Oksan hyllyltä

Pääsiäisviikon lukuhetkieni teemana oli aikamatkustus, sillä maanantaisen  Safiirinsini-bloggaukseni lisäksi Diana Gabaldonin Muukalainen (Gummerus, 2013) lennätti päähenkilönsä menneisyyteen. Gabaldonin kirjassa ajassa reissaa 28-vuotias Claire, joka siirtyy vuodesta 1945 1700-luvulle. Tapahtumapaikkana nykyhetkessä ja menneessä on Skotlanti, jonne Claire on sodan jälkeen tullut lomalle miehensä Frankin kanssa. Nummilla kulkiessaan Claire siirtyy ajasta toiseen muinaisen kivikehän kautta. Aviomies Frank jää nykyhetkeen, ja Claire löytää 1700-luvulta uuden Jamie-rakkaan. Muukalainen tarjoaa reilut 800-sivua romanttisviritteisiä seikkailuja klaanien hallitsemassa Skotlannissa. Aikamatkustuskirjoja lukiessani en voi välttyä miettimästä, miten se ajasta toiseen ponkaissut henkilö selviää uusissa ympyröissä. Muukalaisen Claire pohtii mielestäni hämmästyttävän vähän aikasiirtymää ja 1700-luvulla elämisen koukeroita. Hän tuntuu sopeutuvan 200 vuoden takaiseen elämään lähes sormia na

Pääsiäisviikolla mieleni teki lukea jotain ihanaa ja kevyttä. Kirjastossa oli paikalla Rakkaus ei katso aikaa -trilogian toinen osa eli Kerstin Gierin Safiirinsini (Gummerus, 2013), ja se olikin aivan mainio valinta. Hotkaisin kirjan parissa illassa, ja se oli mielestäni parempi kuin sarjan ykkösosa, Rubiinipuna . Rubiininpuna -kirjan arvioni löytyy täältä , ja kommentoin siinä sarjan aloitusosaa kliseiseksi ja juoneltaan irtonaiseksi. Ehkä kliseidensietokykyni on karttunut, mutta kakkososan Gwendolyn tuntui jo aivan mukavalta ja söpöltä tapaukselta. Juonikin rullasi paljon sujuvammin Rubiininpunaan verrattuna, mutta kakkososan etuna taisi olla se, että tapahtumiin voitiin rynnistää suoraan - juonenkehittelythän tehtiin jo ensimmäisessä osassa. Sarjaa tuntemattomille lyhyt tiivistelmä: 16-vuotias Gwendolyn saa yllättäen tietää kantavansa aikamatkustusgeeniä, ja sitten hän jo liihotteleekin ajasta toiseen seuranaan komea Gideon-nuorukainen. Tapahtumiin liittyy merkillinen, varast

Lueskelin paksumpien kirjojen vastapainoksi hiljattain novelleja ja mustalla humorilla höystetyn pienoisromaanin. Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit (Otava, 2010) päätyi kirjahyllyyni Sinisen linnan kirjaston Marialta Avioliittojuonia-haasteen päätyttyä (kiitos!) ja Joël Egloffin Taju kankaalla (Basam Books, 2013) löytyi kirjaston palautushyllystä. Suhtauduin molempiin kirjoihin aluksi hieman epäluuloisesti, sillä novellit harvoin tuntuvat mieluisalta luettavalta, ja jos kirjaa mainostetaan takakannessa sanalla 'huumori', tulee tunne, että nyt pitäisi nauraa ja mitäs sitten, jos ei nauratakaan. Keltaiset tyypit sisältää kahdeksan novellia, joista ensimmäinen on kirjan niminovelli. Ihastuin Rohaksen kerrontatyyliin ja kieleen. Esimerkiksi käyvät vaikkapa novellien aloituskappaleet, joissa hän muutamalla lauseella vie lukijan tapahtumien ytimeen - pisteeseen, josta lähdetään liikkeelle. Novellien päähenkilöhahmo ja lähtötilanne hahmottuivat parilla yksityiskohdalla, jotka o

J. A. Mäen Kiskoja -albumi (Like, 2014) houkutteli kirjaston hyllyssä erikoisella kansikuvallaan. Mustavalkoinen, lupaavan aavemainen kuva punaisen tekstin takana sai minut lainaamaan albumin. Matkustan harvoin junalla, mutta junamatkailuun liittyy mielessäni pientä idyllistä nostalgiaa. Puksutellaan kiskoilla vailla lentokenttien turvatarkastusrumbaa, matkustus on lokoisaa ja rentoa puuhaa. Kiskoja -albumissa nuorehko mies on matkalla Helsinkiin, ja nukahtaa sarjakuvan ensisivuilla. Onko albumin tarina unta vai totta? Tiedä häntä, mutta onneksi meno ei ollut liian absurdia ja unenomaista outoilua, vaan ruuduissa kerrottiin ymmärrettävä tarina. Leppoisa puksuttelutunnelma ei albumin sivuilta välittynyt, sen sijaan aukeamilla oli paikoin aika uhkaava ja mielipuolinen fiilis. Junamatkan normaalit tapahtumat saivat yhtäkkiä erikoisia käänteitä, ja ruudut ja aukeamat olivat toisinaan hyvinkin tummanpuhuvia: Pidin näistä synkeistä, omituisista sivuista enemmän kuin perinteisimm

Lainasin Diane Wei Liangin Paperiperhosen (Memfis books, 2009) kirjan nimen perusteella. Kansien ansiosta tätä kirjaa en olisikaan kelpuuttanut mukaani, sillä ne ovat mielestäni todella rumat. Onneksi ankeiden kansien sisällä oli oikein kelvollinen ja vähän erilainenkin dekkari, joten liihottelen kirjan siivin Lukuiloa perhoslaaksossa -haasteessa Amiraalitasolle. Paperiperhonen aloittaa pekingiläisestä yksityisetsivästä Mei Wangista kertovan dekkarisarjan. Mei on ollut aiemmin töissä turvallisuusvirastossa, mutta ajautunut yksityisetsivän töihin. Erikoista asetelmassa on se, että kirjassa (ja kenties oikeastikin, en tiedä) yksityisetsivän toimi on kiellettyä toimintaa, joten Mei on naamioinut yrityksensä konsultoinniksi. Kirjan rikoksena on poptähti Kailin salaperäinen katoaminen, jota Mei palkataan tutkimaan. Mein tutkinnan kuvaus etenee kirjan alkupuolella vuorotellen eräänlaisen taustatarinan kanssa, jossa kuvataan vankileiriltä vapautuvan miehen, Linin,  taivalta. "T

Pikkuruinen Norsunluurannikko on selviytynyt futiksen MM-kisoihin, joten jotain luettavaa piti kyseisestä maasta löytää. Ahmadou Kourouman Ei Allahin tartte (Tammi, 2002) sattui sopivasti olemaan myös Ihminen sodassa -haasteen vinkkilistalla, joten kahden haasteen kannustamana tartuin kirjaan - ja luin sen loppuun. Kourouman kirjalla oli hyvät puolensa, mutta jos Norsunluurannikon kirjailijoiden teoksia olisi runsaammin tarjolla, olisin varmaankin jättänyt sen kesken. Nyt olin laiska etsimään toista kirjaa ja lukea pinnistin lainaamani kirjan loppuun. Ja siis sehän EI ollut vaihtoehto, että Norsunluurannikko olisi jäänyt kokonaan ilman futiskirjaa. Ei tämä Kourouma niin huono sentään ollut. "Jakuba ja mä läpäistiin testit, eikä niiden perusteella onneksi ollu epäilyksiä sielunsyönnistä. (Epäilys tarkottaa haitallista, johonkin perustuvaa tai keksittyä epäluuloa.) Sillä sielunsyöjiä hakataan ja kidutetaan, kunnes ne oksentaa veripallon, joka kaikilla sielunsyöjillä on sisu

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu haastoi minut mukaan hauskaan ja kinkkiseen 11-haasteeseen. Pääsiäisen pyhät ovat oivaa aikaa pieneen itsetutkiskeluun, joten olkaapa hyvät: Aluksi 11 asiaa minusta: Mistä olet kotoisin? -kysymys on minulla hankala paikka. Kotipaikkatunnetta (mikä se sitten lieneekin) ei ole päässyt syntymään mihinkään paikkakuntaan. Koti on siellä, missä asun, mutta eipä tuohon sen kummempaa kiintymystä tai dramatiikkaa liity. Muutin noin 10-vuotiaana vanhempien mukana Oulun seudulle, ja täällä sitä vieläkin ollaan. Lapsuuden vietin Porin lähistöllä, ja syntymäkuntani Lohja. Syntymässä kävin silti Helsingin naistenklinikalla, kun Lohjan sairaala oli kuulemani mukaan remontissa.  Lähes stadin friidu siis. Ruuanlaittokin on hankala paikka minulle (miten tämä haaste lähtikin liikkeelle näistä hankalista jutuista...), eli mieheni hoitaa taloudessamme kokkauksen. Ja hyvin sen tekeekin. Minua ei kiinnosta ruuan kanssa väkertäminen, joten keittiöbravuuri

Futismaa-haaste johdatti minut tällä kertaa Iraniin. Anita Amirrezvanin esikoiskirja Kukkien verellä kirjottu (WSOY, 2008) löytyi lähikirjaston vinkkihyllyltä. Amirrezvani on syntynyt Teheranissa, ja hän vietti lapsuutensa San Franciscossa vanhempiensa eron jälkeen. Esikoiskirjaansa varten Amirrezvani teki useita tutkimusmatkoja Iraniin, joten kirjan sivujen tunnelma lienee aidonoloinen aivan oikeasti. Ainakin minusta tuntui, kuin olisin tehnyt pienen matkan 1600-luvun Persiaan. Kirjan päähenkilönä ja kertojana on nimettömäksi jäävä maalaistyttö. Perheen isä kuolee kirjan alussa, ja äiti ja tytär joutuvat lähtemään kotikylästään isän velipuolen Gostahamin hoteisiin kaupunkiin. Köyhän äidin ja tyttären asema Gostahamin varakkaassa perheessä ei ole kovin korkea, sillä he joutuvat asumaan vetoisassa kopperossa ja auttamaan palvelijoita talon töissä. Gostaham omistaa kuninkaallisen mattokutomon, ja hän lupautuu opastamaan sukulaistyttöä matontekemisen saloihin, vaikka sukupuoli rajoi

Tarukirja-blogissa alkoi viime kesänä ¡Hola! español -lukuhaaste , jossa haastettiin lukemaan espanjankielisen kulttuurialueen kirjoja. Haasteen minimivaatimus oli kaksi kirjaa, joista toinen on espanjalainen ja toinen jostain muusta maasta. Minulta karkasi kirja lapasesta tämän haasteen kanssa, sillä loppusaldoksi tuli 11 luettua kirjaa. Kaksi näistä on espanjalaisen kirjailijan kirjoja, ja loput Etelä- ja Väli-Amerikan maiden kirjailijoiden kirjoittamia: Espanja:   Arturo Pérez-Reverte: Kohtalon tango Juan Manuel de Prada - Myrsky Etelä-Amerikka: Argentiina -  Pola Oloixarac: Kesyttämättömät teoriat Argentiina -  César Aira: Aaveet | Kirjailijakokous Uruguay - Juan Carlos Onetti: Sitten kun   Uruguay -  Eduardo Galeano: Jalkapallo valossa ja varjossa Chile -  Antonio Skármeta: Nerudan postinkantaja   Chile -  Hernan Rivera Letelier: Elokuvankertoja Kolumbia -  Gabriel García Márquez: Rakkaudesta ja muista riivaajista Lukemattomaksi jäänyt maa: Peru Väli-Amerikk

Torstaina 12.6.2014 tärähtää: Brasilia kohtaa Kroatian jalkapallon MM-kisojen avausottelussa. YLEn kisalähetysohjelma on jo julkaistu, ja tunnelmaan virittäytymisen voi mainiosti aloittaa Eduardo Galeanon kirjalla Jalkapallo valossa ja varjossa (Nemo, 2000). Löysin kirjan ¡Hola! español -haasteen vinkkilistan avulla, ja koska minulla on menossa futismaiden keräily, tuntui Galeanon kirja lähes pakolliselta luettavalta molempiin haasteisiin. Mieheni on perheemme 'oikea' jalkapallofani, ja minä olen ajan myötä kiinnostunut EM- ja MM-turnauksista sen verran, että käyn ostamassa ennen turnauksia kioskilta kisalehden. Paitsiosääntö pitää kerrata ennen kisoja, jokusen nykypelaajan tiedän nimeltä ja jalkapallon mestarien liigan olemassa olon taisin tiedostaa kunnolla vasta kun tajusin, että nykyinen mieheni seuraa talvisin jotain uppo-outoa liigaa. Näistä asetelmista (=huterat lajin pohjatiedot) aloittelin kirjan lukemisen, ja kas, Jalkapallo valossa ja varjossa oli minulle

Timothée de Fombellen Tobi Lolness -kirjojen (Tammi, 2010 & 2011) löytymisestä saan kiitellä Luettua elämää -blogia, jossa kirjoiteltiin maaliskuussa Roddy Doylen Hihittäjähoidosta . Menin kirjaston lanu-puolelle kurkkaamaan, josko veikeän kuuloinen Hihittäjähoito olisi paikalla. Olihan se ja hauskalta vaikutti, mutta kiinnitin huomiota lähistöllä majailevaan kirjaan, jonka selkämys näytti vetävältä. Hihittäjät jäivät sillä kertaa hyllyyn, ja puolitoistamillinen Tobi lähti mukaan. Ensimmäisen osan luettuani totesin, että tarinahan loppui kesken kaiken. Onneksi kakkososa oli paikalla lähikirjastossa, joten saatoin jatkaa lukemista alkuosan tapahtumat vielä muistissani. Sateinen, harmaa viikonloppu hurahti rattoisasti puussa seikkaillen: Kirjojen nimihenkilö Tobi Lolness on puolitoistamilliä pitkä poika, joka asuu perheensä kanssa suuren tammipuun yläoksilla. Tobin isä Sim Lolness on tiedemies, joka on omistautunut rakkaalle vaimolleen sekä puun salaisuuksien selvittämiselle

Kirjastosta on viime aikoina lähtenyt mukaan useampikin pienoisromaani. Tässä niistä kaksi: Alessandro Bariccon Silkki (WSOY, 1997) ja Andreas Staikoksen Herkullisia suhteita (Tammi, 2000). Alessandro Bariccon Silkki kertoo silkkiperhosen toukkia ostavasta ja myyvästä miehestä , joka Japanin-matkallaan rakastuu salaperäisen oloiseen, kauniiseen naiseen. Miestä odottaa kotona Ranskassa aviovaimo, mutta miehen sydän on kallellaan japanittaren suuntaan. Tarinaa kerrotaan lukijalle lyhyissä luvuissa, ja takakannessa kirjaa kuvataan läpikuultavaksi. Minulle lukuelämys oli niin läpikuultava, että se jäi jopa valjuksi. Ehkä teksti oli liian hienostunut ja herkkä, kun en tuntunut saavan siitä kovinkaan paljon irti. Henkilöistä kiintoisimmaksi nostan madame Blanchen, joka kääntää päähenkilölle Japanista tulleita kirjeitä. Blanchella tuntui olevan menneisyys, mutta valitettavasti hän esiintyi ohimennen ainoastaan parissa luvussa, ja Blanchen menneisyyteen annettiin vain pieniä, uteliaisuu

Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja (Siltala, 2012) on kuin kansikuvansa: ilmava, herkkävireinen ja kaunis. Kirja on ihastuttava tarina ajasta ennen television valtakautta. Ajasta, jolloin elokuvateatterit olivat tärkeä ilon ja viihteen lähde ihmisille. Chileläisessä kaivoskaupungissa asustaa köyhä perhe, jolla on rahaa lähettää vain yksi perheen lapsista elokuviin. Hänen tehtävänään on näytöksen jälkeen kertoa elokuva muulle perheelle. Parhaiten sen osaa Maria-tyttönen: "Mutta myös minä hallitsin kauniin meksikolaisen ääntämyksen (sen verran olin nähnyt lännenelokuvia lyhyen elämäni aikana), ja sen lisäksi että kerroin elokuvan kuvaillen maisemia ja kaikkea muuta, aloin yhtäkkiä laulaa elokuvasävelmiä (olin kuullut niitä useasti kuppiloiden kaiuttimista ja osasin ne kaikki). Laulaminen ihmetytti niitä, jotka eivät olleet koskaan kuulleet minun laulavan. Ja se miten hyvin suoriuduin siitä." (s.44) Elokuvankertoja on Marian kasvutarina, vaikka näin lyhykäisess

Kirjablogeissa vietetään tänään Vanhan kirjan päivää . Postauksissa nostetaan esille jotain muuta kuin uutuuskirjallisuutta. Oma valintani päivän kirjaksi on Taina Haahtin Ron Tulinen (WSOY, 2005). Lähikirjastoni nuortenpuolella on vinkkaushylly, jonne voi kuka tahansa voi nostaa kirjoja tyrkylle vinkkauslapun kera. Ron Tulista oli vinkattu kommentilla 'Ihana kirja ♥', joten uteliaisuudesta otin kirjan lukuun - ihqu vai ei? Haahtin kirja sopii mainiosti juhlistamaan Vanhan kirjan päivää, sillä ensinnäkin pidin kirjasta ja toiseksi vinkkauslappu kertoo, että ainakin tällä kirjalla on vielä ystäviä, vaikkei se aivan uunituore enää olekaan. Laitan näin vinkin kiertoon: Ron Tulinen on aikamatkustuskirja, jossa matkataan 1200-luvun Ranskaan. Päähenkilönä on 13-vuotias Ron Taipale, jonka vanhemmat ovat eroamassa. Erojutut eivät ole kovin keskeisessä osassa kirjan juonta, mutta saavat sentään Ronin etsimään työpaikan antikvariaatista nimeltä Ajan Ritarit. Ron näet ajattelee, e

Mies jättää naisen viidentoista avioliittovuoden jälkeen. Nainen koettaa hoitaa lapsiaan ja pui asiaa mielessään 190 sivua, ajautuen lopulta tarkoituksettomuuden tunteeseen, kuilun reunan yli. Tämmöinen kirja harvoin innostaa minua, koska oman pienen pään sisällä pyöriminen kirjan verran tuntuu jokseenkin suppealta tapahtumaympäristöltä. Koin siis iloisen yllätyksen, kun Elena Ferranten Hylkäämisen päivät (Avain, 2004) vetäisi minut mukaansa jo ensimmäisellä sivulla. Kirjan päähenkilö Olga on päähenkilöiden aatelia, jonka toimille teki välillä jopa mieli nauraa, vaikka nainen uhkaa luisua yhä syvemmälle epätoivoonsa, menetetyn parisuhteen tuskaan ja järjettömään käyttäytymiseen. "Laitoin kuumemittarin inhoten pöydälle. Giannin puolestaan asetin valkoiselle lakanalle ja hänen päänsä tyynylle. En saanut silmiäni irti hänen punaisesta, ammollaan olevasta suustaan. Hän näytti aivan kuolleelta. Ilarian lyönnit hakkasivat aivoissani. Minun piti ryhdistäytyä ja hyvittää yön ja sitä se

Cyril Pedrosan Kolme varjoa (WSOY, 2010) on huikean hyvin piirretty sarjakuva, jossa on kaunis, haikea tarina. Isä, äiti ja pikkupoika Joachim elävät rauhassa maaseudun idyllin keskellä, kunnes eräänä päivänä kolme salaperäistä, varjomaista hahmoa alkaa ilmestyä heille. Perheen äiti käy kysymässä neuvoa neiti Piquelta, joka ovikylttinsä mukaan hoitaa kivuliaat synnytykset, sisäiset riivaajat ja on hyvä kuuntelija. Neiti Piquen vastaus saa isän viimein lähtemään pakomatkalle Joachim-pojan kanssa. Lopulta edessä on väistämätön kohtaaminen varjojen kanssa. Kolmen varjon piirroskuvissa vaihtelevat valo ja varjo. Tunnelma on välillä kevyen ilmava, toisinaan synkeän tummanpuhuva: Kuvissa on paljon yksityiskohtia, ja tarinan hahmot ovat ilmeikkäitä. Katse kertoo usein enemmän kuin tekstikuplat: Mitä muuta voin tehdä, kuin antaa Kolmelle varjolle viisi hienoa Goodreads-tähteä? Näin taidokasta piirrosjälkeä jaksaa katsella useampaan kertaan, ja tarinassa oli yliluonnolli

Jyrki Ukkosen Ahneuden kartta (Gummerus, 2014) löytyi Kirjallisena -blogin esikoiskirjalistalta. En ole saanut itseäni innostumaan kirjakatalogien selailusta, joten ilman esikoiskirjahaasteen vinkkilistaa tuskin olisin uskaltautunut osallistumaan tähän haasteeseen. Ahneuden kartasta minut sai kiinnostumaan kaksi sanaa: 'jännitysromaani' ja 'jäätutkija'. Jännitystä en ole vähään aikaan lukenut, ja jäätutkija kuulosti sopivan eksoottiselta aiheelta. Ahneuden kartassa on yllättävän kansainvälinen meininki. Pääasiassa tapahtumat sijoittuvat Norjaan, Bergenin lähistölle. Jäätiköntutkintajaksot tapahtuvat tietenkin arktisella napajäätiköllä. Henkilögalleriassa on mukana norjalaisia poliiseja ja venäläisiä tiedemiehiä. Suomalaiset loistavat poissaolollaan, mutta en ollenkaan kaivannut kotimaista vivahdetta juoneen. Sen sijaan jäätikköjuttuja olisi voinut kirjassa olla enemmänkin. Nyt jäätiköllä piipahdettiin kirjan alkupuolella, ja sinne palailtiin kirjan loppuvaiheil

Blogini ensimmäinen teemakuukausi päättyi eilen. Olo on vähän haikea, mutta myös helpottunut. Teemailu lähti käyntiin suuren innostuksen vallassa. Koko kuukausi punaisia kirjoja ja klassikoita! Jee, mitähän kivaa teemoista oikein löytyy? Pelkäsin etukäteen, mitä kirjastoreissuista oikein tulee, kun ei voi lainata kuin tiettyjä kirjoja. Lähes kolme viikkoa meni yllättävän mukavasti, mutta sen jälkeen alkoi teeman ulkopuolinen kirjavalikoima poltella toden teolla. Kirjastoreissuilla oli jo silmäiltävä palautettujen hyllyjä, ja voi ihanuutta sitä päivää, kun päätin, että nyt voin jo lainata jotain ihan muuta - eli aivan mitä vaan! Arjen iso onni oli silloin kirjasto täynnä kirjoja, joista voin kiikuttaa lainausautomaatille minkä tahansa opuksen. Niitä lähtikin mukaan melko paljon. Ruudun takana varmaan joku miettii, että kyllä osaa ihminen tehdä lukemisen itselleen hankalaksi. Hih, tämmöistä se on, kun hurahtaa kirjoihin. :) En lähtenyt teemailemaan tiukan kirjalistan kanssa. HS:n kla