Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014) on pisin kirja, jonka olen vähään aikaan lukenut. Aloitin 809 sivuisen pokkarin helmikuisella Ystävänpäivän lukumaratonilla, ja sen jälkeen minulla meni reilu viikko ennen kuin amerikkalainen Auroran pikkukaupunki oli paljastanut kaikki salaisuutensa liittyen kirjailija Harry Quebertiin ja kadonneeseen Nola-neitosen. Olisiko tarinan voinut kertoa edes hieman lyhyemmin, vaatiko loppuratkaisun kehittely todella kaikki ne 809 sivua?
Varmaan vähemmälläkin olisi selvitty, sillä Dickerin kirjaan totisesti mahtui juonenkäänteitä ja yllätyksiä, ja jos niistä jokunen olisi jäänyt pois, kokonaisuus tuskin olisi kärsinyt. Mutta toisaalta viihdyin Harry Quebertin tapauksen parissa erinomaisesti, eikä juonen mutkittelevuus häirinnyt minua laisinkaan. Sivumäärästään huolimatta Totuus Harry Quebertin tapauksesta on mielestäni eräs viihdyttävimpiä lukemiani rikosromaaneja ja pirteä lisä Keltaiseen kirjastoon. Dickerin muut suomennetut romaanit ovat tosin ilmestyneet Keltaisen kirjaston ulkopuolella, joten kenties hänen tyylissään on liikaakin pirtsakkuutta käännössarjan imagoon nähden.
Kirjan ytimessä on vuoden 1975 elokuussa tapahtanut katoamistapaus, joka nousee uudelleen julkisuuteen kolmenkymmenen vuoden kuluttua, kun Nola Kellerganin ruumis löydetään haudattuna Aurorassa asuvan kirjailija Harry Quebertin takapihalta. Murhasta epäillyn Harryn viattomuuteen uskoo ainakin hänen ystävänsä ja oppipoikansa kirjailija Marcus Goldman, joka päättää ryhtyä selvittelemään tapausta ja puolustaa kiivaasti ystäväänsä. Tämän enempää en halua juonesta paljastaa, jottei mahdollisilta uusilta lukijoilta menee ilo juonenkäänteiden seuraamisesta. Niistä ei ole pulaa! Vauhdikkaan juonen ohella Dicker tarjoilee runsain annoksen amerikkalaista elämäntyyliä, pikkukaupunkimeininkiä ja kirjailijaelämän aallonpohjaa ja nousuhuumaa, ja kokonaisuus on todella onnistunut.
Dicker on sveitsiläinen kirjailija, ja hän on ihailtavasti tavoittanut kirjassaan amerikkalaisen tunnelman. Hänen kerrontatyylinsä Harry Quebertin tapauksessa on veikeän leikkisä, ja minua huvitti hänen maalaamansa kuva amerikkalaisuudesta ja kirjailijan työn olemuksesta. Molemmille Dicker vaikuttaa iskevän ilkikurisesti silmää, niin hupaisiin tilanteisiin hän henkilöhahmojaan ajaa. Voi Marcusta ja Harrya, heidän kauttaan piirty jopa hivenen julma kuva kirjailijoiden elämän reaaliteeteista. Näin Marcus sanailee agenttinsa kanssa:
Varmaan vähemmälläkin olisi selvitty, sillä Dickerin kirjaan totisesti mahtui juonenkäänteitä ja yllätyksiä, ja jos niistä jokunen olisi jäänyt pois, kokonaisuus tuskin olisi kärsinyt. Mutta toisaalta viihdyin Harry Quebertin tapauksen parissa erinomaisesti, eikä juonen mutkittelevuus häirinnyt minua laisinkaan. Sivumäärästään huolimatta Totuus Harry Quebertin tapauksesta on mielestäni eräs viihdyttävimpiä lukemiani rikosromaaneja ja pirteä lisä Keltaiseen kirjastoon. Dickerin muut suomennetut romaanit ovat tosin ilmestyneet Keltaisen kirjaston ulkopuolella, joten kenties hänen tyylissään on liikaakin pirtsakkuutta käännössarjan imagoon nähden.
Kirjan ytimessä on vuoden 1975 elokuussa tapahtanut katoamistapaus, joka nousee uudelleen julkisuuteen kolmenkymmenen vuoden kuluttua, kun Nola Kellerganin ruumis löydetään haudattuna Aurorassa asuvan kirjailija Harry Quebertin takapihalta. Murhasta epäillyn Harryn viattomuuteen uskoo ainakin hänen ystävänsä ja oppipoikansa kirjailija Marcus Goldman, joka päättää ryhtyä selvittelemään tapausta ja puolustaa kiivaasti ystäväänsä. Tämän enempää en halua juonesta paljastaa, jottei mahdollisilta uusilta lukijoilta menee ilo juonenkäänteiden seuraamisesta. Niistä ei ole pulaa! Vauhdikkaan juonen ohella Dicker tarjoilee runsain annoksen amerikkalaista elämäntyyliä, pikkukaupunkimeininkiä ja kirjailijaelämän aallonpohjaa ja nousuhuumaa, ja kokonaisuus on todella onnistunut.
Dicker on sveitsiläinen kirjailija, ja hän on ihailtavasti tavoittanut kirjassaan amerikkalaisen tunnelman. Hänen kerrontatyylinsä Harry Quebertin tapauksessa on veikeän leikkisä, ja minua huvitti hänen maalaamansa kuva amerikkalaisuudesta ja kirjailijan työn olemuksesta. Molemmille Dicker vaikuttaa iskevän ilkikurisesti silmää, niin hupaisiin tilanteisiin hän henkilöhahmojaan ajaa. Voi Marcusta ja Harrya, heidän kauttaan piirty jopa hivenen julma kuva kirjailijoiden elämän reaaliteeteista. Näin Marcus sanailee agenttinsa kanssa:
- Harry nyt on Harry, jos nyt ymmärrät.Totuus Harry Quebertin tapauksesta saa minulta neljä tähteä Goodreadsiin. Dekkarien ja lukuromaanien ystäville suosittelen kirjaa todella lämpimästi. Mikään kiihteätempoinen trilleri Harryn tapaus ei ole, mutta leppoisampien rikosjuonien ystäville on tarjolla laadukas lukupaketti.
- No en tosiaan.
- Hän on suuri kirjailija.
- Kiitos! Kiitos oikein paljon! Entäs minä sitten?
- Tiedät hyvin etten minä mitään sellaista tarkoittanut... Sinä olet... sanotaanko... moderni kirjailija. Sinussa vetoaa se että olet nuori ja dynaaminen... Ja ajan hermolla... Sinä olet trendikäs kirjailija. Näin. Ei kukaan odotakaan, että saat Pulizerin, sinun kirjoistasi tykätään, koska ne ovat trendikkäitä, koska ne viihdyttävät, ja sehän on hyvä sekin.
- Tuota mieltäkö sinä tosiaan olet? Että minä olen viihdekirjailija?
- Älä viitsi väännellä minun sanojani. Mutta sinähän tiedät, että sinuun ihastuttiin, koska olet... hyvän näköinen.
- Hyvän näköinen! Aina vain pahemmaksi menee! (s. 472-3)
"Voi Marcus parkaa, minusta tuntuu että mitä syvemmälle tähän juttuun kaivaudut, sitä enemmän salaisuuksia nousee pintaan..."
***
Helmet-haasteessa kirja sopii täydellisesti kohtaan 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli. Osallistun kirjalla myös Kirjahyllyn aarteet -haasteen toiselle kierrokselle.
Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Lähikirjaston vaihtohyllystä
Muualla verkossa: Kirjasta löytyy paljon bloggauksia. Tässä linkki muutamaan juttuun, googlaamalla löytyy lisää: Amman kirjablogi, Hurja Hassu Lukija, Kulttuuri kukoistaa ja Sivumerkkejä
Kirjan tietoja:
Joël Dicker: La Vérité sur l'affaire Harry Quebert (2012)
Suomennos Anna-Maija Viitanen
Tammi, 2014 (Keltainen kirjasto nro 453)
809 sivua
Pitkät kirjat eivät kauheasti kiinnosta. Olen kyllä lukenut niitäkin esim. Harry Potterit. Niissä ei pituus ollut ongelma.
VastaaPoistaTätä kirjaa olen kyllä miettynyt useamman kerran, että lukisinko.
Kannattaa ainakin kokeilla, sillä luulen, että saattaisit hyvinkin pitää tästä kirjasta. :) Tämä oli minulle yllättävänkin nopsalukuinen sivumäärästään huolimatta, joten pituutta ei kannata arastella.
PoistaMinäkin luin tämän, kun tätä oli niin paljon kehuttu. Pidin kyllä, hyvä juoni ja hyvä tyyli kirjoittaa. Mutta aika leppoisaa vauhtia siinä edetään. Ehdottomasti kyllä lukemisen arvoinen.
VastaaPoistaJoo, vauhti ei varsinaisesti päätä huimaa vaikka koko ajan kirjassa jotain tapahtuukin. Tosi viihdyttävä kirja, ja todellakin lukemisen arvoinen. Loppusivuilla ei lainkaan harmittanut, että olin viettänyt Harryn ja Marcuksen kanssa yli 800 sivun verran aikaa.
PoistaTämä tiiliskivi olisi aika ajoin edellyttänyt ideaalisiteet tuiksi ranteisiin;)
VastaaPoistaHuolimatta siitä, että kerronnan kulun tempo hidastikin tahtiaan toisella puoliskolla ennen loppunostetta, ei se - ihme kyllä - muodostunut tympeäksi paikallaanpolkevaksi mutalammikoksi, vaan rullasi kuin rullasikin voidelluin pyörin etiäpäin, kiitos Dickerin luistavan kynän. Virtaviivaista viihdettä!
Lukuasentoa piti tosiaan hieman miettiä tämän kirjan kanssa, vaikka pokkaripainos olikin kevyt. Mutta melkoisesti paksuutta sillä oli... Kirja oli minunkin mielestäni tempoltaan vaihteleva, mutta tykkäsin niistä hitaammistakin jaksoista. Jotain kuitenkin oli koko ajan meneillään eikä kirja ns. polkenut paikallaan.
PoistaYllättävän pitkä kirja. Harkinnassa kyllä ollut...
VastaaPoistaKannattaa kokeilla, jos kirja yhtään kiinnostaa. Minusta tämä oli tutustumisen arvoinen, vaikkei kirjan sisällössä sinänsä mitään maailmoja mullistavaa ollutkaan.
Poista