tyynelle valtamerelle, pikkuruiselle Clippertoninsaarelle 1900-luvun alkupuolelle. Meksikolainen upseeri Ramón Arnaud on komennettu pitämään isänmaan lippua korkealla Clippertonissa. Onko kyseessä ylennys vai rangaistus Arnaudin sangen vaiherikkaan armeijauran päätteeksi? Siinäpä Arnaudille pohdittavaa, kun hän vastavihittynä aviomiehenä ottaa perheensä kanssa kurssin kohti syrjäistä atollia. "Saarella käyneet sanovat, että Clipperton on epäterveellinen, vihamielinen paikka. He väittävät, että sen rannoilla pyörii jäänteitä haaksirikoista ja sen ilmassa leijuu rikinkatku, joka nousee tuliperäisen laguunin myrkyllisestä vedestä, jossa eläimet eivät selviä, jota ei voi juoda ja joka polttaa siihen sukeltavien ihon." (s. 12) Restrepo on kirjoittanut Intohimon saaren kahden aikatason kertomukseksi. Nykyajassa palataan erään saarella lapsuut...

Luettujen pinossani luuraa kirjoja, joista ei irtoa kuin lyhyt arvio. Tässäpä siis muutama sananen yhdestä historiallisesta romaanista ja parista sarjakuvasta: Paula Havaste: Tuulen vihat (Gummerus, 2014) Luin Paula Havasteen 1100-luvulle sijoittuvan historillisen sarjan avausosan Tuulen vihat (Gummerus, 2014) elokuun lukumaratonilla . Kirjassa kerrotaan Kertten, äidittömäksi jääneen nuoren naisen kasvutarinaa. Kirja oli sujuvalukuinen ja siten mukavaa maratonluettavaa, mutta omaan makuuni Tuulen vihat ei osunut. Kirjan todentuntuinen ajankuva viehätti ja kiinnosti, mutta tuntui, että Tuulen vihojen anti jäi tuohon ajankuvaan. Oli luonnonkuvauksia, tuvan ylläpitoon liittyviä töitä, markkinareissuja, selviämistä luonnon armoilla (jopa niin paljon, että kirjan loppuvaiheilla alkoivat ruuan hankkimiseen liittyvät kuvaukset tulla korvista ulos...), mutta kirjan juonellinen anti oli mielestäni kovin vähäinen. Lisäksi Kertten kiinnostavasta henkien näkemisen kyvystä ei kehkeyt...

Historialliset romaanit eivät minua yleensä suuremmin houkuttele, mutta Kuukauden kieli -haaste innosti minut kokeilemaan puolalaisen Andrzej Sapkowskin Narrenturm I -romaania (WSOY, 2018), jossa liikutaan 1400-luvun Keski-Euroopassa. Sapkowskin Noituri-sarja lienee monille fantasian (ja pelien!) ystäville tuttu, mutta minä en siitä jostain syystä innostunut, ainakaan ensimmäisen osan perusteella. Kokeilin kyllä keväällä sarjan toistakin osaa, mutta ei se lähtenyt vetämään sen paremmin. Ehdinkin jo melkein vetää ruksin puolan yli niillä ajatuksin, ettei tähän löydy mitään omaan kirjamakuun sopivaa luettavaa, mutta onneksi satuin huomaamaan Narrenturmin uutuushyllyssä. Huh heijaa, tämä kirja on parhaimmillaan aivan hulvaton ja keskimäärinkin riemastuttavan rempseä ja seikkailuntäyteinen hulabaloo keskiaikaisten kuvioiden keskellä! Kirjan päähenkilönä on nuori, pätevä ja varsin iloluontoinen sleesialainen lääkäri Reinmar Bielaulainen eli Reynevan. Hän joutuu heti kirjan alkumet...

Johanna Valkaman Metsän ja meren suku -sarja on ollut kuluneen kesäni miellyttävä tuttavuus. Itämeren Auriin ihastuin juhannuksena, ja pian sen jälkeen luin sarjan itsenäisen jatko-osan Linnavuoren Tuuli (Otava, 2017). Linnavuoren Tuuli ei ollut minulle aivan niin hyvä kirja kuin Aurin tarina, mutta mukavan viihdyttävää seuraa äitiään rämäpäisempi Tuulikin oli. Linnavuoren Tuulin ottaa reilusti ajallista etäisyyttä Itämeren Auriin , sillä Aurin tytär Tuuli on jo varttunut naimaiän kynnykselle. Tuulilla on itsenäinen luonne, ja hän janoaa päästä seikkailuihin ja taisteluihin veljiensä rinnalla. Siihen tarjoutuukin tilaisuus, kun Hakoisia uhataan idästä ja veli lähetetään etsimään liittolaisia. Tuuli karkaa veljensä perään, ja siitäpä seikkailu sitten alkaakin. "Kosken kuohut nostivat kosteaa utua myös Sarsan kylän rannalla. Hylätyn myllyn raskas vesiratas natisi ja pyöri verkkaisesti. Tuuli katseli hylättyä pitäjää. Mihin sen asukkaat olivat paenneet? Olivatko he lä...

Heinäkuun viimeinen päivä on jo muutaman vuoden ajan tarkoittanut sitä, että kirjablogeissa ilmestyy runsain mitoin juttuja klassikkokirjoista. On siis Klassikkohaasteen aika, ja sitä isännöi tänä kesänä Tekstiluolan Tuomas. Oma klassikkovalintani osui ranskalaiseen seikkailujärkäleeseen eli Aleksandre Dumas'n alkujaan vuonna 1844 ilmestyneeseen kirjaan Kolme muskettisoturia (Elisa-kirja, 2012/Gummerus 1889). Toissa kesänä ihastuin Dumas'n Monte-Criston kreiviin , joten odotin musketöörien seuran olevan edes keskinkertaisen viihdyttävää. Näin siitä huolimatta, että nuoruudestani muistan yhden kesken jääneen lukuyrityksen, joka taisi päättyä tylyyn tuomioon: tylsä kirja. Vietin kuluneen kesän aikana reilun kuukauden verran Kolmen muskettisoturin ja yhden intomielisen henkivartijan seurassa, ja valitettavasti tuomioni on edelleen tyly: tylsääkin tylsempi kirja. Eipä ollut minun teekupposeni tämä miekkojenkalistelu edes näin varttuneemmalla iällä. Lukumakuni ei siis ole Mus...

Naistenviikkoni jatkuu miniarvioilla. Kevään ja alkukesän mittaan bloggausjonooni on jäänyt muutamia oikein hyviä kirjoja, jotka olivat minulle iloisia yllätyksiä. Lukuodotukseni eivät olleet kovin korkealla näiden kirjojen suhteen, ja aloittelin itselleni uusien kirjailijoiden kirjoja vähän niin kuin kokeeksi. Innostunko vai siirrynkö seuraavaan kirjaan? Ja sitten yhtäkkiä kirja olikin vetäissyt mukaansa ihan täysillä. Lukuharrastuksen parhaisiin hetkiin kuuluvat juuri nämä uudet, mieluisat kirjatuttavuudet, jotka pöllähtävät esiin vaikkapa lukulaitteen kätköistä. Lukemissani kirjoissa on sen verran naisnäkökulmaa mukana, että ne sopivat hienosti viikon teemaan. Tämän päivän kattauksessa on jokaiselle jotakin: romanttisvivahteista historiallista seikkailua, säpäkkää toimintaa ja ihmissuhteiden mutkikkuuden pohdintaa. Aloitetaanpa Hämeen sydämestä: Johanna Valkaman Itämeren Auri (Otava, 2016) oli juhannukseni sulostuttaja. En muista, milloin olisin lukenut kaukaisempaan hi...