Oksan hyllyltä

Kati Rapian Voimia! -sarjakuvan pääosassa on 1600-luvulla elänyt Anna Forsius, johon lukijat pääsivät ohimennen tutustumaan jo  Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki -sarjakuvassa. Kyseessä on siis maamme ensimmäisen tähtitieteilijän vaimo. Voimia! heittää Annan ja lukijan hurjalle aikamatkalle läpi vuosisatojen, aina tulevaisuuteen asti. Samalla saavat kyytiä ilmiöt ja ummehtuneet asenteet, ja kokonaisuus on varsin railakasta ja riemukasta luettavaa.   Sarjakuvassa kuvataan myös 1600-luvun vähemmän riemukasta todellisuutta, ainakin kun sitä näisnäkökulmasta katsoo. Voimia! on fiktiivinen teos, mutta sen sivuilla seikkailevista historiallisista henkilöistä on lyhyt kuvaus kirjan lopussa. Eri aikakausien sekoitus toimii erinomaisesti, ja Rapia on onnistunut löytämään historian kätköistä hätkäyttäviä naiskohtaloita. Annan ystävän Margareta Kittin mestaus kirveellä tyttären synnytyksen jälkeen kuulostaa hurjalta, mutta herkimpien lukijoiden ei pidä säikähtää - tämä on ...

Bloggausjonoon on taas kertynyt kaikenlaista, kun lukuintoni on viimeinkin heräillyt alkuvuoden uneliaasta olotilasta. Jotten vielä ensi vuoden alussakin postaile tänä syksynä luetuista, luvassa on jonon purkua parin-kolmen kirjan postauksilla. Aloitan lanu-puolelta eli tässä jutussa on kaksi kotimaista uutuuskirjaa, joissa molemmissa eletään arkea yhden vanhemman perheessä. Sama tilanne on itse asiassa myös parissa muussa hiljan lukemassani uutuuslanussa (joista sitten lisää ensi viikolla). Ydinperhemallia ei todellakaan tuputeta nuorille omaan lukupinooni päätyneissä kirjoissa. 😏 Tuutikki Tolonen: Agnes ja varjo ikkunassa (WSOY, 2022; kuvitus Kati Vuorento)  Tuutikki Tolosen alakouluikäisille suunnattu Agnes-sarja kertoo äitinsä ja Ossi-koiran kanssa asuvasta Agneksesta. He ovat muuttaneet perinnöksi saamaansa vanhaan huvilaan, ja kirjan tapahtumat sijoittuvat kesäloman alkuun. Agnes houkuttelee kaverinsa Pullan osallistumaan kanssaan huvilassa pidettävälle valokuvauskurssille...

Heipä hei, pitkästä aikaa! Edellisestä postauksesta on vierähtänyt peräti kolme kuukautta. Tarkoitukseni ei ollut pitää näin pitkää blogitaukoa, mutta alkuvuoteen on mahtunut kaikenlaista (vaan ei sentään koronaa), ja bloggaaminen, lukeminen, lukuhaasteet yms. mukava tähän harrastukseen liittyvä sai väistyä muun elämän tieltä. Mutta nyt meno on sen verran tasaantunut, että blogi heräilee pikku hiljaa henkiin. Kaivelin Goodreadsista esille bloggaamattomien kirjojen listani, ja naputtelin parista kirjasta tähän miniarviot. Lisäksi mukana on muutama tuore kirjaostos. En kenties ole saanut kovinkaan paljon luetuksi ja hyllyissä olisi jopa liikaa mistä aloittaa, mutta kivempihan se on ottaa käteen aivan uusi kirja. 😉 Pääsiäisen kirjahankintoja Kirjakatalogeja olen tutkinut viimeksi ohimennen syksyllä, joten olen aika pihalla uutuuskirjoista. Olinkin superiloinen, kun bongasin BookBeatista Maylis de Kerangalin uutuuskirjan Sillan synty (Siltala, 2022; suomennos Ville Keynäs ja Anu Partanen...

Emmi Itäranta on jälleen kerran kirjoittanut maagisen vetovoimaisen ja täydellisen kirjan. Viime vuonna ilmestynyt Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020) on kieleltään kaunis, ja sen aavistuksen surumielinen ja haikea tunnelma sekä erikoinen avaruusmiljöö lumosivat minut ensi sivuista alkaen. Vaikka kirjan kuvaama todellisuus aukeni hitaasti, se ei lukemistani häirinnyt. Lumi Salon kirjeet hänen kadoksissa olevalle puolisolleen Solille kietoivat minut hiljalleen pauloihinsa, ja niiden sulavan rauhallisessa tarinoinnissa oli jotain niin vangitsevaa, että kerrankin luin vain yhtä kirjaa kerrallaan - Kuunpäivän kirjeistä ei tehnyt mieli irrottautua mihinkään muuhun. Joskus kuvitelmat ovat totuutta tärkeämpiä. Eivät siksi, että ne peittävät sen, vaan siksi, että ne laajentavat totuutta ja tekevät sen mahdollisuuksista suurempia. Täällä, vieraan planeetan pinnan pimeässä, missä en voi tarttua käteesi, etsin yhä menneisyyden mutkista sanoja, jotka jotenkin löysivät tiensä sinuun. (s. 82) Ku...

Aloitan blogivuoteni 2020 muutamalla viiden tähden kirjalla, sillä haluan saada vuoden 2019 parhaat kirjat blogiin asti ennen kuin julkaisen vuosikoosteen. Tähtisikermän aloittaa Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö (Teos, 2012), joka oli eräs parhaita viime vuonna lukemiani romaaneja. Pari vuotta sitten ihastuin Fagerholmin esikoiseen Ihanat naiset rannalla , ja jännittelin kovasti, mahtaako Amerikkalainen tyttö yltää edes lähelle sen vangitsevaa tunnelmaa. Kyllä vain ylsi ja oli kenties toisinaan parempikin, vaikka kyseessä olikin aivan omanlaisensa kirja. Amerikkalaisen tytön tapahtumat sijoittuvat Seudulle, jota ei siis ole sen kummemmin nimetty tai paikannettu. Ollaan vuodessa 1969, ja kirjan nimikkohenkilönä oleva amerikkalainen Eddie-tyttönen löydetään hukkuneena lammesta. Lisäksi eräs nuori mies hirttää itsensä. Miksi? Sitä pohdiskellaan monelta kantilta tavallaan koko kirjan ajan, mutta mikään dekkari Amerikkalainen tyttö ei ole. Arvoitukselliset kuolemat häilyvät ...

Hanna-Reetta Schreckin ja Iida Turpeisen käsikirjoittama ja Annukka Mäkijärven kuvittama sarjakuvaromaani Ellen T. (Teos, 2019) on visuaalisesti huikaisevan hieno matka Ellen Thesleffin (1869-1954) elämään ja taiteeseen. Kirjassa liikutaan Thesleffille tärkeissä paikoissa: Pariisissa, Firenzessä ja Ruoveden Murolessa, ja lukijalle esitellään tuon ajan taidemaailman eri suuntausten kirjo ja koko se kiihkeä maailmantila, josta Thesleff ammensi voimaa ja ideoita taiteeseensa. En tunne Thesleffin taidetta kovinkaan hyvin, mutta kävin kuitenkin kesällä katsomassa Minä maalaan kuin jumala -näyttelin HAMissa ja vaikutuin suuresti hänen taidoistaan. Erityisesti Kaiku -teos jäi lähtemättömästi mieleeni. Mitkä värit, mikä tunnelataus yhdessä maalauksessa voikaan olla! Tunnetta ja värejä on täynnä myös Ellen T. , ja sarjakuvamuoto herättää Thesleffin tarinan upeasti eloon. Eikä Ellen T. :ssä totisesti olla ruudun vankina, vaan kirja on tyylikäs ja aistillinen kuvien ilotulitus, jota ...

En miellä itseäni novellien lukijaksi, mutta silti niitäkin näköjään kulkeutuu silloin tällöin heräteostoksina kotiin. Hilary Mantelin novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha (Teos, 2017) taisi herättää kiinnostukseni blogijuttujen ansiosta ja innostuin hankkimaan kirjan, vaikka entuudestaan ainut kosketukseni Mantelin tuotantoon oli massiivinen Susipalatsi , joka edessä jouduin luovuttamaan kirjan puolivälissä. Susipalatsi pitää siis halussaan titteliä: "kirja, josta olen lukenut eniten sivuja ennen kesken jättämistä". Kyseinen sivumäärä on 400, ja pelkkä ajatuskin vielä jäljellä olevasta samansuuruisesta luku-urakasta sai aikoinaan aikaan sellaisen epätoivon parahduksen, että ihmettelen oikeastaan itsekin sitä, kun nyt taas löysin itseni Mantelin parista. Mutta osaava kirjoittaja voi vaihtaa tyyliään, ja Margaret Thatcherin salamurha on (onneksi!) aivan jotain muuta kuin omasta mielestäni suunnattoman puuduttava ja pitkäveteinen Susipalatsi . Kirjan novellit si...

Helmet-lukuhaaste päättyy kuun lopulla, ja kokosin tähän juttuun bloggausjonossani majailevat haasteeseen sopivat kirjat. Olin suunnitellut lukevani haasteeseen vielä yhden kirjan, mutta loppukuun aikatauluni näyttää sellaiselta, etten halua sinne enää yhtään "pitäisi tehdä" -juttua ja ko. kirja pääsee siis lukupinooni ilman Helmet-haasteen aikataulupaineita. Minulla alkaa ylipäänsä olla sellainen olo, että haluan sanoa heipat kaikille tämän vuoden jutuille ja lukuhaasteille, ja on helpottavaa laittaa Helmet-haastekin näiden viimeisten kirjojen myötä ns. pakettiin. Julkaisen tosin vielä lyhyen loppukoosteen kaikista haasteen kirjoista, mutta kuvan alta löytyvät viimeiset, minimittaiset kirja-arviot vuoden 2018 Helmet-kirjoista. Photo by Annie Spratt on Unsplash John Green: Kilpikonnan kuorella (WSOY, 2017) John Green on niitä kirjailijoita, joiden kirjoista putkahtelee blogeihin juttuja tasaiseen tahtiin. Ja tässä tulee nyt yksi minijuttu lisää, sillä olenp...

Usein sarjakuvia lukiessani käy niin, että luen kirjaa ns. kuvitus edellä. Jos kuvitustyyli ei nappaa, kirjan lukeminen jää herkästi kesken tai vähintään Goodreadsin tähtimäärään tulee miinusta. Sarjakuva on sentään sarja kuvia, ja niiden juju on minulle juuri siinä, että tarjolla on tekstin lisäksi myös virikettä silmille. Tuntuikin aika erikoiselta - mutta erittäin mukavalla tavalla! - törmätä sarjakuvaan, jossa hullaannuin tekstiin niin paljon, ettei minua häirinnyt laisinkaan se, ettei kuvitus ollut aivan täysosuma oman makuni mukaan. Kati Rapian ja Juha Hurmeen Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki - Suomenniemen ensimmäisen tähtitieteilijän elämä ja seikkailut (Teos, 2018) saa minulta täydet viisi tähteä Goodreadsiin. "Parasta mahdollista historiankirjoitusta" , toteaa takakansi ja olen täysin samaa mieltä. "Olen jokaisessa ajassa alati läsnäoleva erikoistapaus, näkyvien ja näkymättömien asioiden nuuskija, niiden sekoittaja, näkijä ja tiedemies. Minua uteli...

Aiemmin tällä viikolla paljastettiin vuoden 2017 kirjallisuuden Nobel-voittaja. Onnittelut Kazuo Ishigurolle! Ishiguro onkin ensimmäinen kirjallisuuden nobelisti ties miten moneen vuoteen, jolta olen lukenut jonkin kirjan ennen palkintouutista. Kolmisen vuotta sitten luin häneltä novellikokoelman Yösoittoja , joka ei suuria muistijälkiä jättänyt mutta bloggaukseni perusteella kirjasta löytyi huumoria ja vaikken suuri novellien ystävä olekaan, tykkäsin lukemastani kolmen tähden veroisesti. Nobel-viikon kunniaksi kaivon bloggausjonostani esille siellä majailleen saksalaisen nobelistin teoksen. Günter Grass sai palkintonsa vuonna 1999. Olen mieltänyt Grassin tuotannon jollain tapaa vaikeatajuiseksi luettavaksi, mutta muutama vuosi sitten innostuin kuitenkin hankkimaan hänen viimeiseksi jääneen teoksensa Grimmin sanat (Teos, 2015). Kirja uhkasi jäädä hyllyn nurkkaan pölyttymään, mutta poimin sen hyllynlämmittäjä -haasteen pinooni ja loppukesän aikana sain Grimmin sanat viimein myös l...

Leena Krohn on ainut naistenviikkoni kirjailija, joka on päivän nimipäiväsankari. Onnea kaikki Leenat, Matleenat, Leenit ja Lenitat! Päivää juhlistaa blogissani Krohnin jo yli  30 vuotta sitten (!) julkaistu teos Tainaron (Teos, 2006/1985). Luin kirjan ensimmäisen kerran opiskeluaikojeni alussa, ja kirjan julkaisemisesta oli jo tuolloin kulunut hyvä tovi. Minä ihastuin Tainaronin arvoituksellisuuteen heti ensimmäisen kirjeen luettuani. Mitä ihmettä, onpas kummallisen oloinen kirja ja paikka, tätä on pakko saada lisää - ja niin pieni kirjanen tuli ahmaistua pikavauhtia. Joitakin vuosia sitten hankin kirjan omakseni, ja keväällä uppouduin jälleen Tainaroniin Uudelleen luettua -lukuhaasteen innostamana. "Minulle tuottaa mielihyvää kuvitella, että kerran veisin sinut sinne ohdakkeitten alle. Niiden ihania huiskiloita verhoaa untuvainen seitti ja se hulmuaa kuin rantabulevardin puiden kruunut.     Sinä nauttisit retkestä kedolle, kun Tainaronissa on kesä j...

Lukuviikon viides kirjavinkkini on tietokirja taiteen ystäville. Marjatta Levannon kirjoittama ja Julia Vuoren kuvittama Leonardo oikealta vasemmalle (Teos, 2014). Kuten kauniskantisen kirjan nimestä voi päätellä, kirjassa käsitellään Leonardo da Vincin elämää, taidetta ja keksintöjä. Kirjan sivumäärä on varsin maltillinen eli vain hieman yli sata sivua, joten kirja sopii mainiosti myös nuorempien lukijoiden luettavaksi (joille kirja on kustantajan esittelytekstin mukaan suunnattu). Runsas ja näyttävä da Vincin töitä esittelevä kuvamateriaali ja Julia Vuoren taiteilemat vekkulit kuvitukset houkuttelivat minut aikoinaan ostamaan kirjan omaksi ilokseni, joten suosittelen kirjaa lämpimästi myös aikuisille, yleisnerosta ja hänen saavutuksistaan kiinnostuneille. Kirja on kookas ja kaunis, ja paksuja sivuja on ilo lehteillä. Kuvituksessa ei ole pihistelty, ja da Vincin taidokasta kynänjälkeä kelpaa ihastella. "Hyvän maalarin täytyy maalata kaksi oleellisinta asiaa, ihm...

Pomppivan ponin majatalo -blogissa alkoi 100 suomalaista -haaste, jossa haastetaan tutustumaan suomalaiseen kulttuuriin maamme juhlavuoden aikana. Haasteeseen käyvät totta kai kirjat mutta myös muut kulttuurin tuotokset. Innostuin haasteesta heti, sillä tässähän on oivallinen tilaisuus esim. kotimaisten leffojen katseluun, näyttelyissä ja konserteissa vierailuihin. Minulla riittää petrattavaa näiden kaikkien saralla, sillä en voi juuri kehuskella harrastavani muuta kotimaista kulttuuria kirjojen ohella. Pieni ylimääräinen haastekannustin on paikallaan. Kirjojen suhteen olen tyytyväinen, jos pääsen vuoden lopulla noin puoleen sataan kotimaiseen luettuun/kuunneltuun kirjaan. Muille kulttuurielämyksille on siis sijaa listalla (joskaan kovin ryppyotsaisesti en aio haasteessa edetä). Aivan jokaisesta kulttuuritujauksesta en taida viitsiä kirjoittaa omaa blogijuttua, vaan keräilen vuoden kotimaista antia koontipostauksiin. Tein haasteelle oman välilehden , jonne listailen vuo...

Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015) oli oman mutu-tuntumani mukaan todella suosittu kirja blogeissa viime vuonna. Itse sivuutin kirjan olankohautuksella, sillä Itärannan paljon kehuttu esikoinen Teemestarin kirja jäi minulle keskinkertaiseksi kolmen tähden kirjaksi. Arvelin, että luvassa on samanlainen odotuksiin nähden lässähtänyt lukuelämys, ja annoin uutuuskirjan jäädä Itärannan tyyliä enemmän arvostavien luettavaksi.  Enpä voinut olla enempää väärässä! Innostuin nimittäin kokeilemaan kirjaa, kun näin sen Oulun pääkirjaston pikapokkarihyllyssä. Eilen luin kirjan viimeiset sivut aivan ahmimalla, eli Seittien Talon Elianan tarina vei minut täysin mukanaan. Fantasiakirjallisuuden Kuvastaja-palkinto  meni mielestäni täysin oikeaan osoitteeseen.  ♥ Teemestarin kirjassa minua häiritsi se, että kirja jätti liikaa avoimia juonilankoja ja ylipäänsä sai minut odottamaan toisenlaista tarinaa kuin mitä lopulta luin. Itärannan kauniisti etenevä kerr...

Tänään vietetään suomalaisen kirjallisuuden päivää, ja sitä sopii juhlistamaan kotimainen kirjauutuus, joka sai minut elokuisten lukuhetkieni aikana ylpeäksi maamme kirjallisuudesta. Tätä kelpasi lukea: Leena Parkkisen Säädyllisen ainesosan (Teos, 2016) lukemisen jälkeen minulla oli hetken aikaa tyhjä olo. Kirja loppui, mihin näistä tunnelmista osaa jatkaa? Onko pakko jatkaa mihinkään? Tätä ei kovin moni kirja saa aikaan, ja viipyily kirjan sivuilla on varma merkki siitä, että takana on onnistunut lukukokemus. Toisen maailmansodan jälkeisessä Helsingissä kaksi erilaista naista, Saara ja Elisabeth, jakoivat hetkisen aikaa elämäänsä keskenään ja olisin mieluusti seurannut heidän taivaltaan pidempäänkin kuin Säädyllisen ainesosan reilun 300 sivun verran. "Sen toukokuun päivän jälkeen Saara ei kuullut naapuristaan mitään viikkoihin. Muutaman kerran hän näki tämän kulkevan kadun toisella puolella farmareissaan, huivi lyhyen tukan päälle sidottuna. Mutta juuri kun Saara oli ...