Durian Sukegawa: Tokuen resepti
Durian Sukegawan Tokuen resepti (Sammakko, 2020) on lämminhenkinen ja sympaattinen kertomus kahden erilaisen ihmisen kohtaamisesta ja heidän ystävyydestään. Vankilamenneisyyden omaava Sentarõ Tsujii leipoo innottomasti dorayaki-leivonnaisia ja huolehtii leivonnaismyymälästä, ainoana tavoitteenaan maksaa velkansa pois. Eräänä päivänä Sentarõn elämään astelee Tokue Yoshii, vanha hauras nainen, joka haluaa innokkaasti töihin Sentarõn myymälään. Tokuen valmistama herkullinen paputahna on jotain aivan muuta kuin Sentarõn epämääräiset tekeleet, ja hieman vastentahtoisesti Sentarõ suostuu palkkaamaan Tokuen apulaisekseen paputahnan tekemisessä. Siitä alkaa heidän yhteinen tarinansa, jonka aikana sekä Sentarõ että Tokue saavat aivan uudenlaisen otteen elämään.
Tokuen menneisyyden kautta lukijalle avautuu kiinnostava näkökulma Japaniin, ja itse pidin tätä aihepiiriä kirjan antoisimpana puolena. Tokue on nuorena sairastunut lepraan, ja koska tautiin ei tuolloin ollut hoitokeinoa, sairastuneet suljettiin omiin oloihinsa, täysin irralleen muusta elämästä. Vaikka Tokue sittemmin parantuikin, vakava tauti ja sen aiheuttamat ulkoiset merkit ovat leimanneet koko hänen elämäänsä. Yhteisön suhtautuminen erilaisuuteen ei ole vuosien saatossa juurikaan muuttunut.
Tokuen kohtalo oli todella koskettavaa luettavaa, mutta Sukegawa ei millään tavoin mässäile aiheella vaan pikemminkin käsittelee sitä silkkihansikkain. Tokuen tietyllä tavalla valoisa elämänasenne kätkee alleen paljon surua, mutta niihin viitataan usein vain ohimennen ja paljon jää ns. rivien väliin. Kirjassa eletään tiiviisti nykyhetkessä, ja tapahtumia seurataan Sentarõn silmin. Hänen ja erään Wakana-koulutytön tuntemuksiin tiivistyy se, miten järkyttävältä Tokuen kohtelu nykyvinkkelistä vaikuttaa. Kirjan henkilögalleria on suppea, mutta onnistunut - Sukegawa pystyy muutaman erilaisen hahmon kautta välittämään taudin vuosikymmeniä kestäneen stigman.
Suomessa lepraa ja leprasiirtolana toiminutta Seilin saarta on viime vuosina käsitelty useammassakin romaanissa. En ole lukenut niistä yhtäkään, joten aihe ei tuntunut kuluneelta tai entuudestaan liian tutulta. Tokuen reseptissä on toki muitakin tasoja kuin Tokuen sairaus, mutta myönnän, että ne jäivät omassa lukukokemuksessani "ihan kiva" -tasolle. Sentarõn havahtuminen etsimään omannäköistään elämää oli mukavaa seurattavaa, mutta ei herättänyt minussa suurempaa innostusta. Myöskään Senterõn tai Wakana-tytön persoonat eivät olleet samalla tavoin erottuvia tai uteliaisuutta herättäviä kuin Tokuen. Kirjan kerronta oli kuitenkin sujuvaa ja helppolukuista, ja jos joku haluaa nopealukuisen kirjallisen visiitin nyky-Japaniin, Tokuen resepti on aivan hyvä vaihtoehto.
Tokuen resepti saa minulta kolme tähteä Goodreadsiin. Ylimääräinen pluspiste menee tällä kertaa kirjan viehättävälle ja erittäin onnistuneelle ulkoasulle. Vaaleanpunainen kansi ja sen sisäpuolen ihastuttava kukkakuvio toivat kirsikankukkien kauneutta keskelle pimeintä vuodenaikaamme.
***
Sovimme taannoin Hemulin kirjahyllyn Hennan kanssa, että luemme kirjaa joulukuun alussa ja bloggaamme siitä tänään lauantaina 12.12.2020. Näin saan kirjasta merkinnän Helmet-haasteen kohtaan "Luet kirjaa yhdessä jonkun muun kanssa". 😊 Kiitokset Hennalle!
Lapsuudenkotini lähistöllä on pieni hautausmaa ja siellä leprasairaalan muistomerkki, ja niiden lähialuetta on ainakin asukkaiden kesken kutsuttu Lepraksi. Muistan että hautausmaa oli kiehtova paikka lapsena, pienet ruohottuneet hautakivet joissa nimet olivat haalistuneet, siellä oli jotenkin erityinen tunnelma. Alueella oli silloin ammattikoulu ja tenniskenttä, nyt siellä on myös alakoulu, pumptrack-rata ja tekonurmikenttä, mutta hautausmaa on paikoillaan pienen pienen metsikön ympäröimänä. Pidän siitä, että se on saanut olla paikoillaan alueen myllerryksessä, vaikka nykykoululaiset eivät ehkä enää tiedäkään mikä oli lepra.
VastaaPoistaNäin historia säilyy osana maisemaa, vaikkei siihen moni kiinnitäkään huomiota... ei lepra ollut minullekaan erityisen tuttu asia, mutta nyt tätä kirjaa lukiessani googlailin hieman sairauden historiaa. Huh, onneksi ei enää jyllää keskuudessamme!
PoistaNo kappas, tämähän voisi olla minun kirjani! Japanilainen kirjallisuus kiinnostaa, varsinkin, jos se ei käsittele teeseremonioita, zenbuddhalaisuutta tai kissoja. Yhteiskunnan marginaalihahmot tuovat tarinaan syvyyttä ja uskottavuutta. Ei haittaa, jos teos ei ole kaunokirjallinen helmi, jos teos tuo uuden näkökulman maasta ja kulttuurista. Laitan lukulistalle, kiitos vinkistä!
VastaaPoistaKivaa, että kiinnostuit! Heh, teeseremonioita, uskonnollisuutta tai kissoja ei tässä kirjassa todellakaan ole eli ne pahimmat kliseet on ohitetttu. :D Leivoskulttuuria on sitten senkin edestä, mutta paputahnat sun muut olivat minusta kiinnostavia, jotain muuta kuin mitä meillä harrastetaan leivontahommissa.
PoistaMinulla tämä on lukulistalla, mutta en ole edelleenkään saanut käsiini koska kirjaa ei saa täkäläisesti kirjastosta. On siis ei-kiireellisellä hankintalistallani. Vaikuttaa kyllä oikein hyvältä kirjoituksesi perusteella.
VastaaPoistaSitten makuasiaan, minusta tuo kansi on kamala :D
Harmi, että kirjan saatavuus on teillä heikko. Suomessa on kyllä helppoa, kun uutuudet putkahtavat suht nopeasti kirjastoihin kautta maan. Kyllä tämä aivan kiinnostava on, vaikkei nyt aivan omaan makuun täydellisesti osunutkaan.
PoistaHeh, minusta kansi on aika pirteä kun on noin värikäs, vaikka vaaleanpunainen väri tuntui alkuun himppusen liian imelältä. Mutta täällä harmauden ja pimeyden keskellä kaikki värikäs tuntuu just nyt enemmän kuin tervetulleelta... :)
Kiitos kirjan esittelystä. Vaikuttaa todella kiinnostavalta kirjalta, en ole tämän kirjan ilmestymistä huomannutkaan. On todella hyvä, että myös pienten kustantamojen kirjoja tuodaan esille. Japani tapahtumaympäristönä kiinnostaa ja muutenkin kirja tuntuu aiheeltaan sellaiselta, jonka hyvinkin haluaisin lukea.
VastaaPoistaSammakolla on tosi paljon kiinnostavia uutuuksia, kannattaa käydä kurkkaamassa heidän sivujaan. Tämä nyt lukemani ei ollut mikää tusinakirja!
PoistaKaipasin tarinaan enemmän säpinää. Nyt se oli toki seesteinen ja hillitty, mutta jätti minut ehkä kuitenkin jotenkin kylmäksi. Harmi, sillä olisi tästä voinut olla vaikka millaiseksi lohtukirjaksi, veikkaan!
VastaaPoistaJuu, ei todellakaan ollut liialla actionilla pilattu kirja. 😊 Aika hyvin tämä on minulla häipynyt mielestä, ei jättänyt syvää jälkeä...
Poista