Oksan hyllyltä

Michael Cunninghamin Illan tullen (Gummerus, 2014) ja Virginia Woolfin Mrs. Dalloway (Otava, 2003) ovat pötkötelleet bloggausjonossani viime vuoden joulukuusta asti. Ei ole mukamas löytynyt sopivaa hetkeä bloggaamiselle. No, nyt löytyi ja lyhyiden miniarvioiden kera sanon heipat kirjalliselle vuodelle 2017: Illan tullen on ensimmäinen Cunninghaminilta lukemani kirja. Kirja valikoitui luettavakseni lähinnä kauniin kansikuvan ja houkuttelevan takakansitekstin ansiosta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat New Yourkin taide- ja kulttuuripiireihin, ja näkökulma on hyvin miehinen. Päähenkilönä on keski-ikäinen taidegalleristi Peter Harris, jonka rauhallinen elämäntyylinsä kokee pienen järistyksen, kun vaimon boheemi pikkuveli muuttaa heidän kotiinsa asumaan joksikin aikaa. Järistykset ulottuvat Peterin tunne-elämään asti, ja hän huomaa päätyvänsä puntaroimaan avioliittonsa tilaa ja oman minuutensa rakennuspalikoita. Tykkäsin Illan tullen -kirjan rauhallisen jouhevasta tunnelmasta nelj

Vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteeni on valmis! Kuva netin ilmaisesta kuvapalvelusta. Haaste eteni syksyyn asti omalla painollaan, ja kirjoja kertyi lukuhaasteen kohtiin tasaiseen tahtiin. Syksyllä kaikki helpot kohdat olivat täynnä ja loppuihin piti alkaa etsiskelemään kirjoja. Mm. Intiasta kertova kirja meinasi muodostua haasteen isoksi kompastuskiveksi, mutta onneksi kirjaston sarjakuvahylly pelasti tilanteen. En enää muista, mikä oli alkuvuoden ensimmäinen lukuhaastekirjani, mutta haaste päättyi hetki sitten tyylikäästi Virginia Woolfin romaaniin Mrs. Dalloway . Kirja olisi sopinut useaan kohtaan, mutta minä sijoitin sen siihen ainoaan jäljellä olevaan eli kohtaan 19. Yhdenpäivänromaani . Blogijuttua kirjasta pitänee odotella tammikuun loppuun asti, sillä todennäköisesti bloggaan kirjasta klassikkohaasteen postauspäivänä. Mutta jo nyt voin vinkata kirjaa klassikoista ja hienostuneista romaaneista pitäville - oli hyvä kirja, eikä laisinkaan niin vaikea kuin ennakkoluuloise

Helmet-haasteeni alkaa hiljalleen lähestyä maaliviivaa. Yhdenpäivänromaanista (Virginia Woolfin Mrs. Dalloway ) on enää 50 sivua jäljellä, ja se on sitten siinä se. Päätin aiemmin syksyllä (ehkäpä liiankin jääräpäisesti), että tänä vuonna luen viimeinkin haasteen kaikki kohdat. Saavutettuani pisteen, jossa kirjoja piti okeasti alkaa etsimään haastekohtiin, lukusuunnitelmia on tullut ja mennyt kiivaaseen tahtiin. Kohtaan 21. Sankaritarina minulla oli pitkään tyrkyllä Charles Dickensin Kaksi kaupunkia -kirja, mutta kas kummaa - kun hain kirjan varaushyllystä kotiin ja luin noin  viisi sivua, totesin etten millään jaksa raskaahkon syksyn päätteeksi lukea 300 sivua vanhahtavaa, historiallista romaania. Mikä neuvoksi, kuka avuksi? Sankari, sankari... supersankari! Suuntasin siis jälleen kohti kirjastoa, palautin Dickensin ja lähdin kotiin Teräsmiehen kanssa. Supersankarisarjakuvat eivät ole minua koskaan suuremmin puhetelleet, mutta hei, vaihtelu virkistää ja yksi ruksittu haastekoht

Minulla on alkanut Helmet-haasteen loppukiri, ja tässä viikonlopun aikana lukea hurautin kirjan, joka sopii kohtaan 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja . Ouluun liittyvää kirjaa ei ollut kauhean vaikeaa löytää, mutta sopivan luettavan valinta oli silti hankalaa. Olin oikeastaan jo päättänyt, että luen Hannu Väisesen Toiset kengät , mutta kun pyörittelin kirjaa käsissäni lähikirjastossa, se vaikutti liian pitkältä kirjalta juuri tähän hetkeen. Niinpä päädyin Kauko Röyhkän romaaniin Poika Mancini (Like, 2013). Olen aikaisemmin lukenut Röyhkän kirjan Miss Farkku-Suomi , ja Poika Mancinissa vilahtelee samoja henkilöitä. Röyhkän kerrontatyylistä ei ole jäänyt huonoja muistoja, ja kun kirja oli miellyttävän lyhyt, valinta tuntui kaikin puolin turvalliselta. Poika Mancini oli nopealukuinen, 80-luvun Ouluun ja vähän Helsinkiinkin sijoittuva tarina nuorista aikuisista musamaailman pyörteissä. Poika Mancini -taiteilijanimeä käyttävä Teppo näyttää mannekiinilta, ja hurmaa lauluäänellä

Kirjablogeissa kehuttu kirja? Äkkiseltään sitä luulisi, että kyseinen kohta olisi kirjabloggaajalle Helmet-haasteen helpoin nakki. Mutta niinpä se vain jäi listan viimeisimpien luettujen joukkoon. Luen kyllä blogijuttuja (!) ja jotain niistä jää muistiinkin, mutta silti tuntui, ettei mikään laajasti kehuttu kirja ole vuoden aikana luonnostaan päätynyt blogiini. Emily Carrollin Through the Woods -kauhusarjakuvan (Faber & Faber, 2014) lainasin alkujaan sen upean kuvituksen vuoksi, ja sitten kirjaa lukiessani yks kaks muistin, että joo-o, kirjablogeistahan minä Carrollin alkujaan bongasin. Kovin usein hänen kirjastaan ei juttuja osu silmään, mutta ne lukemani ovat muistini mukaan olleet erittäin positiiviseen sävyyn kirjoitettuja. Joten Through the Woods pääsee mukaan Helmet-haasteen listaani paikalle 2. Innostuin Carrollin kirjasta sen näyttävän kuvituksen vuoksi, eikä se todellakaan ollut pettymys, kun sain kirjan käteeni. Silmäkarkkia (salmiakin makuista...) sivu sivun perä

Helmet-haasteen Kirja kertoo Intiasta -kohta olisi ollut mahtavaa kuitata jommalla kummalla Arundhati Royn romaanilla tai vaikkapa Keskiyön lasten uusintaluvulla, mutta rajallinen lukuaika pakotti minut tyytymään kevyempään Intia-kirjaan. Bongasin sattumalta kirjaston sarjakuvahyllystä Hanna Koljosen esikoisteoksen Syliinvaellus Intiaan (Asema, 2011), ja se olkoon minun Intia-kirjani tämän vuoden Helmet-haasteessa. Koljonen on kirjoittanut ja piirtänyt sarjakuvan omien kokemustensa pohjalta, ja kenties siksi Syliinvaellus Intiaan oli raikkaan oloinen kertomus nuoren naisen hurahtamisesta äiti Ammaan, Intiaan ja sieltä löytämäänsä tapaan elää. Itse en ole koskaan ollut erityisen innostunut Intiasta tai elämän tarkoituksen etsimisestä (sillä sehän on 42, ainakin tietyissä piireissä) joten luin sarjakuvaa aidon uteliaana. Suuria paljastuksia tai yllätyksiä sen sivuilta ei silti löytynyt. Pikemminkin tarina vastasi mielikuviani siitä, miten ns. henkisistä asioista kiinnostunut ihm

Helmet-haaste houkutteli minut lainaamaan Juhani Ahon lyhykäisen romaanin Papin tytär , joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1885. Vakaa aikomukseni on saada Helmet-lista täyteen, ja kotimaisen klassikkokirjan kohdalla menin kiertelemättä sieltä, missä rima näytti olevan matalalla. Olen joskus vuosia sitten lukenut Aholta jotain, josta ei muistiini jäänyt suuria jälkiä eikä siis lukutraumojakaan. Niinpä aloittelin 144 sivuista Papin tytärtä sellaisin aatoksin, että "luetaanpas tämä nopeasti alta pois". Mutta 132 vuotta sitten julkaistu kirja pääsi yllättämään. Hienovireinen kuvaus nuoren Ellin sielunmaisemasta ja kehittymisestä kohti aikuisuutta oli tavattoman viehättävää luettavaa, ja huomasin oikeasti viihtyväni Ahon tekstin äärellä. "Elli oli hänen nimensä.     Jo pienenä teki hänen mielensä tikapuille kiivetä, ensin alimmalle piille, sitten piitä ylemmä, yhtä piitä, kahta, ja määrä oli päästä neljännelle piille, joka oli paksumpi kuin muut. Ja sieltä sitten

Marjane Satrapin omaelämäkerralliset Persepolis -sarjakuvat keikkuvat usein sarjakuvien lukuvinkkilistoilla. Naisen tie  -lukuhaasteeni innosti viimein minutkin tutustumaan Satrapin kirjoihin, ja liityn kehujien joukkoon: Satrapin muistelmat tarjoavat hienoa, ajatuksia ja maailmankuvaa avartavaa sarjakuvaa. Satrapi vie lukijansa iranilaisen kulttuurin ytimeen, ja kirjat vertautuivat mielessäni Riad Sattouf Tulevaisuuden arabi -sarjaan. Molemmat sarjat valottavat Lähi-idän kulttuuria lapsuusmuistojen kautta (vaikkakin Satrapin toisessa kirjassa astutaan myös aikuisuuden kynnyksen yli), ja tästä näkökulmasta on hyvä heijastella aikuisten toimintaa. Sen järjettömyys moninkertaistuu, kun vastassa on lapsenomainen naiivius. Persepoliksen ensimmäinen osa Iranilainen lapsuuteni (Otava, 2004) kuvaa Marjane-tytön lapsuuden Irania, jossa hänen hyvin koulutetut vanhempansa eivät kotioloissa kakistelematta niele islamilaisen vallankumouksen aatteita. Omena ei ole kauas puusta pudonnu

Chick-lit -genre on jäänyt minulle vieraaksi muutamia Marian Keyesin kirjoja ja satunnaisia kirjastossa tehtyjä selailuja lukuun ottamatta. Sophia Kinsellan tuotannon olen tähän asti ohittanut täysin (liian höttöistä hömppää minun makuuni, on ollut jyrkkä ennakkotuomioni), mutta kesän jälkeen päädyin kliksuttelemaan puhelimeeni äänikirjaversion Kinsellan uusimmasta suomennoksesta Kuka on pomo (WSOY, 2017). Mitenkäs tässä näin kävi, ja vieläpä niin, että tykkäsin kirjasta tosi paljon?! Jollei kirjan lukijana olisi ollut Leena Pöysti, eräs suosikkilukijoistani, tuskin olisin katsahtanutkaan Kinsellan kirjan suuntaan. Kaipasin kesäloman jälkeen jotain uutta, mukavan leppoisaa kuunneltavaa työmatkoille, ja tein kuten usein ennenkin: etsin vaihtoehtoja hyviksi toteamieni lukijoiden tuotoksista. Leena Pöystin ääni sopii mainiosti esimerkiksi Riikka Pulkkisen kirjoihin, ja päätin yks kaks kokeilla Kinsellaa. Lisähoukuttimena toimi Helmet-haasteen salanimikohta. Sophie Kinsellan oikea ni

Nathan Hillin Nix (Gummerus, 2017) on ulkoisilta mitoiltaan muhkea tapaus - kirjaa aloittavalla lukijalla on edessään reilut 700 sivua amerikkalaista nykyromaania. Aihepiirejä ja teemoja riittää moneen makuun: on äidin ja pojan välisen suhteen kipupisteitä, poliittisen liikehdinnän lainalaisuuksia, tyhjyyden tunnetta elämän vyörytyksen edessä, virtuaalitodellisuuden ja elävän elämän suhteen analysointia... ja monta muuta tärkeää, ympäröivästä todellisuudesta kumpuavaa aihetta. Nathan Hill on kutonut romaaninsa runsauden päähenkilön, Samuel Andresen-Anderssonin ympärille kymmeneen lukuun. Tarina alkaa vuodesta 2011. Yliopistolla professorina työskentelevä ja vapaa-aikansa nettipelin äärellä viettävä Samuel havahtuu siihen, että hänen äitinsä on noussut uutisotsikoihin hyökättyään tunnettua poliitikkoa vastaan. Äiti, joka jätti perheensä Samuelin ollessa lapsi. Näistä asetelmista Samuelin ja hänen äitinsä tarina alkaa hiljalleen keriytyä auki. Kirjan luvuissa hypittiin ajallisesti

P. L. Traversin Maija Poppanen puistossa sai kunnian olla elokuun lukumaratonini aloituskirja. Valitsin kirjan lukupinooni Helmet-lukuhaasteen vuoksi: jokin Poppas-kirja oli minulle helpoin mahdollinen valinta kohtaan 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja . P. L. Travers syntyi Maryborough'ssa, Australiassa vuonna 1899, ja Helmet-haasteilijoille vielä toinenkin vinkki: P. L. Travers on taiteilijanimi, joten Poppaset sopivat hienosti myös haasteen kohtaan 7. Olen lukenut aiemminkin blogissani Poppasia, sillä muutama kesä sitten tutustuin aivan uuteen Poppas-käännökseen ja kuvitukseen . Huh, siinäpä oli järisyttävä lukuelämys! Totesin, että minun on syytä pysytellä jatkossa vanhempien painosten parissa. Onneksi niitäkin on vielä kirjastossa, ja paikalla sattui olemaan Maija Poppanen puistossa (WSOY, 1984). Jo vain oli tuttua ja turvallista Poppasta! Banksin perheen nimiä ei oltu suomennettu ja kuvitus oli sitä samaa jota tuijottelin lapsuudessani. ❤ Poppaset eivät k

Johanna Valkaman Metsän ja meren suku -sarja on ollut kuluneen kesäni miellyttävä tuttavuus. Itämeren Auriin ihastuin juhannuksena, ja pian sen jälkeen luin sarjan itsenäisen jatko-osan Linnavuoren Tuuli (Otava, 2017). Linnavuoren Tuuli ei ollut minulle aivan niin hyvä kirja kuin Aurin tarina, mutta mukavan viihdyttävää seuraa äitiään rämäpäisempi Tuulikin oli. Linnavuoren Tuulin ottaa reilusti ajallista etäisyyttä Itämeren Auriin , sillä Aurin tytär Tuuli on jo varttunut naimaiän kynnykselle. Tuulilla on itsenäinen luonne, ja hän janoaa päästä seikkailuihin ja taisteluihin veljiensä rinnalla. Siihen tarjoutuukin tilaisuus, kun Hakoisia uhataan idästä ja veli lähetetään etsimään liittolaisia. Tuuli karkaa veljensä perään, ja siitäpä seikkailu sitten alkaakin. "Kosken kuohut nostivat kosteaa utua myös Sarsan kylän rannalla. Hylätyn myllyn raskas vesiratas natisi ja pyöri verkkaisesti. Tuuli katseli hylättyä pitäjää. Mihin sen asukkaat olivat paenneet? Olivatko he lä

Riad Sattaufin sarjakuvaromaani Tulevaisuuden arabi 3 (WSOY, 2017) on jo kolmas osa Sattoufin omaelämäkerrallista, Lähi-Idän maihin sijoittuvaa sarjaa. Sarjakuvan päähenkilö Riad on kasvanut seitsenvuotiaaksi, ja kirjassa seurataan hänen perheensä elämää Syyrian pikkukylän alkeellisissa oloissa. Riadin ranskalainen äiti ei vain ota sopeutuakseen vieraaseen kulttuuriin, ja sen ovat myös huomanneet hänen syyrialaisen miehensä sukulaiset. Tulevaisuuden arabi 3 sisältää siis sarjan aiemmista osista tuttuja aineksia: kulttuurien kohtaamisesta aiheutuvia ristiriitoja, arkielämän ja sen haasteiden kuvausta. Perheen elämää seurataan sarjassa pikku-Riadin näkökulmasta, ja ilmeisesti hänen kehityksensä on nyt sellaisessa vaiheessa, että hän rekisteröi aiempaa paremmin vanhempiensa suhteessa vallitsevia ristiriitoja. Niitä käsitellään mielestäni tässä uusimmassa osassa aiempaa enemmän, ja erityisesti uskonnollisiin asioihin liittyvät jutut nousevat esille. Perheen isä on suhtautunut hyvi

Oulun kaupunginkirjaston sivuille ilmestyi alkukesällä jännittävän näköinen Kirjametro-kartta . Kirjametron reiteillä liikutaan lukemalla , ja reittinsä voi kukin metroilija valita mielenkiintonsa mukaan. Päätin hypätä metroon, ja kesän aikana matkani on edistynyt yhden pysäkinvälin verran. Onnekkaan sattuman kautta pääsin metron kyytiin Kulkurit ja kodittomat -linjan pysäkiltä Huimaus (ehdin lukea kirjan juuri ennen kuin bongasin kirjametron) ja jatkoin sieltä matkaani pysäkille Tie (Cormac McCarthy, WSOY 2008). McCarthyn tuotanto on etäisesti kiinnostanut minua jo hyvän tovin, ja nyt sain hyvän syyn tarttua kirjaan. Huimaus -pysäkin muut jatkomahdollisuudet olisivat olleet Emmi Itärannan Teemestarin kirja , Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset ja Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen . Näistä kaksi ensimmäistä olen jo lukenut (suosittelen erityisesti Sammalkorven kirjaa!), ja Ishiguron kirja jäi minulta aikoinaan kesken ennen viidenkymmenen sivun rajapyykkiä. Minua kutsui

Doris Lessingin Ruoho laulaa (Tammi, 2007/1950) on ytimekkäästi sanottuna lukukesäni tähän asti vavahduttavin kirja. Tulevan Nobel-kirjailjan esikoisteos on kirjoitettu lähes 70 vuotta sitten, ja sen kerronta tuntui minusta edelleen tuoreelta, henkilöhahmot väkeviltä ja teemat ajankohtaisilta. Kirjan sivuilta piirtyy vahva naiskuva, joten wow! - tähän kirjaan on hyvä päättää oma osuuteni kirjablogien naistenviikosta! Ruoho laulaa alkaa uutisella Mary Turnerin kuolemasta. Mary on valkoinen nainen, naimisissa epäonnisen maanviljelijän kanssa. Kirjassa kerrotaan, miten ujohko Mary päätyi kohtamaan kuoleman kotinsa verannalla, palveluspoikansa käden kautta. Mitä edemmäs Maryn elämää kuljetaan, sitä vahvemmin kirja pureutuu naisen pään sisälle, tämän kokemiin pettymyksiin, vähitellen tapahtuvaan lannistumiseen ankarien olojen ja miehensä kyvyttömyyden edessä. Ja kaiken taustalla on valkoisten ylivalta, rotuerottelun ajatusmaailma ja sen heijastuminen Maryn, hänen miehensä ja ympäröi