Oksan hyllyltä

Kirjablogeissa on vietetty tällä viikolla naistenviikkoa, ja Tuijan blogi on emännöinyt jo ihanan perinteiseksi muodostunutta lukuhaastetta. Hyppään naistenviikkoon mukaan aivan haasteen viime hetkillä, ja postaan Viv Groskopin suurta huomiota saaneesta kirjasta Älä heittäydy junan alla ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista (Atena, 2019). Olen inspiroitunut kovin myöhään Groskopista, mutta kun kirja nyt viimein on luettu, en ihmettele miksi siitä on yksi jos toinen ollut innoissaan. Groskop kirjoittaa suurista maailmanklassikoista hurmaavan rennolla otteella, eikä epäröi rinnastaa niiden antia omaan henkilökohtaiseen elämäänsä. Bravo, mahtavaa! Groskop esittelee kirjassaan 11 venäläisen kirjallisuuden klassikkoa, ja homma alkaa ja päättyy Tolstoin järkäleillä. Kirjassa kuljetaan Anna Kareninasta Sotaan ja rauhaan , ja välietappeina ovat mm. Dostojevskin Rikos ja rangaistus ja Anna Ahmatovan Requiem. Groskop  turisee kirjoista ja niiden kirjoittajista, identtiteettipulm...

Kaipasin alkukesästä jotain kevyttä luettavaa, ja Helena Liikanen-Regnerin Maman finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa (Atena, 2016) löytyi BookBeatista juuri sopivasti. Kuten jo kirjan nimestä voi päätellä, siinä kerrotaan suomalais-ranskalaisen perheen arjesta eteläisessä Ranskassa. Kirja oli sen verran elämänmakuinen ja paikallisväriä sisältävä, että se irrotti mukavasti omasta arjesta ja sai haikailemaan reissujen perään - mitä sopivinta kesälukemista siis! Helena Liikanen-Regnerin perhe päätti muuttaa Ranskaan, kun Helena alkoi odottamaan perheen toista lasta. Raskausaika ja uuteen kulttuurin sopeutuminen nivoutuvat yhteen, ja Maman findanlaise sisältääkin lähinnä perhearjen tapahtumia ja äidin omia tuntemuksia kaiken uuden keskellä: "Nettiyhteyksistä oli muutakin hyötyä: huomasin, etten ollut yksin. Meitä samanlaisia, ulkomaille miehen perässä lähteneitä suomalaisnaisia oli sosiaalisessa mediassa satoja. Ällistyksekseni netin mammaryhmistä löytyi moni...

Ostin Ben Macintyren tietokirjan Vakooja ja petturi - Kylmän sodan tärkein vakoiluoperaatio (Atena, 2020) lahjaksi miehelleni, mutta olin myös itse todella kiinnostunut siitä. Joskus vuosia sitten luin aika usein vakoojaromaaneja, ikään kuin vaihtoehtona dekkareille, ja tähän aihepiiriin tulee edelleen palattua silloin tällöin. Viimeksi bloggasin klassikkohaasteeseen John le Carrén Mies kylmästä -kirjasta. Macintyren Vakooja ja petturi liikkuu sekin kylmän sodan maailmassa, ja kaikkein hurjinta kirjassa on oikeastaan se, että se on täyttä totta eikä mikään fiktiivinen kuvitelma. Vakooja ja petturi kertoo KGB:n eversti Oleg Gordijevskin tarinan. Hän kasvoi perheessä, jossa KGB:n jäsenyys oli lähes itsestään selvä asia. Siitä huolimatta Gordijevski ajautui epäilemään neuvostojärjestelmää, sen periaatteita ja käytäntöjä siinä määrin, että ryhtyi brittiläisen tiedustelupalvelun kaksoisagentiksi. Hän toimitti useiden vuosien ajan äärimmäisen korkeatasoista tietoa briteille, kunnes kesäl...

Ayòbámi Adébáyòn Nigeriaan sijoittuva romaani Älä mene pois (Atena, 2018) on niitä viime vuoden uutuuskirjoja, jonka lukematta jääminen jäi hieman kaivelemaan. Olin listannut kirjan kevään 2018 tärppilistalleni kin, mutta niinpä kirja vain unohtui vuoden mittaan. Onneksi Adébáyòn kirja oli nostettu lähikirjaston vinkkihyllyyn ja poimin sen sieltä vuodenvaihteen lukupinooni. Älä mene pois on itse asiassa ensimmäinen kirja, jonka aloitin ja luin loppuun tänä vuonna. Älä mene pois kertoo Yejiden ja hänen miehensä Akin avioliiton tarinan. He ovat olleet neljä vuotta naimisissa mutta kun lasta ei ala kuulua, suku hermostuu ja painostaa Akin ottamaan itselleen toisen vaimon. Tästä saa alkunsa varsin mutkikas aviodraama, jonka käänteitä en halua sen enempää paljastaa jotten spoilaa juonta liikaa. Yejiden ja Akin avioliiton kiemurat avautuvat lukijalle pikku hiljaa, ja olin melkoisen tyrmistynyt siitä, millaisen sopan Aki tulee keittäneeksi. Adébáyòn  kirja on selkeästi erilaisen ku...

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Muuttoliikkeessä -lukuhaaste innosti minua etsimään haasteeseen vielä yhden kirjan ennen haasteajan päättymistä. Kirjaston tietokannasta putkahti esiin pari vuotta sitten ilmestynyt Maija Salmen kirja Paholaisen juna - matkalla kohti amerikkalaista unelmaa (Atena, 2015). Kirjan aihe sopii loistavasti haasteen teemaan, sillä Salmi on haastatellut kirjaansa varten Keski-Amerikan siirtolaisia, jotka pyrkivät matkustamaan ns. jäniksinä kohti Yhdysvaltoja paholaisen junaksi kutsutulla tavarajunalla.  Paholaisen junan reitti kulkee Meksikon halki, ja parempaa elämää tavoittelevat siirtolaiset matkaavat sen kyydissä henkensä kaupalla. Jengien harjoittama rikollisuus - kiristys ja kidnappaukset - sekä Yhdysvaltain ja Meksikon kiristynyt siirtolaispolitiikka ovat tehneet siirtolaisten taivalluksesta äärimmäisen vaarallista. Naisille myös raiskaukset ovat konkreettinen uhka, ja Salmi päättikin kulkea junan reittiä muilla keinoin kuin varsinaisella pah...

Seinäjoen kirjasto aloitti viime vuoden lopulla Suomen juhlavuoden kunniaksi 100 kirjaa -lukuhaasteen . Haasteessa pyydettiin lukemaan 100 kirjaa aikavälillä 1.12.2016 - 30.11.2017. Idea oli sen verran simppeli ja helppo, että päätin hypätä mukaan. Sain urakan loppuun elokuussa, mutta koosteen tekemistä on viivästyttänyt bloggausten kirjoittelu. Ja aivan kaikista kirjoista ei blogijuttua irronnutkaan. Onnea, minä! 100 luettua kirjaa! Kuva netin ilmaisesta kuvapalvelusta. Sadan luetun määrä vuoden aikana ei tuntunut kovin kummoiselta tavoitteelta (jep, luen liikaa!), mutta ennen kaikkea minua kiehtoi se, että saisin haasteesta muistokseni listan vuoden aikana lukemistani kirjoista. En muutoin jaksa tilastoida tai listailla lukemiani kirjoja, mutta haastekannustimen myötä listailu olikin varsin vaivatonta toteuttaa. Keräsin lukemiani kirjoja yhdelle sivulle tänne blogiini, ja luettu kirja päätyi aina sen kuukauden kohdalle, jolloin luin kirjan viimeisen sivun. Sen verran...

Vampyyrit eivät oikein ole minun juttuni kirjallisuudessa (mitä nyt Draculasta   pidin 5 tähden veroisesti!), sillä verenimijöihin on vaikea suhtautua vakavasti eivätkä he oikein nauratakaan tai muutoin tunnu kiinnostavilta. Satuin kuitenkin lukemaan kesällä Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla , joka löytyy Oulun kaupunginkirjaston kirjametrokartan Perheen kesken -linjalta. Pysäkiltä oli jatkomahdollisuuksia moneenkin suuntaan, mutta Matt Haigin näyttäväkantinen Radleyn perhe (Atena, 2011) houkutteli enemmän kuin esimerkiksi vakavahenkisempi Ehkä Esther . "Verenhimon yltyessä hengitä syvään ja katso tv:stä golfia." Tämä takakannen lainaus Pidättäytyjän käsikirjasta herätteli siinä määrin uteliaisuuttani, että päätin kokeilla vampyyrikirjaa. Kirjan peruskuvio on tämä: Radleyn perheen isä-Peter ja äiti-Helen ovat vampyyrejä, jotka ovat päättäneet hylätä verenhimoisen elämäntapansa. He ovat hankkineet itselleen Pidättäytyjän käsikirjan, ja sen oppien avulla he py...

Martina Haagin avioeroromaani Olin niin varma meistä (Atena, 2017) jätti minut täysin kylmäksi. Tai no, saihan kirja sentään minut kohottelemaan epäuskoisena kulmiani viimeisten sivujen mitäänsanomattomuudelle. Kirjassa keskitytään puimaan päähenkilö-Petran selviytymistä siitä, että aviomies rakastuu työkaveriinsa ja haluaa avioeron. Minulla ei ole henkilökohtaista kosketuspintaa aiheeseen, ja se ehkä osaltaan vaikutti siihen, ettei kirjasta jäänyt oikein mitään mielen päälle viimeisen sivun jälkeen. Mutta olen minä silti innostunut esimerkiksi Elena Ferranten huiman raastavasta Hylkäämisen päivät -romaanista. Kaukana oltiin sen kuvaamasta jätetyn naisen tuskasta! "Talon ulkopuolelta kuuluu yhtäkkiä visertävää naurua. Helvetti, en todellakaan halua uusia vieraita, haluan kirjoittaa rauhassa. Suljen kuitenkin tietokoneen ja astun ulos tervehtimään noin kolmekymppistä ruskeahiuksista naista ja hiukan vanhempaa miestä. Nuoripari maksaa yhdestä yöstä ja istahtaa sitten seurakse...

Anne Leinosen kirja Metsän äiti (Atena, 2017) oli talvilomaviikkoni iloinen kotimainen yllätys. Kirjakatalogeja selatessani en kiinnittänyt kirjaan huomiota, mutta Taikakirjaimet-blogin innostunut kirjoitus sai minut nappaamaan kirjan pikalainahyllystä lukupinooni. Valinta oli hyvä, sillä Metsän äiti oli sopivalla tavalla outo, pikkuisen säikyttelevä ja metsässä hiiviskelyt veivät ajatukset tulevaan kesään (nimim. talveen kyllästynyt). Metsän äidin tapahtumat alkavat siitä, kun nuori, raskaana oleva Riina palaa kotikylälleen Vihainperälle. Syrjäinen, äidin aiemmin asuttama mökki henkii mennyttä aikaa ja sen painolastia, ja Riinaa alkavat piinata oudot näyt ja muistot. Riina tekee kotiseutuyhdistykselle töitä kuvaamalla ja kirjaamalla ylös paikkakunnan kellareiden historiaa. Tylsempää hommaa en itse voi äkkiseltään keksiä, mutta onneksi kirjassa ei lopulta hirmuisen paljon kellareiden hämärissä nurkissa pyöritä vaan enemmän tapahtumat keskittyvät kylän menneisyyden salaisuuks...

Sari Pöyliön Ihmisen veri (Atena, 2015) esittelee lukijalle 83-vuotiaan Kulo Taipaleen, eläkkeellä olevan lääkärin. Hänen yläkerrassaan asuu aamunsa voimistelemalla aloittava nainen, ja tämä nainen alkaa kirjan edetessä hämmentää Taipaleen elämää ryhtyessään etsimään Taipaleen aikoinaan kuvaamaa elokuvaa nimeltä Ihmisen veri. Ihmisen veri joutui hukkaan vuosikymmeniä sitten, ensi-illan kynnyksellä, eikä mestarillinen teos ehtinyt koskaan teattereihin asti. Ihmisen veri liikkuu sulavasti menneen ja nykyisyyden välillä, ja menneessä ajassa seurataan Kulon sota-ajan ja elokuvainnostuksen värittämää nuoruusaikaa. Kerronta on kepeää ja ilmavaa olematta silti höpsöä tai hömppää.  Kirjan tarinassa on miellyttävän vanhanaikaista, rauhallista tunnelmaa, josta nykyajan hektisyys tuntuu olevan kovin kaukana. Viehätyin aika nopsaan Ihmisen veren tyylistä, joka onnistuu ujuttamaan myös lempeää huumoria lauseiden väliin.   "- Apropos, Vieno sanoi viime hetkellä. - Tahtoisin vai...

Tässä postauksessa tulee dekkarinhimoisille lukijoille muutama hyvä lukuvinkki - ja oikeastaan uskallan vinkata kokonaisia sarjoja, sillä Philip Kerrin Saksalainen sielunmessu (Atena, 2014), Kristina Ohlssonin Tuhatkaunot (WSOY, 2014) ja Seppo Jokisen Hervantalainen (CrimeTime, 2012) ovat sarjojen osia. Kaikki tosin toimivat mainiosti omina kirjoinaan, ja olen itse lukenut ainoastaan Kerrin Berlin Noir -sarjasta kaikki osat järjestyksessä. Ohlssonin kirjoihin sain nyt ensikosketuksen (olipas täräys!) ja Jokisen charmantti komisario Koskinen viihdytti minua toista kertaa. Kerr, Ohlsson ja Jokinen ovat kohonneet dekkarisuosikkilistalleni, joten onpas mukavaa, kun lukemista riittää useamman kirjan verran. Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot Ohlssonin dekkareista olen lukenut kehuja, mutta olen oppinut suhtautumaan kehuihin varovasti - ainahan ylisanat eivät istu omaan kirjamakuun. Yllätyin siis iloisesti, kun huomasin Tuhatkaunojen koukuttaneen minut ennen 50 sivun merkkipaalua. ...

Kirjallinen retki Pohjoismaissa   -haaste on ollut minulle haastava Tanskan osalta. Blogiaikani ensimmäiset tanskalaiset käännöskirjat olen lukenut tähän haasteeseen, ja ennen tätä postausta niitä on kertynyt kaksi kappaletta. Siinä karut luvut tanskalaisen kirjallisuuden suosiosta blogissani. Mutta haaste on sentään innostanut minut pitämään silmäni auki kiinnostavien kirjojen osalta, ja niin löytyivät Pia Juulin Hallandin murha (Atena, 2011) ja Lene Kaaberbølin Näkijän tytär (Otava, 2005). Niputan kirjat samaan juttuun, sillä molemmat kirjat ovat mukavia kolmen tähden kirjoja, joille saa riittää lyhykäinen esittely. Hallandin murhan päähenkilönä on murhatun Hallandin naisystävä, kirjailijana työskentelevä Bess. Syyllisen etsintä ei ole tämän kirjan keskiössä, vaikka sitäkin sivutaan. Sen sijaan Hallandin murha vie lukijan Bessin sekasortoisiin ajatuksiin, ja miehen murhaa seurannaisiin tapahtumiin. Bess mm. tapaa vuosien jälkeen tyttärensä ja saa selville miehen pitäne...

Wolfgang Herrndorfin Ladaromaani (Atena, 2012) oli eräs tämän kesän herkullisimpia kirjalöytöjä. Siitä kiitokset Kirjankansibingolle , joka pakotti kuumeisesti etsimään kirjaa, jonka kannessa on ajoneuvo sekä pääkirjaston vinkkipöydän kokoajalle, joka oli valinnut nuorten aikuisten vinkkipöytään Ladaromaanin . Heti kun huomasin kirjan kannessa komeilevan Ladan, nappasin sen lainauspinooni. Auto = ajoneuvo = hurraa! No, sattuipa niin että olin kirjastolla sunnuntaina, itsepalvelupäivänä ja palvelin itseäni heikosti, sillä ensimmäistä kertaa vuosiin olin unohtanut kirjastokorttini kotiin. Arghhh - miten turhauttavaa ajaa 20 km kirjastolle parin viikon tauon jälkeen (lomareissu) ja huomata lainausautomaatilla, että jaa, kortti on edelleen yöpöydän laatikossa, jonne laitoin sen talteen ennen lomalle lähtöä (viis luottokortista, mutta kirjastokorttia ei laiteta varkaille alttiiksi)? Lainaukset jäivät sinä sunnuntaina tekemättä, mutta onneksi kirja löytyi myös lähikirjaston hyllystä. Riem...