Oksan hyllyltä

Aloitin viime kuussa vuosi kuvina -haasteen, jonka ideana on kuvata yhtä paikkaa kerran kuussa vuoden ajan. Oma kuvauspaikkani löytyy Oulun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan alueelta, ja tänään siellä näytti tältä: Kuva otettu 28.3.2020. Talvi väistyy hitaasti täällä Oulussa, vaikka kauniisti paisteleva aurinko piristää ihanasti mielialaa ja sulattaa lumia pois. Tänään(kin) Oulussa puhaltelee jäätävän oloinen tuuli, mutta tein kuitenkin pienen kävelylenkin puiston alueella. Tässä muutama kuva reitin varrelta: Tämä haaste tuntuu erityisen tarpeelliselta juuri nyt. Ulkoilu kohottaa mielialaa, ja tekee hyvää käydä kotinurkkia kauempana. Haastetta aloittaessani tosin mietin, että kuvat on näppärää käydä nappaamassa juuri puutarhalta, kun muutenkin on käyntiä lähellä olevalla yliopistolla eikä erikseen tarvitse lähteä minnekään kuvien ottamisen vuoksi. Nyt yliopisto on sulkenut ovensa, oma opiskeluni hoituu etänä ja olen tyytyväinen, että olen pysynyt ter...

Jokken kirjanurkassa haastettiin kirjabloggaajia lukemaan kirjoja Keskisuomalaisen 100 kirjan listalta . Olen tullut lukeneeksi listalta noin 42 kirjaa ilman mitään haasteita (parista en ollut aivan varma), ja jokunen listan kirja löytyy blogistakin. Teen koko listan tilanteesta koosteen viimeistään Jokken haasteen päättyessä, mutta tämän haasteen piirissä ensimmäinen listan luettu kirja on Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä (Like, 2001).  Valitsin Niemen kirjan lukupinooni silkasta uteliaisuudesta. Kirja on nimittäin siitä jännä kirja, että minulla on jonkinlaisia muistikuvia sen aiheuttamasta julkisesta keskustelusta. Minua kirja ei kiinnostanut sen julkaisemisen aikaan vähääkään, mutta ilmeisesti jonkinlaista kypsymistä lukijuudessa on tapahtunut, sillä nyt kirjan 60- ja 70-luvun ajankuva ja Pajalan syrjäkylien elämänpiiri vetäisivät minut oitis mukaansa. Siis aivan mahtava kirja! Kannattaa lukea! "Alueemme oli muutaman aution jänkän muodostama pohjoine...

Ranskalainen Fred Vargas on kuulunut dekkaristisuosikkeihini kauan, sillä löysin hänen kirjansa jo ennen blogiaikaa. Viime vuosina Vargas on ikään kuin kokenut uuden tulemisen, ja on ollut mukavaa huomata, että paljon Vargas-pokkareita ja kovakantisia on tarjolla. Vargasin omintakeinen komisario Adamsberg lienee hänen tunnetuin hahmonsa, mutta itse tykkään kovasti myös ns. kolmesta evenkelistasta kertovasta sarjasta. Sen ensimmäisen osan olen lukenut ennen blogiaikaa, ja nyt luin lähes yhtä kyytiä kaksi muutakin kirjaa: Muistoksi käynnistäsi (Gummerus, 2019) ja Ei takkaa, ei tupaa (Gummerus, 2020).  Vargas kirjoitti evenkelista-kirjansa on 1990-luvulla, mutta hänen tyylinsä tuntuu yhtä ajattomalta kuin Pariisi, jonne kirjojen tapahtumat pääosin sijoittuvat. Evenkelista-nimityksen ei kannata antaa hämätä, sillä uskonnollisuus on aika kaukana sarjan nimikkohenkilöistä. Evenkelistoilla viitataan tässä yhteydessä kolmeen elämässään kurjaan jamaan joutuneeseen historiantutkijaan,...

Kirja.fi:n Facebook-sivulla on ollut jaossa pieniä kirjoihin ja lukemiseen liittyviä kysymyspohjia, joita on näkynyt täytettynä ainakin Instagrammissa. Minä nappasin yhden pohjan tänne blogiini, ja tämmöiseltä se näyttää täytettynä (kuvan alla kommentteja): Luen nyt: Minulla on parikin kirjaa kesken, mutta valitsin vastaukseeni merirosvosarjakuva -Punaparran ensimmäisen osan. Punaparta voitaneen lukea mukaan eurooppalaisiin sarjakuvaklassikoihin, mutta itse olen tutustumassa siihen ensimmäistä kertaa. Keskittymiskykyni ei oikein veny vaativiin romaaneihin, ja 1700-luvun miehinen seikkailumeininki irrottaa mukavasti ajatukset ympärillä vellovasta tilanteesta. Luin viimeksi: H. G. Wellsin lyhyt scifi-klassikko Aikakone on viimeisin loppuun lukemani kirja. Lyhyt tuomio: erittäin puisevaa luettavaa. Lisää sitten aikanaan blogijutussa. Kuuntelin viimeksi: Pauliina Suden esikoisromaani Ruuhkavuosi on viimeisin loppuun asti kuuntelemani kirja. Oli muuten erin...

Montrealilainen sarjakuvataiteilija Michel Rabagliati on ikuistanut nuoruusmuistojaan sympaattisiin ja lämminhenkisiin sarjakuviin, joissa päähenkilönä seikkailee Paul-niminen nuorukainen. Hieman ennen kuin kirjastot pantiin kiinni koronan vuoksi, onnistuin bongaamaan sarjakuvahyllystä Paul Joins the Scouts -albumin (Conundrum Press, 2013), jonka partiohenkiset tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun alkuun. Olen aiemmin lukenut ja blogannut Paul-sarjan albumeista Paul Has a Summer Job ja Paul Up North , jotka sijoittuvat ajallisesti partiotarinoita myöhemmäksi. Paulin matkaan on kuitenkin helppo hypätä mistä tahansa sarjan osassa, joten ajallinen sinne tänne -poukkoilu ei minua häirinnyt. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, Paul hankkii itselleen uuden harrastuksen ja liittyy partioon, ja partioleirit ja muut partiojutut ovat tapahtumien keskiössä. Näiden ohella sarjakuvassa on jonkin verran juttua myös Paulin perheen elämästä. Tämä oli minulle mieluisa yllätys, sillä tuntui, että ...

Kerrankin voin olla täysin samaa mieltä etukannan mainoslauseen kanssa. Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjan uusin suomennos Aavekentät (Tammi, 2020) on todellakin eräs sarjan parhaita kirjoja, ja sarjahan on dekkarisarjaksi erittäin ihastuttava. Minulla jäi Ruthin edellinen tapaus Kadonneet ja kuolleet kesken, mutta onneksi otin tämän uuden kirjan lyhytlainahyllystä kokeiltavaksi. Toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin ulottuva Aavekentät oli nimittäin todella koukuttava tapaus! Kirjan tapahtumien keskiössä on norfolkilainen Blackstockien mahtisuku, ja heidän menneisyyden salaisuutensa. Suvun nykypolvi asuu jyhkeässä kartanossaan marskimaan reunalla, eikä paikka totisesti houkuttele vieraisille: "Blackstock Hall on eittämättä uljas, jämerä tiilirakennus, jonka jokaista nurkkaa koristaa torni. Mutta viehättävä kartonotunnelma loistaa poissaolollaan; ei ole rakennus- ja maisemaperinnöstä huolehtivan National Trustin kylttiä opastamassa kahvilaan, ei huolella hoidet...

Bea Uusman Naparetki (Like, 2017) kuuluu siihen kirjajoukkoon, jonka "kaikki muut" ovat tainneet jo ehtiä lukemaan. Naparetki on mututuntumani mukaan viime vuosien suosituimpia tietokirjoja kirjablogeissa, mutta minä innostuin tutustumaan Uusman kirjaan vasta maaliskuun lukumaratonilla . Lyhyt pokkari olikin omiaan maratonilla luettavaksi. Uusma on ruotsalainen lääkäri, joka insproitui tutkimaan vuonna 1897 kadonneen ruotsalaisretkikunnan kohtaloa. Kolme miestä vetypallossa, suuntana Pohjoisnapa, kohtalona retken keskeytyminen ja epätoivoinen yritys pelastautua. Kolmikko löydettiin kuolleena vaikeapääsyiseltä Valkosaarelta, Huippuvuorten läheltä vasta vuonna 1930, ja miesten kuolinsyy on jäänyt arvoitukseksi. Heidän ruumiinsa tuhkattiin, joten nykyaikaisten menetelmien käyttäminen ei enää onnistu, ja tässä onkin kenties yksi syy siihen, miksi miesten kohtalo niin kutkuttaa mm. Uusman mieltä.  Karusti päättynyt tutkimusretki on ilmeisesti Ruotsissa kovinkin tunnettu...

Amerikkalaisen George Takein sarjakuvamuistelmateos They Called Us Enemy (Top Self Productions, 2019) kuvaa sellaista toiseen maailmansotaan liittyvää tapahtumasarjaa, josta minulla ei ennen kirjan lukemista ollut minkäänlaista tietoa. Japanin hyökkäys Pearl Harbouriin joulukuussa 1941 kasvatti amerikkalaisen hallinnon epäluuloja maassa asuvia japanilaistaustaisia henkilöitä kohtaan siinä määrin, että presidentti Rooseveltin allekirjoittama asetus antoi armeijalle oikeuden internoida amerikanjapanilaiset sisämaassa sijaitseville leireille. Wikipedia kertoo tästä ajanjaksosta lyhyet täsmätiedot, mutta kirjassaan Takai kuvaa omakohtaisia kokemuksiaan internoinnista. Hän oli viisivuotias, kun hänen perheensä Los Angelesissa sijaitsevan kotitalon ovelle koputettiin, ja armeijan edustaja määräsi koko perheen lähtemään kodistaan välittömästi. Takei kertoo perheensä kokemuksista mielestäni yllättävänkin kiihkottomasti. Perheen lapset olivat internoinnin aikaan niin pieniä, etteivät h...

Ruotsalainen Kristina Ohlssonin on varmaankin monelle dekkarifanille tuttu aikuisten kirjoistaan, mutta häneltä on myös ilmestynyt nuorille lukijoille suunnattu Lasilapset -trilogia. Siinä kolmen åhusilaisen, noin 12-vuotiaan lapsen poppoo selvittelee mystisiä piirteitä omaavia salaisuuksia ja outoja sattumuksia, ja trilogian osissa kukin lapsista saa vuorollaan päähenkilön osan. Sarjan avausosan bloggaukseni löytyy täältä , ja pienen tauon jälkeen olen nyt kuunnellut sarjan kaksi muutakin osaa. Ohlssonin trilogia on ollut todella mukavaa kuunneltavaa myös aikuislukijalle. Kussakin sarjan osassa käsitellään lapsen näkökulmasta jotain aikuiselämän kipeää seikkaa, joten kirjat eivät ole vain kepeää salaisuuksien perässä juoksentelua. Avausosassa vakavampi teema oli Billie-tytön isän kuolema, Hopeapojassa käsitellään pakolaisuutta ja Kivienkeleissä rakkaan isovanhemman sairastumista ja kuolemaa. Liian synkäksi sarja ei silti mielestäni mene, sillä kirjojen juonissa riittää myös jänni...

Kiitokset äänikirjabuumille siitä, että myös vanhemmista kirjoista on alettu tehdä ääniversioita, ja näin ne saavat aivan uutta nostetta. Pauliina Suden vuonna 2005 ilmestyneestä esikoisromaanista Ruuhkavuosi (Tammi, 2020/2005) julkaistiin alkuvuonna Karoliina Niskasen lukema äänikirja, ja bongasin sen sattumalta viikonlopun lukumaratonilla kuunteluun. Miten hieno löytö! Jäin täysin koukkuun Niskasen ääneen, joka vie kuuntelijan kolmekymppisen Minnan pään sisään. Rakkausromskuja suomentamaan ajautunut Minna havahtuu siihen, että pitäisi viimein kirjoittaa sosiaalipsykologian roikkumaan jäänyt gradu, vauva on tulossa ja taloprojektikin vaatii osansa. Talonrakennuksessa on sentään apuna avomies Harri, mutta silti Minna ottaa avuksi Don't Worry -kalenterin, listaa vuoden pääprojektit, viikottaiset avaintehtävät ja päättää selviytyä ruuhkavuodesta. "Minulla on nykyään niin paljon kaikkea elämässäni. Projekteja projektien perään. Harrilla on vaan talonrakennus. Sillä on kapea ...

Mitä luimme kerran -blogissa on haastettu lukemaan naisten kirjoittamia klassikoita, ja haasteen toinen kierros päättyy tänään. Oma klassikkopinoni on jäi kooltaan aika vaatimattomaksi, sillä luin vain kolme haasteeseen sopivaa kirjaa. Kaikki lukemani kirjat edustavat 1920-luvun kirjallisuutta, ja tämä on täysin sattumaa! Aikomukseni ei ollut lukea juuri tämän aikakauden kirjallisuutta, mutta 20-lukuahan sitä nytkin elellään joten yllätyksenä tullut haasteen lisäteema on sinänsä aivan ajan hermolla.  Luin haasteeseen pari dekkariklassikkoa, jotka ovat kestäneet hienosti aikaa ja Virginia Woolfin upean Majakan , jonka itse asiassa luin jo toistamiseen: Dorothy L. Sayers: Kuka ja mistä?   (julkaistu alkukielellä v. 1923) Agatha Christie: Roger Ackroydin murha (julkaistu alkukielellä v. 1926) Virginia Woolf: Majakka (julkaistu alkukielellä 1927) Kiitokset Lauralle haasteesta!

Se on taas lukumaratonin aika! 😊 Yöpöydän kirjat -blogin Niina innostui järjestämään lukukarkelot tälle viikonlopulle, ja ajankohta sopi minulle mainiosti, sillä lukumaratoniin on kiva päättää talvilomaviikko. Mukaan ehtii vielä ilmoittautumaan, ja maratonin voipi halutessaan aloittaa myös huomenna. Lisää tietoa ohjeista yms. löytyy Niinan blogista eli täältä . Oman maratonini edistymistä päivittelen tähän postaukseen. Kävin pari päivää sitten kirjastossa, ja tänään hain vielä jokusen varauksen, joten kiinnostavaa luettavaa on runsain mitoin. Näistä ajattelin valikoida lukuun jotain... erityisesti Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge kiinnostelee. Kirja odotteli minua kuin tilattuna lyhytlainahyllyssä. Lisäksi Mörköviesti ja Uusman Naparetki houkuttelevat, eikä Antto Terraksen Viro -kirjakaan olisi hassumpi... valinnan vaikeutta on ilmassa! Pe 6.3.2020 klo 19.00: Lukumaraton alkaa. Pitkällisen tuumailun jälkeen päätin aloittaa lukuhommelit Mörköviestillä . La 7.3....

Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014) on pisin kirja, jonka olen vähään aikaan lukenut. Aloitin 809 sivuisen pokkarin helmikuisella Ystävänpäivän lukumaratonilla , ja sen jälkeen minulla meni reilu viikko ennen kuin amerikkalainen Auroran pikkukaupunki oli paljastanut kaikki salaisuutensa liittyen kirjailija Harry Quebertiin ja kadonneeseen Nola-neitosen. Olisiko tarinan voinut kertoa edes hieman lyhyemmin, vaatiko loppuratkaisun kehittely todella kaikki ne 809 sivua? Varmaan vähemmälläkin olisi selvitty, sillä Dickerin kirjaan totisesti mahtui juonenkäänteitä ja yllätyksiä, ja jos niistä jokunen olisi jäänyt pois, kokonaisuus tuskin olisi kärsinyt. Mutta toisaalta viihdyin Harry Quebertin tapauksen parissa erinomaisesti, eikä juonen mutkittelevuus häirinnyt minua laisinkaan. Sivumäärästään huolimatta Totuus Harry Quebertin tapauksesta on mielestäni eräs viihdyttävimpiä lukemiani rikosromaaneja ja pirteä lisä Keltaiseen kirjastoon. Dickerin muut suomennetut ...

Bongasin Sivutiellä -blogin Instagram-tililtä mukavan kirjastoaiheisen tagin, jonka nappasin oitis itselleni ja toin sen tänne blogiini. #libraryloverstag on lähtenyt liikkeelle Bibbidi Bobbidi Book -blogin Youtube-kanavalta, ja huikkaankin Lauralle ja Minnalle kiitokset kivasta kysymyslistasta! Tässäpä jutustelua minun kirjastoelämästäni: 1. Kuinka usein käyt kirjastossa? Vähintään kerran viikossa, yleensä useamminkin. Ehkä kuitenkin max. 3 kertaa. Käyntien määrä riippuu paljolti siitä, miten varauksia sattuu tulemaan ja miten innokkaasti haluan ne just nyt heti hyppysiini. Käyn yleensä pienessä lähikirjastossani, jonne on kotoani matkaa noin kilometri. Sinne on kätevää tilata varaukset ja noutaa ne vaikkapa kauppareissun yhteydessä tai töistä kotiin palatessa. Kaupungin pääkirjastolla käyn harvemmin, vaikka siellä on paremmat valikoimat kirjoja ja erityisesti uutuuksia. Kotoa on sinne matkaa noin parikymmentä kilometria, yliopistolta/töistä viitisen kilometria. Vaikka h...

Agatha Christien vuonna 1926 ilmestynyt Roger Ackroydin murha (WSOY, 2018) kuuluu dekkarikirjallisuuden klassikoihin. Olen lukenut paljon Christien dekkareita sekä teini-iässä että aikuisena, mutta jostain syystä en ole koskaan tullut tarttuneeksi tähän paljon kehuttuun murhatapaukseen. Pari vuotta sitten kirjasta saatiin kuitenkin aivan uusi Jaakko Kankaanpään käsialaa oleva suomennos, ja se herätti viimein minunkin uteliaisuuteni. Nyt kirjan luettuani ymmärrän oikein hyvin, miksi Roger Ackroydin murhaa on niin kehuttu. Juoni tuntuu edelleen kekseliäältä, ja kirja on ylipäänsä kestänyt mainiosti aikaa. "Kohotin ärtyneenä katseeni. Minusta vasemmalla aidan yläreunan takaa nousivat kasvot. Munanmuotoinen pää, jonka kaljua reunusti epäilyttävän musta tukka, valtavat viikset ja valppaat silmät. Siinä oli salaperäinen naapurimme herra Porrott." (s. 37) Hercule Poirot -dekkareissa on aina silloin tällöin viittailtu Poirotin kiinnostukseen kasvattaa kurpitsoita maaseudun ra...