Oksan hyllyltä

Reetta Niemensivun Maalarisiskot (Suuri Kurpitsa, 2019) käsittelee suomalaisten naistaiteilijoiden asemaa 1800-luvun lopulla, jolloin Suomen kuvataiteessa elettiin alkavaa kultakautta (tämän tietää kertoa takakansi, itse en ole kummoinenkaan taiteentuntija). Sarjakuvan pääosissa ovat nuori Helene Schjerfbeck ja hänen ystävänsä Maria Wiik, Ada Thilén ja Helene Westermarck. Myönnän, että näistä nimistä vain Schjerfbeck oli minulle entuudestaan tuttu, mutta se ei millään tavoin häirinnyt sarjakuvasta nauttimista. Naisten taiteilijaelämän haasteet ja suuret tavoitteet Ranskan taidepiireissä olivat antoisaa luettavaa, vaikka ruuduissa vilahteleekin outoja nimiä. Maalarisiskot valottaa varsin selkeästi naisten heikkoa asemaa taiteen parissa. Lahjakkuus ei paljon paina, kun miehet käyttävät valtaa ja ovat tottuneet siihen, että taidemaailman hierarkian ylimmilla (tai kaikilla) askelmilla seisoo mieskollegoja. Maalarisiskot eivät silti lannistu, vaan pyristelevät sinnikkäästi eteenpäin...

Kirjapöllön huhuiluja -blogissa alkoi hiljattain Matka nuorten kirjametrolla -lukuhaaste , jossa seikkaillaan Oulun kaupunginkirjaston laatimilla metrolinjoilla . Innostuin haasteesta heti, sillä nuortenkirjojen lukeminen on jäänyt viime aikoina vähälle huomiolle ja tuntui, että metrokirjoista löydän itselleni erilaista luettavaa pienellä vaivalla. Olen jo lukenut osan metrolinjojen kirjoista, ja kun haasteessa saa käyttää niitäkin liikkumiseen, aloitin oman metroiluni lukemalla Sateenkaari-linjan päätepysäkiltä Tiitu Takalon sarjakuvan Kehä (Suuri Kurpitsa, 2007) ja liikun vanhalla bloggauksellani Siiri Enorannan Nokkosvallankumous -kirjasta Tuntematon tulevaisuus -linjalle. En tee haasteesta liian vaikeaa itselleni, joten luen sen verran metrokirjoja kuin hyvältä tuntuu eikä tavoitteeni todellakaan ole suorittaa mitään linjaa kokonaan. Koetan kuitenkin saada kaikkiin metrobloggauksiini yhden pysäkinvälin mukaan, jotta puuhaan tulee "liikkumisen" tunnetta. 😊 ...

Tein kirjaston sarjakuvaosastolta loistavan löydön kesän ensimmäisinä päivinä: Pauli Kallion ja Reetta Niemensivun Lyhenevä kesä - Tarzaneita, astronautteja ja poppareita (Suuri Kurpitsa, 2016) ja Lyhenevä kesä 2 -Riemua ja rähinää (Suuri Kurpitsa, 2018) olivat todella pirteää ja hauskaa luettavaa auringosta nauttimisen lomassa. Samalla hieman nolostellen huomasin, että hups heijaa, Lyhenevästä kesästä voi nautiskella joka sunnnuntai paikallisessa Kaleva-lehdessä. Onpas mennyt ohi silmien vaan ei mene enää. Kuusi ruutua lapsenomaista riemua kesästä piristää takuuvarmasti minun sunnuntaiaamujani jatkossa. Sarjakuvan tapahtumat sijoittuvat noin vuoteen 1970 eli aikaan, jolloin normiperheessä ei tiedetty somen ihmemaasta, kännyköistä, tietokoneista eli ei paljon mistään, mikään nykyään määrittää arkielämää. Itse olen kyseisen vuosikymmenen lapsi, joten sarjakuvan päähenkilöiden Anteron, Annikin ja Jaakon huolettomat kesäpäivät näyttäytyvät minulle ihan vaan pikkuisen nosta...

Petteri Kantolan Ajan kanssa - Kesäni Marcel Proustin kanssa (Suuri Kurpitsa, 2016) yllätti minut täydellisesti: taidokkaita piirroksia, kesän tuoksua, herkkä ja rauhallinen tunnelma, ilmavuutta sivujen asettelussa ja tarinassa. Lukijaa siis odottaa täydellinen vastakohta verrattuna perinteisiin ruutuihin ahdettuihin sarjakuviin. Ajan kanssa -sarjakuva saakin minulta lämpimät suositukset, ja erityisesti jos hieman erilainen ja visuaalisesti näyttävä sarjakuva kiinnostaa, tähän albumiin kannattaa tutustua. Ajan kanssa -albumissa seurataan nuoren miehen epävarmuuden ja epätietoisuuden kesää. Parisuhde ja elämä ylipäänsä mietityttää. Jopa siinä määrin, että kirjailijasuuruus, herra Proust saapuu pitämään miehelle seuraa ja johdattelemaan tämän ajatuskulkuja: "Proustin esimerkki houkutteli: tehdä jotain intohimoisesti ilman muita velvoitteita ja olla täysin immuuni muiden ihmisten vaikutukselle. Haluaisinko sitä? Ehkä kuitenkin oma toiveeni olisi  vielä rakastua...

Kiitokset Oulun kaupunginkirjaston Sarjakuvapassille , sillä ilman tätä mainiota kampanjaa tuskin olisin lainannut Tiitu Takalon albumia Minä, Mikko ja Annikki (Suuri Kurpitsa, 2014). Onneksi passin laatijat olivat ottaneet Takalon albumin listalle mukaan, joka takakantta lainaten on "omaelämäkerrallinen rakkaustarina ja remonttipäiväkirja" . Lisäksi albumi on hieno sukellus Tampereen historiaan ja nykyiseen kunnallispolitiikkaan. Pidin albumista niin paljon, että innostuin antamaan sille täydet viisi Goodreads-tähteä. Luin albumin viime vuoden puolella, kun lumi oli vain kaukainen haave. Nyt sitä  lunta sitten piisaa, ja albumi on toivottavasti löytänyt jo uuden lukijan. Albumin nykyhetkessä päähenkilönä on sarjakuvataiteilija itse. Hän kertoo ensi tapaamisestaan Mikon kanssa, suhteen etenemisestä ja siitä, kuinka he viimein päättävät hakea asuntoa Tampereen Annikinkadulta, purkamiselta säästyneestä puutalokorttelista. Asuntohakemus hyväksytään ja nuoripari saa remon...

Le Masque Rouge -blogin Halloween -haaste innosti minut kirjaston sarjakuvahyllylle. Reetta Niemensivun Aavepianisti ja muita kertomuksia (Suuri Kurpitsa, 2011) ja Scott Snyderin Amerikan Vampyyri 2 (Egmont Kustannus, 2012) sopivat kuukauden teeman alle ( Aavepianistin kannessa komeilee kissa ja tarinoista löytyy kummituksia ja Amerikan Vampyyrin nimi kertoo olennaisen), vaikkei näillä albumeilla mitään muuta yhteistä olekaan. Niemensivu kertoo kilttejä kotimaisia kummitusjuttuja ja Amerikan Vampyyrissa ei olla laisinkaan kilttejä. Niemensivun albumissa pidin eniten piirrostyylistä, joka onnistui luomaan kummitusmaista tunnelmaa myös ilman puhekuplia. Albumissa on neljä tarinaa, jotka takakannen mukaan perustuvat tositapahtumiin. Kuvituksen perusteella sijoitin tarinat suomalaiseen maalaismaisemaan, iltahämärän tunteihin, menneisiin vuosikymmeniin: Tarina ovat lyhyitä, ja se verotti pisteitä tämän albumin kohdalla. Olen kai tottunut lukemaan pitempiä juttuja, silloin kun...