Oksan hyllyltä

Bloggausjono lyhenee jälleen muutamalla lyhytarviolla. Tähän juttuun valikoitui sekalainen setti kesän aikana luettuja. Yhtään aivan huippukirjaa joukkoon ei mahdu, mutta hyvää luettavaa nämäkin ovat olleet. Kuva: Usplash-kuvapalvelu   Kirsti Kuronen: Merikki (Karisto, 2019) Kurosen säeromaanissa pureudutaan 14-vuotiaiden tyttöjen sielunmaisemaan. Meri ja Ruusa ovat olleet kavereita monta vuotta, mutta nyt jokin on toisin. Ruusa ottaa etäisyyttä eikä halua edes osallistua Viikon letti -vlogin tekoon. Ja lisäksi kaupungilla vaikuttaa liikkuvan Merin kaksoisolento... Pitääks koko ajan olla kivaa?     ei koko ajan mutta sentään joskus mä luulin että sä tykkäät kaikesta mitä me tehdään     ankeilulla on rajansa Merikki on tosi nopealukuinen jopa säeromaaniksi, sillä kirjassa on vain 99 sivua. Tämä oli tavallaan mukavaa, mutta Merin tarina tuntui jäävän niin mielenkiintoiseen paikkaan, että minua harmitti kovasti kirjan loppuminen. Toivottavasti jatkoa se...

Tänään alkaa kirjablogeissa mukava kesäinen perinne, Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogin emännöimä Naistenviikko-haaste . Olen tänä vuonna haasteessa mukaan useammalla jutulla, joista löytyy naiskirjailijjoiden kirjoja etunimiteemalla.  Viikon nimipäiväsankareita omissa  haastekirjoissani tosin ei tällä(kään) kertaa ole, ja teemakin valikoitui jokseenkin sattumalta, kun lukupinoon päätyi ensin pari sopivaa kirjaa ja sitten pienellä vaivalla muutama muu. Kiinnostavia, erilaisia naisia on joka tapauksessa luvassa! Naistenviikkoni avaa Islannin jylhissä maisemissa asustava Heida: Heida on henkilökuva islantilaisesta Heida Ásgeirsdottírista, joka hoitaa yksin Katla-tulivuoren lähellä sijaitsevaa sukutilaansa ja suurta lammaskatrasta. Heida elää itsenäisen naisen elämää ja ehtii moneen: tilan töiden ohella hän on mukana kunnallispolitiikassa, tekee ultraäänitutkimuksia muiden tilojen uuhille, vastustaa energiayhtiön pyrkimyksiä ostaa viljelysmaita yhtiön käyttöön. Kirjan on kirjo...

Arnaldur Indriðason on minun tämän kesän dekkarilöytöni. Dekkariviikolla bloggasin kirjailijan nykyaikaan sijoittuvasta sarjasta, jonka avausosa Räme (Blue Moon, 2003) oli erittäin mieluisa tuttavuus. Nyt olen kokeillut Indriðasonin toista sarjaa, joka sijoittuu 1940-luvulle, toisen maailmansodan aikaisiin tunnelmiin. Petsamo (Blue Moon, 2018) on sarjan kolmas osa, mutta hyvinpä sarjaan pääsi keskeltäkin mukaan. 40-luvun sarja nimittäin vaikuttaa vieläkin lupaavammalta kuin Rämeen aloittama sarja. Ajankuva on vahvaa, ja maailmansodan hyytävät tuulevat puhaltavat yli pienen kaukaisen Islannin. Petsamossa seurataan kahta tarinalinjaa. Varhaisempi alkaa Petsamosta, josta joukko islantilaisia evakuoidaan Esja-laivalle vuonna 1940. Vuoden 1943 tapahtumat käynnistyvät siitä, kun tuntematon mies löytyy pahoinpideltynä erään hämäräperäisen kapakan liepeiltä: "Piccadillyn tapaisia kapakoita oli noussut sotaväen parakkikylien liepeille useita eivätkä kaikkien pitäjät vaivautuneet edes ha...

Tänään alkaa kirjablogeissa Dekkariviikko, jota emännöi Luetut.net-blogi . Oma osallistumisen teemaviikkoon taitaa tällä kertaa jäädä yhteen kirjaan, sillä dekkarien luku ei viime aikoina ole oikein innostanut. Mutta keväällä luettujen pinostani löytyy kuitenkin eräs varsin kiinnostava sarja-avaus, islantilaisen Arnaldur Indriðasonin Räme (Blue Moon, 2003). Kirja oli sen verran hyvä, että luen varmasti sarjaa lisääkin (toinen osa jo odotteleekin lukulaitteessani), joten Rämeellä on hyvä osallistua dekkariviikkoon. "Sanat oli kirjoitettu lyijykynällä paperille, joka oli pantu ruumiin päälle. Kolme Erlendurille käsittämätöntä sanaa." Näin alkaa Räme , jossa Reykjavikin poliisi tutkii Pohjoisrämeellä kellarista kuolleena löydetyn vanhan miehen tapausta. Outo lappu askarruttaa tutkijoita, mutta siinä lopulta piilee koko jutun ratkaisu. Sen selville saaminen vaan ei ole kovin yksinkertaista... Kirjan rikosjuttu vaikuttaa ensituntumalta arkiselta ja vähän värittömältäkin, mutta l...

Kuukauden kieli -lukuhaasteessa maaliskuun kielenä on islanti, ja ehdin kuin ehdinkin lukea ja blogata sopivan kirjan maaliskuun puolella. Kun puhutaan islannista käännetystä kirjallisuudesta, minulle ensimmäisenä mieleen tulee kirjablogeissa aina silloin tällöin vilahteleva Sjón ja muutamat dekkaristit, joilta tunnutaan kääntävän tasaiseen tahtiin uutta luettavaa. Dekkareiden suhteen minulla on menossa kuiva kausi eli eipä nappaa lukea rikoksista juuri nyt. Sjón oli siis helppo valinta ja otin lukuun muutama vuosi sitten paljon huomiota saaneen pienoisromaanin Poika nimeltä Kuukivi (Like, 2014). Kirja pärjäsi mukavasti Blogistanian Globalia -äänestyksessä enkä ihmettele sitä laisinkaan. Olisin nimittäin voinut itsekin äänestää kirjaa, jos olisin sen sattunut ko. vuonna lukemaan - sen verran omaperäinen ja hieman outo pieni kirja on kyseessä. Poika nimeltä Kuukivi esittelee päähenkilönsä, nuoren pojan nimeltä Máni Steinn, aika raflaavasti mutta ei hätää, meno asettuu alkusivuje...

Kokosin tähän juttuun muutamia alkuvuonna lukemiani kirjoja, joista ei irtoa muutamaa riviä enempää lukumuistoja. Lukuelämykset eivät olleet järisyttäviä, mutta hip hei: TBR-listani lyheni kahdella kirjalla: Cecelia Ahernin Sadan nimen mittainen matka (Gummerus, 2014) ja Käärmeenliekit - suomalaisia lohikäärmetarinoita (Osuuskumma, 2015) siirtyvät luettujen pinoon. Kristín Steinsdóttir: Omaa tietä (Lurra Editions, 2010) Satunnaispoiminta lähikirjaston hyllystä. Islantilaista kirjallisuutta löytyy lukupinostani harvoin, ja halusin kokeilla tätä minulle uutta kirjailijanimeä. Omaa tietä on ollut Islannin ehdokas Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2007, ja myönnän, että vähäisen sivumäärän ohella palkintoehdokkuus lisäsi kirjan vetovoimaa. Kirja kertoo leskeksi jääneestä naisesta, joka tekee matkaa menneeseen muistojensa kautta. Kerronta on rauhallista, eikä kirjassa oikeastaan tapahdu mitään kovin ihmeellistä. Aluksi viehätyin juuri tästä tapahtumatt...

Ystävänpäivän lukumaraton alkaa olla aatoksissa jo sen verran taka-alalla, että näppiksen äärelle on kiva tulla kirjoittamaan kirjajuttuja. Vähän aikaa lukurupeaman jälkeen nimittäin tuntui, etten halua lukea riviäkään enkä kirjoittaa blogiini mitään. Taisi tulla kumpaakin lajia jonkin sortin yliannostus yhden vuorokauden aikana... mutta olihan se silti hauskaa. :) Sain luettua neljä kirjaa loppuun asti lukumaratonilla, ja tässä tulee lyhykäiset tunnelmat Salla Simukan Valkea kuin lumi -kirjasta sekä Sjónin Skugga-Baldurista . Molemmissa kirjoissa on erittäin hieno kansilehti, mutta vain Skugga-Baldur onnistui vakuuttamaan myös sisällöllään. Valkea kuin lumi (Tammi, 2013) sen sijaan oli minulle melkoinen pettymys. Kirja oli yhtä nopeaa luettavaa kuin sarjan avausosa (=syy, miksi valitsin kirjan maratonille), mutta koukut jäivät kovin vaisuiksi. Lumikki Andersson -trilogian avausosa Punainen kuin veri oli jopa yllättävän hyvä, jännittävä ja synkän uhkaava tunnelmaltaan. Sarjan k...

Islantilainen kirjallisuus on minulle aika tuntematonta aluetta. Aðalsteinn Ásberg Sigurðssonin Silta Tumman yli (Idun, 2006) tuli eteeni sattumalta kirjastossa ja kiinnostuin kirjasta erityisesti siksi, että kirjailija on Islannista. Silta Tumman yli edustaa nuorten fantasiaa, mutta näkyisikö sen juonessa tai tapahtumapaikoissa jotenkin tuo kaukainen, pieni saari? Silta Tumman yli ei sisällä niin näkyviä Islanti-viittauksia, että minä ne olisin tunnistanut. Kirja on erittäin rauhallista ja maltillista fantasiaa verrattuna Royce Buckinghamin Henkienhoitajaan , josta eilen kirjoittelin. Kirjassa liikutaan huopiasten maailmassa. Huopiaiset ovat ihmisenkaltaisia olentoja, mutta kirjassa ei selkeästi kerrota, millä tavoin he ihmisistä eroavat. Päähenkilöhuopiaiset asuvat Kivijalka-nimisessä asumuksessa  ja vartioivat Tumma-joen ylitse kulkevaa siltaa. Sillan toisella puolella on Synkmaa ja siellä asuvat ihmiset. Eräänä päivänä huopiaislapset Miria, Kraki ja Puovi näkevät punaisen...