Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Heinäkuun viimeinen päivä on jo muutaman vuoden ajan tarkoittanut sitä, että kirjablogeissa ilmestyy runsain mitoin juttuja klassikkokirjoista. On siis Klassikkohaasteen aika, ja sitä isännöi tänä kesänä Tekstiluolan Tuomas. Oma klassikkovalintani osui ranskalaiseen seikkailujärkäleeseen eli Aleksandre Dumas'n alkujaan vuonna 1844 ilmestyneeseen kirjaan Kolme muskettisoturia (Elisa-kirja, 2012/Gummerus 1889). Toissa kesänä ihastuin Dumas'n Monte-Criston kreiviin, joten odotin musketöörien seuran olevan edes keskinkertaisen viihdyttävää. Näin siitä huolimatta, että nuoruudestani muistan yhden kesken jääneen lukuyrityksen, joka taisi päättyä tylyyn tuomioon: tylsä kirja.
Vietin kuluneen kesän aikana reilun kuukauden verran Kolmen muskettisoturin ja yhden intomielisen henkivartijan seurassa, ja valitettavasti tuomioni on edelleen tyly: tylsääkin tylsempi kirja. Eipä ollut minun teekupposeni tämä miekkojenkalistelu edes näin varttuneemmalla iällä. Lukumakuni ei siis ole Muskettisoturien osalta kehittynyt, mutta sinnikkyyttä sentään on tullut lisää. Jaksoin kuin jaksoinkin lukea kirjan loppuun asti, vaikka välillä meinasi usko loppua ja melkein tyrkkäsin kirjan tammikuun lopun klassikkopostauspäivälle.
Vietin kuluneen kesän aikana reilun kuukauden verran Kolmen muskettisoturin ja yhden intomielisen henkivartijan seurassa, ja valitettavasti tuomioni on edelleen tyly: tylsääkin tylsempi kirja. Eipä ollut minun teekupposeni tämä miekkojenkalistelu edes näin varttuneemmalla iällä. Lukumakuni ei siis ole Muskettisoturien osalta kehittynyt, mutta sinnikkyyttä sentään on tullut lisää. Jaksoin kuin jaksoinkin lukea kirjan loppuun asti, vaikka välillä meinasi usko loppua ja melkein tyrkkäsin kirjan tammikuun lopun klassikkopostauspäivälle.
"Vaikka varustettuna harvinaisella vehkeilijälahjalla, joka asetti hänet etevimpien vehkeilijöiden rinnalle, oli hän pysynyt kunniallisena miehenä. Siihen lisäksi oli hän, huolimatta kovista, halvaavista miekanpistoista ja vaivaloisista, uuvuttavista sotaharjoituksista, aikakautensa hienoimpia naistenihailijoita ja sukkelapuheisimpia keikareita; puhuttiin Tréville'n menestyksistä, niinkuin parikymmentä vuotta takaperin oli puhuttu Bassompierre'n, ja sepä ei merkinnyt aivan vähää. Muskettisoturien kapteeni oli siis ihailtu, peljätty ja rakastettu, joka on ihmisellisen onnen puolipäiväkorkeus." (s. 24)
Aluksi lukemani kirjan positiivinen osuus: vanhahtavuudessaan ihastuttava suomen kieli. Latasin lukulaitteeseeni Elisa-kirjasta ilmaisen klassikon, enkä sen kummemmin tutkinut minkä vuoden painoksen sain luettavakseni. Kirjan alkusivuilla totuttua koukeroisemmat lauserakenteet ja erikoisen kuuloiset sanavalinnat herättivät huomioni, ja yllä oleva lainaus antaakin mehevän kuvan muskettisoturien kapteenista ja kirjan kielellisestä tyylistä. Lukemani painoksen suomennos on P. J. Hannikaisen käsialaa, ja se on ilmeisesti Dumas'n kirjan ensimmäinen suomenkielinen laitos, joka ilmestyi vuonna 1889. Hieman yli neljäkymmentä vuotta saatiin siis odotella ranskalaisen menestyskirjan saamista kotimaisten lukijoiden ulottuville. Sittemmin Muskettisotureista on ilmestynyt ainakin kolme uudempaa suomenkielistä käännöstä, ja niistä löytyy tarkempia tietoja esimerkiksi Kirjasammosta.
Vanhahtava kieli ja sen ilmaisut olivat erittäin mukavaa luettavaa (eli syy siihen, ettei kirja napannut löytyy aivan muualta). Monin paikoin kieli oli erittäin lähellä nykysuomea, mutta aina sieltä täältä löytyi kohtia, joissa eroavaisuudet oli helppo huomata. En voinut olla ajattelematta, miten hupaisaa olisi puhella ja kirjoittaa tähän tyyliin - nykysuomi alkoi yhtäkkiä kuulostaa kovin kliiniseltä, hiotulta ja mielenkiinnottomalta.
"Mutta itsensäkö vai jonkun toisen tähden hän antautui tuommoisiin vaaroihin? Näitä kysymyksiä teki itselleen nuori mies, jonka sydäntä luulevaisuuden mato jo kalvoi yhtä paljon kuin jos hän jo olisi ollut nimenomainen rakastaja." (s. 109)
Voihan luulevaisuuden mato! En ole verrannut Hannikaisen käännöstä uudempiin käännöksiin, mutta onpa harmillista, jos luulevaisuuden tila on korvattu jollain niin tylsällä sanalla kuin epäilyksellä.
Myös e-kirjan nimiösivu on aikansa kuva, sillä herra Dumas on suomalaisittain Aleksanteri Dumas (melkein laitoin Aleksanterin blogijuttuni otsikkoon, mutta hakutoimintojen vuoksi päädyin nykylukijoille tutumpaan Alexandreen):
Päädyin antamaan Kolmelle muskettisoturille Goodreadsiin vain yhden tähden, ja syy vähäiseen tähtimäärään on se, ettei kirjan juonellinen anti ja henkilöhahmot innostaneet minua alku-uteliaisuuden jälkeen juuri lainkaan. Miekankalisteluita, kaksintaisteluita, miehistä uhoa, suurieleisiä ja mahtipontisen dramaattisia seikkailuntynkiä - huh sentään, kirjan reilut 500 sivua tuntuivat tuplasti pidemmiltä!
Verrattuna Monte-Criston kreiviin Muskettisoturien seikkailut tuntuivat kovin hajanaisilta, eivätkä musketöörit Porthos, Aramis ja Athos olleet persoonina lähellekään yhtä vetovoimaisia kuin kostonhimoinen ja rakkauden riivaama kreivi. Musketöörikolmikko jäi vaisuksi jopa toverinsa d'Artagnanin rinnalla. D'Artagnan haaveilee pääsystä muskettisoturien rivistöön, ja sitä odotellessa hän päätyy palvelemaan henkivartiokaartiin ja ystävystyy mainitun musketöörikolmikon kanssa. Palvelus tai muskettisoturien varsinaiset velvollisuudet eivät saa paljonkaan tilaa kirjassa, jonka sivut täyttyvät kolmen muskettisoturin ja d'Artagnanin keskinäisistä kaksintaisteluista ja kahinoista viekkaan kardinaalin ja salaperäisen myladyn kanssa. Sekaan heitetään myös hovijuonitteluja ja rakkauden pelejä. Eli siis periaatteessa paljon sellaisia aineksia, joiden voisi luulla minua kiinnostavan. Mutta niin vain kävi, että kirjan juoni eteni verkkaisesti sinne tänne poukkoillen eikä neljän herran seikkailuissa ollut mielestäni suurtakaan vetovoimaa.
Vanhahtava kieli ja sen ilmaisut olivat erittäin mukavaa luettavaa (eli syy siihen, ettei kirja napannut löytyy aivan muualta). Monin paikoin kieli oli erittäin lähellä nykysuomea, mutta aina sieltä täältä löytyi kohtia, joissa eroavaisuudet oli helppo huomata. En voinut olla ajattelematta, miten hupaisaa olisi puhella ja kirjoittaa tähän tyyliin - nykysuomi alkoi yhtäkkiä kuulostaa kovin kliiniseltä, hiotulta ja mielenkiinnottomalta.
"Mutta itsensäkö vai jonkun toisen tähden hän antautui tuommoisiin vaaroihin? Näitä kysymyksiä teki itselleen nuori mies, jonka sydäntä luulevaisuuden mato jo kalvoi yhtä paljon kuin jos hän jo olisi ollut nimenomainen rakastaja." (s. 109)
Voihan luulevaisuuden mato! En ole verrannut Hannikaisen käännöstä uudempiin käännöksiin, mutta onpa harmillista, jos luulevaisuuden tila on korvattu jollain niin tylsällä sanalla kuin epäilyksellä.
Myös e-kirjan nimiösivu on aikansa kuva, sillä herra Dumas on suomalaisittain Aleksanteri Dumas (melkein laitoin Aleksanterin blogijuttuni otsikkoon, mutta hakutoimintojen vuoksi päädyin nykylukijoille tutumpaan Alexandreen):
 |
| Kuvaan sopisi mainiosti lilja (kuten kirjan lukeneet tietävät), mutta sellaista ei tähän hätään ollut saatavilla. |
Päädyin antamaan Kolmelle muskettisoturille Goodreadsiin vain yhden tähden, ja syy vähäiseen tähtimäärään on se, ettei kirjan juonellinen anti ja henkilöhahmot innostaneet minua alku-uteliaisuuden jälkeen juuri lainkaan. Miekankalisteluita, kaksintaisteluita, miehistä uhoa, suurieleisiä ja mahtipontisen dramaattisia seikkailuntynkiä - huh sentään, kirjan reilut 500 sivua tuntuivat tuplasti pidemmiltä!
Verrattuna Monte-Criston kreiviin Muskettisoturien seikkailut tuntuivat kovin hajanaisilta, eivätkä musketöörit Porthos, Aramis ja Athos olleet persoonina lähellekään yhtä vetovoimaisia kuin kostonhimoinen ja rakkauden riivaama kreivi. Musketöörikolmikko jäi vaisuksi jopa toverinsa d'Artagnanin rinnalla. D'Artagnan haaveilee pääsystä muskettisoturien rivistöön, ja sitä odotellessa hän päätyy palvelemaan henkivartiokaartiin ja ystävystyy mainitun musketöörikolmikon kanssa. Palvelus tai muskettisoturien varsinaiset velvollisuudet eivät saa paljonkaan tilaa kirjassa, jonka sivut täyttyvät kolmen muskettisoturin ja d'Artagnanin keskinäisistä kaksintaisteluista ja kahinoista viekkaan kardinaalin ja salaperäisen myladyn kanssa. Sekaan heitetään myös hovijuonitteluja ja rakkauden pelejä. Eli siis periaatteessa paljon sellaisia aineksia, joiden voisi luulla minua kiinnostavan. Mutta niin vain kävi, että kirjan juoni eteni verkkaisesti sinne tänne poukkoillen eikä neljän herran seikkailuissa ollut mielestäni suurtakaan vetovoimaa.
Kolme muskettisoturia oli kuitenkin siinä mielessä mielenkiintoinen kirja, että vaikka siinä oli vain muutamia naishahmoja, rakkaus on se voima joka pyörittää muskettisotureita, kardinaalia, kuningasta ja Buckinghamin herttuaa ja ajaa heidät ties minkälaisiin (valtiollisiin) juonitteluihin.
"- Niin, sanoi hän [Buckinghamin herttua], Itävallan Anna se minun todellinen kuningattareni on; hänen käskystään pettäisin maani, pettäisin kuninkaani, pettäisin Jumalan! Hän on minua pyytänyt, ett'en lähettäisi La Rocelle'n protestanteille lupaamaani apua, enkä ole lähettänyt. Minä söin sanani, mutta vähät siitä, minä noudatin hänen pyyntöänsä: eikös kuuliaisuuteni saanut runsasta palkintoa, sanokaapa, sillä kuuliaisuuttani saan kiittää tuosta kuvasta!
D'Artagnan ihmetteli nähdessään, kuinka heikkojen ja näkymättömien lankojen varassa riippuivat kansojen kohtalot ja ihmisten henki." (s. 192)
Harmi vain, etteivät naiset olleet kovinkaan paljon kirjassa esillä itsenäisinä toimijoina (puheissa heitä kyllä muistettiin, nostettiin jalustalle, palvottiin ja ihailtiin). Kirjan loppupuolen valovoimaisin tähti tosin oli epäilemättä mylady, jolle olisin toivonut isompaa roolia kirjassa. Mutta edes myladyn julma kauneus ja juonittelukyky ei riittänyt pelastamaan Kolmen muskettisoturin lukutunnelmiani. Tämän kirjan pariin en aio enää palata, mutta kuulkaas, Monte-Criston kreiville annan edelleen lämpimän lukusuosituksen!
***
Goodreads: 1 tähti
Mistä kirja minulle? Luin Elisa-kirjan ilmaisen klassikon.
Muualla verkossa: kirjaa on luettu mm. blogeissa Jokken kirjanurkka, Illuusioita, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Hurja Hassu Lukija
Kirjan tietoja:
Alexandre Dumas: Les trois mousquetaires (1844)
Suomennos P. J. Hannikainen
K. J. Gummerus, 1889
E-kirja toteutus: Elisa-kirja, 2012
535 sivua
Minä muista Kolme muskettisoturia lapsuudessa nähtynä elokuvana ja siitä erityisesti mieleen jäänyt se katala naisihminen, jonka kohtalo oli surkea. Luulevaisuuden mato on kyllä tosi mainio ilmaisu - olen kanssasi samaa mieltä.
VastaaPoistaKirjasta taitaa olla useita leffaversioita, sillä itse muistan katsoneeni yhden ihan muutama vuosi sitten tehdyn. Oli vauhdikas ja hyvä elokuva, joskin hyvin modernisti toteutettu eli mukana taisi olla jopa ilmalaiva :D. Tunnistin kyllä tarinan samaksi, vaikka totta kai elokuvassa oli menty elokuvan ehdoilla. Eli tämä kirja on nyt niitä, joissa elokuva peittoaa kirjan. :)
PoistaIhana kirjoitus! :D Minähän suorastaan rakastan tätä kirjaa, jonka kieli on ihan hulvattoman vanhahtavan ihanaa. Tietenkään kieli ei välttis paljon pelasta, jos ei juoni kiinnosta. Minä tosin pidin kirjan tapahtumistakin - tai tapahtumattomuudesta, miten vain. Olen kyllä varmasti lukenut uudemman laitoksen kuin sinä, mutta en tiedä miten paljon sillä on vaikutusta mihinkään.
VastaaPoistaSen sijaan en ole lukenut Monte-Criston kreiviä vieläkään, vaikka sekin kiinnostaa.
Kiitos :). Mietin tosiaan itsekin sitä, olisiko kirja toiminut uudempana käännöksenä paremmin minulle. Mutta tuskinpa vaan, kieliasu tuskin on muokannut juonta ja lukujen sisältöä uuteen uskoon. :) Ja silloin kun lukeminen tökki kaikkein pahiten, jaksoin sentään innostua Hannikaisen hauskan kuuloisista lauseista.
PoistaVoi ihanat Muskettisoturit sentään. Minua ne veivät aikoinaan mennen tullen ja palatessa niin, että sydän meinasi pakahtua. Ehkä näihinkin tarvitaan sitä villiä nuoruutta ja hulluutta :)
VastaaPoistaHeh, taidan olla siinä iässä, että yksinäisen miehen kostonhimo ja rakkauden tuskassa kieriskely vetoaa enemmän kuin näiden nuorukaisten miekanheiluttelut. :D
PoistaMinulla on vuoden -57 painos odottamassa lukemista, rakastin muskettisotureja lapsena, saa nähdä miltä varsinainen tarina maistuu! Monte Criston kreiviin ihastuin minäkin muutama vuosi sitten, joten olen ainakin odottanut muskettisotureilta kiehtovia seikkaluja... Mielenkiintoista kuulla näitä eriäviä mielipiteitä.
VastaaPoistaLapsuuden suosikkien uudelleen luku on aina jännää puuhaa. :) Toivottavasti viihdyt musketöörien seurassa edelleen. Minulle oli melkoinen pettymys, etten innostunut tästä kirjasta tämän enempää. Monte-Criston kreivi kun oli minulle viiden tähden kirja, ja nyt oltiin sitten toisessa ääripäässä.
PoistaMuistan lapsuudestani jonkin muskettisoturipiirretyn, jota tuli tv:stä, mutta se ei silloinkaan oikein innostunut, enkä usko sapelinkalistelun ja uhoamisen kolahtavan nykyään senkään vertaa. :D Monte-Criston kreivi voisi sen sijaan päätyä lukulistalleni edelleen. Mutta viehättävän oloista on tuo vanhan suomennoksen kieli! Ja kiva postaus muutenkin. :)
VastaaPoistaMinulta tuommoinen piirretty versio on mennyt täysin ohi, mutta epäilen ettei se minuakaan olisi innostanut. Muutaman vuoden takainen elokuvaversio oli minun makuuni, mutta se olikin aika railakas ja kirjan tapahtumia kevyesti mukaileva versio. Monte-Cristoa kannattaa kokeilla. Se on mielestäni paljon ehyempi kokonaisuus juonen, henkilöiden ja teemojen osalta, ja vaikka kirja on paljon tätä nyt lukemaani pidempi, en lainkaan pitkästynyt sen parissa.
PoistaNuo tekstinpätkät toivat hymyn huulille ja Aleksanteri kirvoitti jo pienen naurunkin. Minähän en koskaan suostu lukemaan nykysuomennoksia, jos vanhempaakin on tarjolla. Vanha suomen kieli on niin hienoa nykytekstin ollessa pahimmillaan juurikin kliinistä - varsinkin klassikoissa. Näistä jää myös kaikenlaisia hauskoja sanoja ihan huomaamattaan käyttöön, Danten jälkeen olen käyttänyt jatkuvasti puheessani 'inehmoista'.
VastaaPoistaHarmi kuitenkin, ettet innostunut tarinasta tuon enempää.
Olen todella tyytyväinen, että valitsin luettavakseni juuri tämän painoksen. Kaunis ja ilmaisuvoimainen suomen kieli ilahduttaa aina, ja sen voimalla jaksoin monta puuduttavaa kohtaa kirjasta. :)
PoistaNo mutta hattua pitää nostaa, kun jaksoit loppuun saakka! :) Kieli vaikuttaa niin viehkolta, että voisin vain sen takia antaa kirjalle pienen mahdollisuuden.
VastaaPoistaOlen itsekin tyytyväinen, että sain kahlattua kirjan loppuun asti. Onpahan nyt tämäkin sitten luettuna. :) Siitä vain kokeilemaan. Kivaa, että tämä on Elisa-kirjassa ihan ilmaisena tarjolla lukuihmisille.
PoistaAleksanteri Dumas on minulle tuttu vain televisiosta. Kirjoittamasi perusteella en taida alkaa kirjallista tutustumista musketööreistä, vaan Monte-Cristosta, jos sille päälle satun. Onnittelut sitkeydestä ja jälleen yhden klassikon selätyksestä.
VastaaPoistaDumas'ta kyllä kannattaa lukea, ja onhan hänellä paljon muitakin kirjoja kuin nämä pari tiiliskiveä. :) Suomennoksia löytyy, joten jos historialliset romaanin innostavat, valinnanvaraa löytyy.
PoistaMinustakin Monte Cristo on parempi, mutta pidän toki muskettisotureistakin. Tälle kirjalle on jatko-osiakin ja niistä olen lukenut ainakin yhden (en muista enää tarkasti, koska luin muskettisotureista kauan sitten).
VastaaPoistaJuu, huomasinkin wikipediasta, että muskettisoturien seikkailut ovat aikoinaan olleet ilmeisen suosittuja, kun jatko-osia on niin monta. Ja onhan niitä mukavasti myös suomennettu. Minä taidan ne nyt kuitenkin jättää väliin. :)
Poista