Oksan hyllyltä

Innostuin alkukeväällä lukemaan muutaman Georges Simenonin komisario Maigret -dekkarin, ja dekkariviikolla on hyvä niputtaa lukutunnelmat miniarvioihin. Ennen niitä totean kuitenkin, että oma Maigret-intoni on virinnyt aivan vastikään. Luin kyllä jokusen Maigretin nuorempana, mutta silloin jäyhän komisarion tutkimukset tuntuivat auttamatta liian verkkaisilta ja usein suorastaan tylsiltä. Sittemmin lukumakuni on jalostunut ja osaan jo arvostaa Maigretien erityispiirteitä ja tarkkaa psykologista otetta ihmisluonteeseen. Kaikilla lukemillani Maigret-dekkareilla oli mittaa vain voin parisataa sivua, joten ne olivat senkin ansiosta virkistäviä poikkeuksia verrattuna usein kovin muhkeisiin nykydekkareihin. Yhteiskunnallisia analyysejä tai pitkiä pohdintoja kirjoista ei löydy, mutta toisaalta ajakuvaa tarjotaan erilaisiin ihmisiin ja heidän luonteisiinsa keskittyvien tutkimusten kautta. Muun hyvän lisäksi Maigretit vievät lukijan aikamatkalle niihin vuosiin, jolloin poliisintyö ei ollut nii...

Halloween-lukuhaasteen perjantaijuttuni jatkuvat belgialaisen Georges Simenonin dekkarilla Maigret ja aave (Otava, 1994). Mitään varsinaista linkkiä Halloweeniin tässä kirjassa ei ole, mutta kirjan nimen perusteella nappasin sen mukaan haasteen kirjalistalleni. Lisäksi kirjan tapahtumat sijoittuvat marraskuun puoliväliin, joten aika lähellä ollaan varsinaista pyhäinpäivää. Maigret-dekkarin lukeminen vuosien tauon jälkeen oli jännä kokemus. Muistan filminauhatyyliset dekkarinkannet nuoruuteni kirjastoreissuilta, ja kiinnostuinkin silloin Maigreteista juuri erikoisen oloisten kansien ansiosta. Vaan täytyypä myöntää, ettei nuori lukuminäni juuri perustanut jäyhän oloisesta Maigretista. Jokunen sarjan kirja tuli luettua, mutta suurta innostusta Maigreteihin ei tuolloin herännyt. Tuoreimmat (!) Maigret-muistoni ovatkin 1990-luvulla näytetystä tv-sarjasta, jossa Bruno Crémer näytteli todella onnistuneesti Maigretia. Maigret ja aave -tarina pääsi mukaan sarjaan, ja jakson ohjasi...