Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni
Heippa pitkästä aikaa! Kulunut vuosi on ollut jokseenkin kiireinen ja tapahtumarikas vaihe bloggaajan elämässä, eikä aikaa ja energiaa oikein ole löytynyt kirjoille saati sitten blogille. Lyhyesti: alkuvuodesta etsiskelin omaa asuntoa, löysin ja ostin, muutin, tehtiin pintaremppaa isän ja sedän avustuksella (kiitos, ihanat 💖), tein liikaa töitä, eräs pitkäaikainen työtoverini poistui keskuudestamme täysin yllättäen 💔, ja lopulta tuli kauan kaivattu kesäloma - ja syksy, jolloin aloin kaivata blogia ja lukemista ja miettiä, mikä olisi sopiva tapa "palata" takaisin näin pitkän tauon jälkeen. Vähän hassua, tiedän, mutta ehkä minulle tuli jonkinlainen bloggaajan kirjoituskammo... olen sentään jotain lukenut tänä vuonna, mutta en ole saanut yhtään mitään aikaiseksi tänne blogiin enkä Kvaakin, jonne olen kirjoittanut sarjakuvista 😶 ja olen pohtinut, miten aloittaa taas. Mutta no, nyt vain aloitan ilman sen kummempia kiemuroita 😀 (paitsi nämä postauksen alun jaarittelut):
Siiri Enorannan Keuhkopuiden uni (Gummerus, 2024) on kirja, jonka poimin matkaani satunnaisella kirjastokäynnillä. Rakastin Enorannan edellistä utopiaromaania Maailmantytättäret. Se loi lukijan mieleen vahvan, omaäänisen maailman, ja ilahduin huomatessani että Enorannalta on ilmestynyt uusi kirja. "Ravisteleva romaani luontosuhteen murenemisesta", kertoo kirjan takakansi. Kyllä! Keuhkopuiden uni kirjoittaa vajaassa kolmessa sadassa sivussa omalla tavallaan uusiksi koko ihmisen olemisen tavan, yhden nuoren henkilön kohtalon ja tunteiden kautta.
" Katica laskeutui paikkaan, jossa hänen kehonsa muotoisen paikan kuului olla. Se ei ollut siinä. Runko oli alkanut suoristua. Hän oli nukkunut puun kanssa kaksikymmentäneljä vuotta, ja vain viikossa puu oli karistanut hänet kupeiltaan."
Kirjan päähenkilönä on Katica, johon tutustutaan heti kirjan ensimmäisellä sivulla. Vallaton, omapäinen nuori nainen kapinoi omalla tavallaan niitä kahleita vastaan, joita elämä on ihmisille asettanut. He ovat sidottuja keuhkopuihin, joiden antamaan elinvoimaan heidän pitää joka yö turvautua. Vai pitääkö sittenkään? Kirjan tapahtumat kyseenalaistavat maailmansa lainalaisuuksia kiehtovalla tavalla. Ovatko ihmiset hyväksikäyttäneet puita eikä mitään todellista symbioosia niiden kanssa ole koskaan ollutkaan? Enoranta vääntää kirjassaan luontosuhteen aivan uudenlaiselle kierteelle, jota on kiehtovaa seurata Katican silmien kautta.
"Vuosisatojen ajan juurtuneet olivat tehneet kaikkensa, jotta epäilyttävien, puita kaatavien, taloja rakentavien aatelisten siitepöly ei tahraisi heidän emopuitaan. Ja aatelisille oli sopinut erinomaisesti, että emopuun pelottavan voimakas, symbioottinsa puuhun liimaava siitepöly pysyi pölyttäjien ulottumattomissa, sinetöitynä kaukana poissa. He olivat halunneet kulkea aina vain kauemmas, ja siirappi oli toteuttanut heidän toiveensa. Tämän kaiken Katica tekisi tyhjäksi.
Hän viilsi verkkoa."
Minulla kesti kotvasen päästä sisälle kirjan aavistuksen taianomaiseen maailmaan - keuhkopuiden idea oli sen verran jännittävä, uusi ja erikoinen - mutta en silti kokenut kirjaa vaikeaksi. Päinvastoin, lumouduin Enorannan kielestä (taas kerran), ja pidin siitä, mten taitavasti hän vie tapahtumia eteenpäin ja miten luonto muotoutuu arvoitukselliseksi osaksi kirjaa. Keuhkopuiden uni herättälee ikään kuin vaivihkaa kysymyksiä ihmisen luontosuhteesta, vaikka kaiken aikaa keskiössä on Katica ja hänen toimensa. Romaanin mitta oli mukavan kohtuullinen (en todellakaan jaksa tiilisikiviromaaneja juuri nyt!), ja ehkä siitä syystä sivuhenkilöt jäävät hieman ohuiksi. Pidin silti Keuhkopuiden unesta ja sen hitusen utuisesta maailmankuvasta siinä määrin, että annan sinne täydet viisi pistettä Goodreadsiin. Kiitos kirjasta, Siiri Enoranta! 💖
Mistä kirja minulle? Lainasin kirjastosta
Lukuhaaseet: Helmet - 49. Kirja, joka on julkaistu vuonna 2024.
Kommentit
Lähetä kommentti
Blogini lukija, kiitokset kommentistasi.