Oksan hyllyltä

Kazuo Ishiguro oli pitkästä aikaa sellainen kirjallisuuden nobelisti, että minäkin tiesin kenestä puhutaan. Ja löytyypä blogistani muutaman vuoden takainen juttu Ishiguron kirjasta Yösoittoja . Kertomuskokoelma ei jättänyt suuria muistijälkiä, mutta juttuni perusteella pidin kirjasta ja löysin sieltä oman makuni mukaista huumoria. Eli jos joku haluaa kevyen laskun nobelistin tuotantoon, voin varauksetta suositella Yösoittojen kertomuksia. Nobel-palkinto herätti kiinnostukseni siinä määrin, että halusin kokeilla Ishigurolta jotain muutakin. Valitsin luettavakseni vuonna 2000 alkukielellä ilmestyneen romaanin Me orvot (Tammi, 2002) lähinnä sen perusteella, että muistelin lukeneeni siitä blogikehuja, ja kirja sattui olemaan nopeasti saatavilla. Näiden kahden lukemani Ishiguron perusteella on todettava, että ainakaan herran kirjat eivät näytä olevan saman muotin tuotoksia. Me orvot ei tarjonnut huumoripaloja, mutta sen sijaan se vei lukijan kertojan muistojen hetteikköön akselille L

Bloggauspinossani notkuu kirjoja, mutta niiden sijaan book tagiin vastaaminen houkutteli tänään enemmän. Törmäsin jokin aika sitten kivaan klassikkokirjoihin liittyvään book tagiin, ja tagin alkuperäinen kysymyslista löytyy täältä . Omat vastaukseni ovat kuvan alla, ja jos joku muukin innostuu tagista, niin ei muuta kuin postausta naputtelemaan. Ennen book tagia pari sanaa harventuneesta postaustahdistani. Bloggausteni määrä on viime aikoina hieman hiipunut, muttei suinkaan innostuksen puutteesta vaan ajan vähyyden vuoksi. Muu elämä syö vuorokauden tunteja siihen tahtiin, että alla oleva kuva kuvastaa oloani iltaisi: syvä huokaus - kaikki päivän hommat tuli suurin piirtein tehtyä ja päänupissa palaa enää pieni kipinä. Kipinästä ei arki-iltaisin juurikaan riitä virtaa blogijutun naputteluun, mutta muutama sivu kirjaa sentään tulee luettua. Sain esimerkiksi tuoreen nobelistin kirjan Me orvot päätökseen jokin aika sitten, joten lukurintamalla ei ole täysin hiljaista. Blogini pysytte

Hyllynlämmittäjä -haasteeni on nitkahdellut nihkeästi eteenpäin, mutta Chad Harbachin Pelin henki (Otava, 2013) nostaa luettujen määräni neljään. Ja kun olen tuominnut kaksi kirjaa kesken jääneiden pinoon (ja olen jo ko. kirjat myös kierrättänyt eteenpäin), niin tässähän ollaan jo hyvinkin haasteen puolivälissä. Erityisen tyytyväinen olen siihen, että Pelin henki osoittautui erinomaisen hyväksi ja mieltä lämmittäväksi kirjaksi, keskivertoa paljon paremmaksi lukuromaaniksi. Tämmöisiä aarteita on kiva löytää omasta hyllystä! Amerikkalaiseen yliopisto- ja baseball-maailmaan sijoittuva romaani on suomenkielisen nimensä mukaisesti vahvasti urheiluhenkinen, mutta ihmissuhteiden kuvaus limittyy silti sulavasti hienhajuun ja fyysiseen ponnisteluun. Pelin hengen keskiössä ovat pienessä Westishin yliopistossa opiskelevat Mika Swartz ja Henry Skrimshander. Henry on Miken löytö, todellinen lahjakkuus baseballissa. Miken johdolla vaatimattomista oloista lähtöisin oleva Henry tutustuu y

Tarukirjan Margitin aloittamassa Naisten aakkoset -haasteessa on vuorossa U. U-naisia piti jo kaivella muistin perukoilta (varsinkin, kun eräs tärkeä nimi tuli käytettyä jo L-kirjaimessa ), mutta sain sentään vastaukset kaikkiin kolmeen kysymykseen: Kuka on suosikkikirjailijasi? Heiveröisin perustein eli vain yhden luetun kirjan perusteella vastaan Ljudmila U litskaja . Ulitskajan Iloiset hautajaiset oli mieluisa yllätys jokunen vuosi sitten, ja omaan hyllyyni on sittemmin löytänyt tiensä paksu pokkari Vihreän teltan alla . Se komeilee Hyllynlämmittäjät-haasteen listallani, joten ehkäpä otan kirjan vielä tämän vuoden puolella lukuun. 600 sivua tiheään painettua tekstiä on vain toistaiseksi tuntunut liian tuhdilta lukupaketilta. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi? Kirjaimen helpoin nimi on tietysti yhdysvaltalainen näyttelijä U ma Thurman . Tappavan cool Uma hurmasi minut Quentin Tarantin

Huh, jopas tein löydön sarjakuvan sarjalla! Jacques Tardin nimi pamahti tietoisuuteeni kertarysäyksellä heti West Coast Blues (Fantagraphics Books, 2009) -albumin ensimmäisillä sivuilla. Järisyttävän upeaa ja pikkutarkkaa piirrosjälkeä, ja miten letkeän cool, hieman tarantinomainen meininki rikostarinan ruuduissa! Olin aivan myyty, joten West Coast Blues saa täydet viisi tähteä Goodreadsiin. Totta kai kävin oitis googlaamassa Tardin muuta tuotantoa, ja jouduin taas kerran silmätysten puutteellisen sarjakuvatietämykseni kanssa: ranskalainen piirtäjätaituri on saanut pitkän uransa aikana muhkean määrän palkintoja ja palkintoehdokkuuksia , joista ensimmäinen on jo vuodelta 1974. Minulla riittää siis luettavaa, sillä tätä herkkua on ehdottomasti saatava lisää. West Coast Blues on sarjakuvaversiointi Jean-Patrick Manchetten rikosromaanista. En ole kyseistä romaania lukenut (aivan tuntematon suuruus minulle tämä Manchette), mutta on vaikea uskoa sen olevan Tardin versiota vetäväm

"Selkä kellarin tummaa seinää vasten Jean-Baptiste Adamsberg tarkasteli valtavaa lämmityskattilaa, joka lakannut toimimasta kaksi päivää aiemmin. Lauantaina lokakuun neljäntenä päivänä suoraan Pohjoisnavalta puhaltava tuuli oli pudottanut ulkolämpötilan yhteen asteeseen. Lämmitysasioista mitään ymmärtämättä komisario tutki hiljaisen kattilan kylkeä ja putkistoa siinä toivossa, että hänen hyväntahtoinen katseensa saisi rakkineeseen hiukan eloa tai lennättäisi paikalle korjaajan, jonka piti tulla mutta jota ei näkynyt." (s. 7) Heipä hei taas, Jean-Baptiste (ja ♥, mitäs turhia kursailemaan...). Fred Vargaksen persoonallisen hämäräperäiset Adamsberg-dekkarit ovat olleet suosikkejani vuosien ajan, joten uusi Adamsberg on aina minulle suuri tapaus. Kesän korvilla kauppoihin tullut Neptunuksen sauva (Gummerus, 2017) on hieman vanhempaa Vargaksen tuotantoa, sillä kirja ilmestyi ranskaksi vuonna 2004. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mahtavaa, että Adamsberg-sarjan suo

P. D. James on minulle tuttu kirjailija ajalta ennen blogia, ja komisario Dalglieshin hillityn brittiläinen tyyli puraisi minuun aika lujaa jossain vaiheessa. Olikin mieluisa yllätys, että suomeksi ilmestyi hiljattain neljän rikosnovellin kokoelma Mistelimurha ja muita kertomuksia (Otava, 2017). En juurikaan lue novelleja, mutta kun mukana oli rikoksia, niin johan alkoivat novellit kiinnostamaan. 😉 Kokoelmassa oli mukana kirjailijan esipuhe, ja siinä James pohdiskeli mm. lyhyen tekstimuodon asettamia haasteita rikosaiheen käsittelylle. Monet nykydekkarit, aivan kuten useimmat Dalgliesh-romaanit, ovat sivumäärältään tuhteja paketteja, joten aloittelin kokoelmaa uteliaana: miten P. D. James onnistuu kehittelemään arvoituksia muutamassa kymmenessä sivussa? Oikein hyvin se onnistui, ja itse asiassa olisin mielelläni lukenut napakoita, taitavasti kehiteltyjä pikku tarinoita lisääkin. Novellikokoelma oli mieluisaa iltalukemista, mutta loppui aivan liian nopeasti! Kahdessa kokoelman tar