Oksan hyllyltä

Tänään alkaa kirjablogeissa Dekkariviikko, jota emännöi Luetut.net-blogi . Oma osallistumisen teemaviikkoon taitaa tällä kertaa jäädä yhteen kirjaan, sillä dekkarien luku ei viime aikoina ole oikein innostanut. Mutta keväällä luettujen pinostani löytyy kuitenkin eräs varsin kiinnostava sarja-avaus, islantilaisen Arnaldur Indriðasonin Räme (Blue Moon, 2003). Kirja oli sen verran hyvä, että luen varmasti sarjaa lisääkin (toinen osa jo odotteleekin lukulaitteessani), joten Rämeellä on hyvä osallistua dekkariviikkoon. "Sanat oli kirjoitettu lyijykynällä paperille, joka oli pantu ruumiin päälle. Kolme Erlendurille käsittämätöntä sanaa." Näin alkaa Räme , jossa Reykjavikin poliisi tutkii Pohjoisrämeellä kellarista kuolleena löydetyn vanhan miehen tapausta. Outo lappu askarruttaa tutkijoita, mutta siinä lopulta piilee koko jutun ratkaisu. Sen selville saaminen vaan ei ole kovin yksinkertaista... Kirjan rikosjuttu vaikuttaa ensituntumalta arkiselta ja vähän värittömältäkin, mutta l...

Ranskalainen Fred Vargas on kuulunut dekkaristisuosikkeihini kauan, sillä löysin hänen kirjansa jo ennen blogiaikaa. Viime vuosina Vargas on ikään kuin kokenut uuden tulemisen, ja on ollut mukavaa huomata, että paljon Vargas-pokkareita ja kovakantisia on tarjolla. Vargasin omintakeinen komisario Adamsberg lienee hänen tunnetuin hahmonsa, mutta itse tykkään kovasti myös ns. kolmesta evenkelistasta kertovasta sarjasta. Sen ensimmäisen osan olen lukenut ennen blogiaikaa, ja nyt luin lähes yhtä kyytiä kaksi muutakin kirjaa: Muistoksi käynnistäsi (Gummerus, 2019) ja Ei takkaa, ei tupaa (Gummerus, 2020).  Vargas kirjoitti evenkelista-kirjansa on 1990-luvulla, mutta hänen tyylinsä tuntuu yhtä ajattomalta kuin Pariisi, jonne kirjojen tapahtumat pääosin sijoittuvat. Evenkelista-nimityksen ei kannata antaa hämätä, sillä uskonnollisuus on aika kaukana sarjan nimikkohenkilöistä. Evenkelistoilla viitataan tässä yhteydessä kolmeen elämässään kurjaan jamaan joutuneeseen historiantutkijaan,...

Kerrankin voin olla täysin samaa mieltä etukannan mainoslauseen kanssa. Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjan uusin suomennos Aavekentät (Tammi, 2020) on todellakin eräs sarjan parhaita kirjoja, ja sarjahan on dekkarisarjaksi erittäin ihastuttava. Minulla jäi Ruthin edellinen tapaus Kadonneet ja kuolleet kesken, mutta onneksi otin tämän uuden kirjan lyhytlainahyllystä kokeiltavaksi. Toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin ulottuva Aavekentät oli nimittäin todella koukuttava tapaus! Kirjan tapahtumien keskiössä on norfolkilainen Blackstockien mahtisuku, ja heidän menneisyyden salaisuutensa. Suvun nykypolvi asuu jyhkeässä kartanossaan marskimaan reunalla, eikä paikka totisesti houkuttele vieraisille: "Blackstock Hall on eittämättä uljas, jämerä tiilirakennus, jonka jokaista nurkkaa koristaa torni. Mutta viehättävä kartonotunnelma loistaa poissaolollaan; ei ole rakennus- ja maisemaperinnöstä huolehtivan National Trustin kylttiä opastamassa kahvilaan, ei huolella hoidet...

Ruotsalainen Kristina Ohlssonin on varmaankin monelle dekkarifanille tuttu aikuisten kirjoistaan, mutta häneltä on myös ilmestynyt nuorille lukijoille suunnattu Lasilapset -trilogia. Siinä kolmen åhusilaisen, noin 12-vuotiaan lapsen poppoo selvittelee mystisiä piirteitä omaavia salaisuuksia ja outoja sattumuksia, ja trilogian osissa kukin lapsista saa vuorollaan päähenkilön osan. Sarjan avausosan bloggaukseni löytyy täältä , ja pienen tauon jälkeen olen nyt kuunnellut sarjan kaksi muutakin osaa. Ohlssonin trilogia on ollut todella mukavaa kuunneltavaa myös aikuislukijalle. Kussakin sarjan osassa käsitellään lapsen näkökulmasta jotain aikuiselämän kipeää seikkaa, joten kirjat eivät ole vain kepeää salaisuuksien perässä juoksentelua. Avausosassa vakavampi teema oli Billie-tytön isän kuolema, Hopeapojassa käsitellään pakolaisuutta ja Kivienkeleissä rakkaan isovanhemman sairastumista ja kuolemaa. Liian synkäksi sarja ei silti mielestäni mene, sillä kirjojen juonissa riittää myös jänni...

Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014) on pisin kirja, jonka olen vähään aikaan lukenut. Aloitin 809 sivuisen pokkarin helmikuisella Ystävänpäivän lukumaratonilla , ja sen jälkeen minulla meni reilu viikko ennen kuin amerikkalainen Auroran pikkukaupunki oli paljastanut kaikki salaisuutensa liittyen kirjailija Harry Quebertiin ja kadonneeseen Nola-neitosen. Olisiko tarinan voinut kertoa edes hieman lyhyemmin, vaatiko loppuratkaisun kehittely todella kaikki ne 809 sivua? Varmaan vähemmälläkin olisi selvitty, sillä Dickerin kirjaan totisesti mahtui juonenkäänteitä ja yllätyksiä, ja jos niistä jokunen olisi jäänyt pois, kokonaisuus tuskin olisi kärsinyt. Mutta toisaalta viihdyin Harry Quebertin tapauksen parissa erinomaisesti, eikä juonen mutkittelevuus häirinnyt minua laisinkaan. Sivumäärästään huolimatta Totuus Harry Quebertin tapauksesta on mielestäni eräs viihdyttävimpiä lukemiani rikosromaaneja ja pirteä lisä Keltaiseen kirjastoon. Dickerin muut suomennetut ...

Agatha Christien vuonna 1926 ilmestynyt Roger Ackroydin murha (WSOY, 2018) kuuluu dekkarikirjallisuuden klassikoihin. Olen lukenut paljon Christien dekkareita sekä teini-iässä että aikuisena, mutta jostain syystä en ole koskaan tullut tarttuneeksi tähän paljon kehuttuun murhatapaukseen. Pari vuotta sitten kirjasta saatiin kuitenkin aivan uusi Jaakko Kankaanpään käsialaa oleva suomennos, ja se herätti viimein minunkin uteliaisuuteni. Nyt kirjan luettuani ymmärrän oikein hyvin, miksi Roger Ackroydin murhaa on niin kehuttu. Juoni tuntuu edelleen kekseliäältä, ja kirja on ylipäänsä kestänyt mainiosti aikaa. "Kohotin ärtyneenä katseeni. Minusta vasemmalla aidan yläreunan takaa nousivat kasvot. Munanmuotoinen pää, jonka kaljua reunusti epäilyttävän musta tukka, valtavat viikset ja valppaat silmät. Siinä oli salaperäinen naapurimme herra Porrott." (s. 37) Hercule Poirot -dekkareissa on aina silloin tällöin viittailtu Poirotin kiinnostukseen kasvattaa kurpitsoita maaseudun ra...

Novellikokoelma Kuolema joulupäivänä (Otava, 2019) sisältää kuusi postuumisti julkaistua rikostarinaa P. D. Jamesilta. Kirjan jouluista nimeä ei kannata kavahtaa, sillä novelleista vain pari sijoittuu joulun aikaan eivätkä nekään turruta lukijaa ylenpalttisella joulutunnelmoinnilla. Mielestäni kirjaa voi siis oikein hyvin lukea vaikka juhannuksena - jos vain sietää katsella suklaata pursuavaa kantta, joka ei omaa silmääni miellyttänyt. Mutta enpä olekaan konvehtien ystävä. Olen lukenut Jamesilta aiemmin rikosnovellikokoelman  Mistelimurha ja muita kertomuksia , ja se oli aivan kelvollinen kolmen Goodreads-tähden elämys. Vähintään samaa odotin tietysti myös joulukokoelmalta, mutta nyt kävi niin, että Kuolema joulupäivänä jäi minulle tosi vaisuksi lukukokemukseksi. Suurin osa kirjan rikosjutuista oli juoneltaan aika tylsiä enkä innostunut henkilökuvauksestakaan. Olen tykännyt Jamesin hillitystä brittiläisestä tunnelmasta Adam Dalgliesh-dekkareissa, mutta joulukokoelma jäi kauas ...

Bloggausjonostani löytyy pari dekkaria, jotka edustavat vuodenaikojen ääripäitä: Ann Cleevesin Jimmy Perez -dekkarissa ollaan juhannushäissä Shetlanninsaarilla ja Rosamund Luptonin Hiljaisuuteen hävinneissa taas hytistään Alaskan talvisissa maisemissa. Cleeves on minulle tuttu ja turvallinen dekkarinimi, jonka pariin palaan aina silloin tällöin. Luptonia sen sijaan luin nyt ensi kertaa, mutta Hiljaisuuteen hävinneet kyllä vakuutti siinä määrin, että Luptonin nimi on laitettu muistiin.  Jos joku jutun lukijoista on mukana Seinäjoen kirjaston Aikamatka-lukuhaasteessa , niin tässä on oivat vinkit haasteen kohtiin 4. Kirja, joka sijoittuu kesään ja 5. Kirja. joka sijoittuu talveen . Itse luin Cleevesin kirjan viime vuoden puolella, joten aloitan aikamatkailuni Luptonin talvisella jännärillä. Ann Cleevesin Kuin tuhka tuuleen (Karisto, 2019) jatkaa sarjan aiemmissa osissa leskeksi jääneen Jimmy Perezin tutkimuksia Shetlannin saarilla. Perezin omalaatuinen pomo Willow R...