Oksan hyllyltä

Viikonloppuni on kulunut Tokio-henkisissä tunnelmissa, sillä luin Turun kirjamessujen heräteostokseni, Yū Mirin romaanin Uenon asema (Sammakko, 2023) , ja HBO Maxilta löysin Tokyo Vice -nimisen sarjan , joka on melkoinen nojatuolimatka nykyajan Tokion sykkeeseen. Uenon aseman ja Tokyo Vicen kautta välittyy keskenään täysin erilaista Tokio-kuvaa, mutta miljoonakaupungin monet kasvot kelpasivat viemään ajatukset muualle Oulun räntäsateiden keskeltä. Molemmista kirjoista kuitenkin välittyy tietynlainen ulkopuolisuuden kokemus - Uenon aseman mies katselee maansa menoa yhteiskunnan reunalta, Tokyo Vicessa amerikkalainen yrittää päästä sisään japanilaiseen mielenmaisemaan. Uenon asema kiinnitti huomioni messuilla kauniin ja huolitellun ulkoasunsa vuoksi. Keltainen kirja on ulkoiselta olemukseltaan oikea kirjahyllyn piristys! Myös takakannen palkintoluettelo vakuutti (kirja on mm. voittanut USA:n National Book Awardin), ja minusta on ylipäänsä mukavaa tukea käännöskirjoja ostamalla niitä....

Sain Helmet-haasteen viimeiset kirjat luettua hieman ennen joulunpyhiä, joten nyt on täysi haastelista kasassa! Osallistuin tänä vuonna haasteeseen viidettä kertaa, ja sain kaikkiin kohtiin luettua kirjan vasta toisen kerran, joten harvinaisen herkun äärellä ollaan. Ensimmäisen täyden Helmet-listan sain kasaan vuonna 2017 , ja muistikuvieni mukaan puuha oli melkoisen ankeaa rypistystä loppua kohden, vaikken ole tästä avautunut haasteen loppukoosteessa. Tällä kertaa homma sujui helpommin, sillä kirjat löytyivät kohtuullisen pienen etsimisen jälkeen ja tuuriakin oli matkassa. Vetoapua sain myös Hemulin kirjahyllyn Hennalta, jonka kanssa luimme samaan aikaan Durian Sukegawan Tokuen reseptiä . 😊 Lukemani haastekirjat löytyvät listattuna täältä , ja tässä jutussa ovat lyhyet kommentit japani-saame -akselin kirjoista eli haastekohdista 5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja 9. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva.     Rauna Paadar-Leivo (teksti) - Merja Aletta Raunila (...

Durian Sukegawan Tokuen resepti (Sammakko, 2020) on lämminhenkinen ja sympaattinen kertomus kahden erilaisen ihmisen kohtaamisesta ja heidän ystävyydestään. Vankilamenneisyyden omaava Sentarõ Tsujii leipoo innottomasti dorayaki-leivonnaisia ja huolehtii leivonnaismyymälästä, ainoana tavoitteenaan maksaa velkansa pois. Eräänä päivänä Sentarõn elämään astelee Tokue Yoshii, vanha hauras nainen, joka haluaa innokkaasti töihin Sentarõn myymälään. Tokuen valmistama herkullinen paputahna on jotain aivan muuta kuin Sentarõn epämääräiset tekeleet, ja hieman vastentahtoisesti Sentarõ suostuu palkkaamaan Tokuen apulaisekseen paputahnan tekemisessä. Siitä alkaa heidän yhteinen tarinansa, jonka aikana sekä Sentarõ että Tokue saavat aivan uudenlaisen otteen elämään. Tokuen menneisyyden kautta lukijalle avautuu kiinnostava näkökulma Japaniin, ja itse pidin tätä aihepiiriä kirjan antoisimpana puolena. Tokue on nuorena sairastunut lepraan, ja koska tautiin ei tuolloin ollut hoitokeinoa, sairastuneet s...

Viikonloppuna osallistuin Ystävänpäivän lukumaratoniin, ja luku-urakkani aloituskirjaksi valikoitui lähikirjaston pikalainahyllystä löytynyt Noriko Morishitan romaani Tyttö ja teeseremonia - 15 oivallusta elämästä (Otava, 2019). Kirja perustuu takakannen mukaan kirjailijan omiin kokemuksiin japanilaisen teeseremonian opettelusta, johon hän onkin uhrannut aikaa 25 vuoden ajan. Morishita ei suinkaan ole ollut se kaikkein lahjakkain ja sinnikkäin opiskelija eikä hänen elämänsä todellakaan pyöri teeseremonian ympärillä. Päinvastoin, välillä hän ihmettelee itsekin, miksi viitsii käyttää lauantaipäiviään sellaisen seremonian opetteluun, joka tuntuu vielä vuosien jälkeen vaikealta. Kirja onkin kovin sympaattinen, ja tarjoaa maanläheisen ja kevyen tutustumisen japanilaisen kulttuurin kauniiseen perinteeseen. "Ah, ei noin, älä opettele muistamaan"! sensei pysäytti minut tiukasti. "Tätä ei saa opetella tuolla tavoin päällä. Pitää kerätä aina vain lisää harjoituskertoja. Koska...

Yasunari Kawabatan Lumen maa (Tammi, 2017/2947) vilahtelee aina silloin tällöin ns. talvikirjojen suosituslistoilla. Oulussa ei viime aikoina ole juuri lunta näkynyt, mutta innostuin silti viime vuoden viimeisinä päivinä kokeilemaan japanilaisen nobelistin pienoisromaania, jonka kanteen on nostettu Kirjan pauloissa -blogin kaunis suositusteksti. Minulle Lumen maa ei noussut aivan näin hienoksi elämykseksi, mutta kirja oli selvästi erilainen kirja länsimaiseen romaaniin verrattuna. Onneksi ei kuitenkaan niin erilainen, etteikö siihen mitään kosketuspintaa olisi saanut. Lumen maan tapahtumat sijoittuvat jonnekin Japanin syrjäseuduille, jonne romaanin päähenkilö, haaveilevan toimetonta ja joutilasta elämää viettävä Shimamura saapuu. Kirjan keskiössä ovat hänen suhteensa seudulla majaa pitävään geishaan ja arvoitukselliseen, nuoreen Yoko-nimiseen naiseen. Vahvoja tunteita on ilmassa, mutta meikäläisittäin tuntuu kuin niiden eteen olisi vedetty sumuverho tai ehkä pikemminkin lumive...

Haruki Murakami on niitä kirjailijoita, jotka ovat bongahtaneet tietoisuuteeni vasta kirjablogiaikani eli noin viimeksi kuluneen viiden vuoden aikana. Murakamista saa aina silloin tällöin lukea lähes hämmentävän innostuneita postauksia, mutta itse en oikein päässyt Murakamin hehkuun kiinni ensitutustumisella, joka tapahtui Värittömän miehen vaellusvuodet -kirjan myötä. Vilkaisin siitä kirjoittamaani juttua ja olin kehunut Vaellusvuosia hyväksi lukuromaaniksi, hillityksi ja elegantiksi kirjaksi. Luettujen Murakamien pinoni karttui elokuussa paljon kehutulla Norwegian Wood -romaanilla, mutta heh, voinpa tiivistää arvioni jälleen samaan luonnehdintaan. Norwegian Wood oli juonellisen antinsa puolesta kovin kaksijakoinen, ja minulla oli vaikeuksia sovitella näitä erilaisia puolia yhteen. Päähenkilönä on nuoruutensa opiskeluaikoja muisteleva Toru Watanabe, ja muisteloihin liittyy kaksi hyvin erityyppistä naista. Miehen hyvä ystävä teki nuoruudessaan itsemurhan, ja tämän tyttöystävä, sie...

Kuukauden kieli -haasteessa helmikuun kielenä oli japani. Etsiskelin haasteeseen sopivaa luettavaa Goodreadsista, ja japanilaisen kirjallisuuden listalta löytyikin kiinnostavan oloinen dekkarinimi, Keigo Higashino. The Devotion of Suspect X (Hacette Digital, 2011) vaikutti olevan kovin suosittu kirja, josta oli myös edullinen e-kirjaversio saatavilla Koboon, joten päätin kokeilla miltä japanilainen dekkari maistuu. Samalla tosin ihmettelin, miten Higashinon nimi tuntuu niin kovin tutulta vaikken taatusti ole lukenut häneltä yhtään kirjaa. Pikku pähkäilyn jälkeen muistin, että Higashinon kirjat ovat tainneet jäädä mieleeni Kartanon kruunaamaton lukija -blogista. Elegia lukee paljon japanilaista kirjallisuutta, ja vaikken itse ole siitä samalla tavoin innostunut, dekkarigenren edustus on näköjään jäänyt muistin kulmalle roikkumaan. Linkki Elegian juttuun The Devotion of Suspect X -kirjasta löytyy tämän blogijutun lopusta. The Devotion of Suspect X on osa Detective Galileo -sa...

Hiromi Kawakamin Sensein salkku (S & S, 2018) sulostutti tammikuisia lukuhetkiäni. "Surumielinen, oikullinen rakkaustarina 2000-luvun Tokiossa", kuvaillaan kirjan takakannessa tarinan henkeä varsin oivallisesti. Viehätyin tavattomasti Sensein salkun herkkävireisestä ja vähäeleisen tyylikkäästä tunnelmasta, jossa keskityttiin tiiviisti olennaiseen: nelikymppisen Tsukikon ja hänen entisen lukioaikaisen äidinkielenopettajansa hiljalleen syvenevään suhteeseen. Satunnaisesta baarikohtaamisesta alkanut taival vaatii tovin jos toisenkin baarissa istuskelua ja saken nauttimista, lisää satunnaisia kohtaamisia ja retkiä oudoille poluille.   Tsukikon ja Sensein menneisyydestä paljastetaan vain pieniä, irtonaisia palasia. Kirjan kertojana toimii Tsukiko, mutta kovin syvälle sielunsa syövereihin hän ei lukijaa päästä. Sensei nähdään vain Tsukikon silmin, ja hän jäi minulle Tsukikoakin etäisemmäksi hahmoksi. Kirjan sivut täyttyivät arjen pienten sattumusten verkkaisista kuvauk...

Ilmoitusasia: olen lukenut ensimmäisen kirjani Haruki Murakamin tuotannosta. Aloituskirjan kunnia lankesi pari vuotta sitten suomeksi ilmestyneelle kirjalle Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammi, 2014). Valitsin kirjan Oulun kaupunginkirjaston lukuoppaan suosituksen perusteella. Pyysin lukuoppaalta vinkkejä hyvistä lukuromaaneista, ja sellainen Värittömän miehen vaellusvuodet oli. Kiitos siis onnistuneesta lukusuosituksesta! Täytyy myöntää, että olen viime vuosina onnistunut kasaamaan pääni sisälle ennakkoluuloja Murakamin kirjoja kohtaan. Lukemieni blogijuttujen perusteella osa kirjoista on vähintäänkin erikoisia (öh, jostain minulle ovat jääneet mieleen leijuvat sammakot?!) sellaisella tavalla, jota en ole kokenut omakseni, joten olin pitkään kahden vaiheilla Murakamin suhteen. Kokeillako vai jättääkö sikseen? Uteliaisuus voitti, ja kun kirjan kansiliepeen juonikuvaus ei sisältänyt viittauksia yltiöomituiseen ainekseen, varasin kirjan luettavakseni. "Tsukuru Tazakia ...

Jun’ichirō Tanizakin Avain (Tammi, 2010/1956) on herkullinen pienoisromaani avioliittotarinoiden ystäville. Kirja on kirjoitettu päiväkirjan muotoon, ja lukija pääsee tutustumaan peräti kahden henkilön päiväkirjoihin. Kirjoittajina ovat aviopari, ja heidän yhteiselonsa on meikäläisittäin eksoottista: toisen tekemisiä pohditaan kynä ja riisipaperi sauhuten omassa päiväkirjassa sen sijaan että puhuttaisiin asiat suoraan. Päiväkirjoissa pohdistaan mm. lukeeko toinen salaa kirjoittajan päiväkirjaa ja pitääkö toinen kenties omaa päiväkirjaansa... kovin kaukana ollaan nykyaikaisesta (facebook yms some)kommunikaatiosta. "Mutta nyt - miksi hänen piti pudottaa avain tuommoiseen paikkaan? Onko hän muuttanut mieltään ja päättänyt, että minun on luettava se? Ehkä hän tajuaa että minä kieltäytyisin jos hän pyytäisi, joten hän nyt kehottaa minua: "Voit lukea sen itseksesi - tässä on avain." Merkitseekö se, että hän kuvittelee etten minä aikaisemmin ole sitä löytänyt? Ei, pikem...

"Jos matkusti junalla Shinjukun asemalta lounaaseen, jäi pois pienellä asemalla, jolla pikavuorot eivät pysähtyneet, ja käveli etelää kohti kymmenisen minuuttia, saapui pienelle mäelle. Sen jälkeen oli ylitettävä viistoon itä-länsisuunnassa kulkeva katu, joka oli aina hieman vilkkaammin liikennöity. Sitten seurasi pieni alamäki: laskeuduttiin noin seitsemänkymmentä metriä varsin laveaa, loivaa rinnekatua, kunnes vasemmalla näkyi vanhanaikainen portti. Taloa ympäröivän rapatun kivimuurin alaosassa oli pystysuuntaisia bambusäleitä. Juuri ennen porttia käännyttiin vasemmalle, karkeatekoisen lauta-aidan viertä kulkevalle pikkukujalle.     Vuokraamamme asumus oli tuon rapatun muurin ja lankkuaidan ympäröimän ison asuintalon piharakennus." (s. 10 - 11) Takashi Hiraiden Kissavieras (S & S, 2016) toivottaa lukijan tervetulleeksi piharakannukseen ja sen vuokralaisasukkaiden elämään. Minä astuin Kissavieraan kirjailijapariskunnan seuraan uteliaana, sillä olin jo ehtiny...

"- Aiot siis lähteä, vai kuinka? kysyi Misako useaan otteeseen aamun kuluessa.     Kaname vältteli kuitenkin tapansa mukaan suoraa vastausta, ja Misakon oli mahdotonta omasta puolestaan päästä mihinkään päätökseen. Niin kului aamupäivä. Kello yhden tienoissa hän kylpi ja pukeutui ja valmiina kumpaankin mahdollisuuteen istahti odottavan näköisenä miehensä viereen. Tämä ei sanonut mitään. Aamulehti oli edelleenkin levällä hänen edessään. - Miten tahansa, kylpy on valmiina. - Oh." (s. 5) Näin välttelevän viipyilevästi alkaa Jun'ichirō Tanizakin Kukin makunsa mukaan (Tammi, 1958), joka julkaistiin Tammen Keltaisessa kirjastossa lähes 60 vuotta sitten, ja alkuperäisestä ilmestymisvuodestakin on kulunut jo melkein 90 vuotta. Silti tarina ei ole sävyltään vanhahtava, vaan japanilaisen perinne-eksotiikan lomasta pilkottaa mielestäni moderni näkemys eräästä avioliitosta, erilleen kasvamisesta ja hapuilusta elämän eteen tuomien valintojen äärellä. Kirjan päähenki...

Tiedotus: Maaliskuu on blogissani teemakuukausi. Aion blogata kirjoista, joiden suomenkielisessä nimessä on jotain punaiseen vivahtavaa. Aion myös blogata klassikkokirjoista.  Klassikkoteemasta hihkaisen kiitokset Luettua elämää -blogin Elinalle. Elinalla oli jo viime syksynä blogissaan klassikkokuukausi, ja idea jäi sieltä mieleeni hautumaan. Värien tiimoilta ajatukseni oli alunperin viettää vain yksittäistä teemaviikkoa, mutta haku kirjaston tietokantaan sai minut hylkäämään ajatuksen värikkäästä viikosta. Punainen väri todella inspiroi kirjan nimien keksijöitä, sillä valikoimaa tuntuu olevan valtavasti. Lupaavanoloista teemaluettavaa alkoi kertyä sen verran, että päätin kokeilla kokonaisen teemakuukauden viettämistä. Maaliskuu 2014 onkin blogini ensimmäinen teemakuukausi, ja olen aika täpinöissäni valitsemastani yhdistelmäteemasta (lue: teemailu jatkunee tulevina kuukausina). Tietenkin teemakuukausi tarkoittaa sitä, että minun on kyettävä vastustamaan kirjaston satunnaisia ...

Kenzo Kitakatan Tokion tuhkaa (Karisto, 2006) on kustantajan esittelyn mukaan rikosromaani. Samaisella sivulla kerrotaan, että Kitakata on Japanin suosituimpia ja arvostetuimpia rikoskirjailijoita, ja Tokion tuhkaa edustaa hänen kirjoitustyylinsä huipputaidonnäytettä. Minulla oli vaikeuksia sijoittaa tätä kirjaa rikosromaanin tai  vaikkapa dekkarin genreen. Tokion tuhkassa ei tapahdu rikosta, jonka tekijä halutaan löytää. Tokion tuhkassa tehdään rikoksia, mutta niiden tekijä on selvillä koko ajan. Syyllinen on kirjan päähenkilö, Yakuza-yhteisöön kuuluva Tanaka. Tanaka taistelee ja juonittelee parantaakseen asemaansa Yakuzan hierarkiassa. Tokion tuhkaa on kertomus siitä, mihin kaikkeen yksilö on valmis saavuttaakseen haluamansa aseman jossain yhteisössä. Kitakatan tyyli on erittäin pelkistetty. Dialogia on kirjassa paljon, asioiden tai ihmisten kuvauksia hyvin vähän. Tanakan puhelinkeskusteluista on usein kerrottu vain Tanakan osuus, loput saa lukija päätellä Tanakan vuorosan...