Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
Mies jättää naisen viidentoista avioliittovuoden jälkeen. Nainen koettaa hoitaa lapsiaan ja pui asiaa mielessään 190 sivua, ajautuen lopulta tarkoituksettomuuden tunteeseen, kuilun reunan yli. Tämmöinen kirja harvoin innostaa minua, koska oman pienen pään sisällä pyöriminen kirjan verran tuntuu jokseenkin suppealta tapahtumaympäristöltä. Koin siis iloisen yllätyksen, kun Elena Ferranten Hylkäämisen päivät (Avain, 2004) vetäisi minut mukaansa jo ensimmäisellä sivulla. Kirjan päähenkilö Olga on päähenkilöiden aatelia, jonka toimille teki välillä jopa mieli nauraa, vaikka nainen uhkaa luisua yhä syvemmälle epätoivoonsa, menetetyn parisuhteen tuskaan ja järjettömään käyttäytymiseen.
"Laitoin kuumemittarin inhoten pöydälle. Giannin puolestaan asetin valkoiselle lakanalle ja hänen päänsä tyynylle. En saanut silmiäni irti hänen punaisesta, ammollaan olevasta suustaan. Hän näytti aivan kuolleelta. Ilarian lyönnit hakkasivat aivoissani. Minun piti ryhdistäytyä ja hyvittää yön ja sitä seuranneen päivän laiminlyönnit. He ovat minun lapsiani, vakuutin itselleni, he ovat syntyneet minun kohdustani. Vaikka Mario olikin tehnyt heidät ties millaisen kuvittelemansa naisen kanssa, vaikka itse olinkin uskonut olevani Olga tehdessäni heidät hänen kanssaan, vaikka mieheni nyt taas uudelleen häikäistyneenä antoikin arvoa ainoastaan tyttöselle nimeltä Carla eikä tunnistanut enää edes vartaloani, jota joskus oli rakastanut ja jonka oli tehnyt raskaaksi, vaikka en ollutkaan koskaan ollut se nainen enkä myöskään Olga, jona olin itse itseäni pitänyt, ja vaikka olisinkin, hyvä Jumala, vain kaksi huonosti yhteenliitettyä sivukuvaa, itselleni tuntematon kubistinen metsä, niin siitä huolimatta he olivat minun lapsiani, omasta kohdustani syntyneitä todellisia lapsia, olin heistä vastuussa." (s. 131-132).
Parasta kirjassa oli se, että siinä on onnellinen loppu. Ei pliisu tai imelä, pelkästään onnellinen ja tyylikäs. Surullisinta kirjassa oli Otto-koiran kohtalo. R.I.P Otto. Hylkäämisen päivät on hieno kirja, ja aromikaan vivahteikas Italialaisen aterian secondo piatto. Soveltuu nautittavaksi myös muuna ruokalajina.
Goodreads: 4 tähteä"Laitoin kuumemittarin inhoten pöydälle. Giannin puolestaan asetin valkoiselle lakanalle ja hänen päänsä tyynylle. En saanut silmiäni irti hänen punaisesta, ammollaan olevasta suustaan. Hän näytti aivan kuolleelta. Ilarian lyönnit hakkasivat aivoissani. Minun piti ryhdistäytyä ja hyvittää yön ja sitä seuranneen päivän laiminlyönnit. He ovat minun lapsiani, vakuutin itselleni, he ovat syntyneet minun kohdustani. Vaikka Mario olikin tehnyt heidät ties millaisen kuvittelemansa naisen kanssa, vaikka itse olinkin uskonut olevani Olga tehdessäni heidät hänen kanssaan, vaikka mieheni nyt taas uudelleen häikäistyneenä antoikin arvoa ainoastaan tyttöselle nimeltä Carla eikä tunnistanut enää edes vartaloani, jota joskus oli rakastanut ja jonka oli tehnyt raskaaksi, vaikka en ollutkaan koskaan ollut se nainen enkä myöskään Olga, jona olin itse itseäni pitänyt, ja vaikka olisinkin, hyvä Jumala, vain kaksi huonosti yhteenliitettyä sivukuvaa, itselleni tuntematon kubistinen metsä, niin siitä huolimatta he olivat minun lapsiani, omasta kohdustani syntyneitä todellisia lapsia, olin heistä vastuussa." (s. 131-132).
Parasta kirjassa oli se, että siinä on onnellinen loppu. Ei pliisu tai imelä, pelkästään onnellinen ja tyylikäs. Surullisinta kirjassa oli Otto-koiran kohtalo. R.I.P Otto. Hylkäämisen päivät on hieno kirja, ja aromikaan vivahteikas Italialaisen aterian secondo piatto. Soveltuu nautittavaksi myös muuna ruokalajina.
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu Kiiltomadossa.
Kirjan tietoja:
Elena Ferrante: I giorni dell'abbandono (2002)
Suomennos Taru Nyström Abeille
Avain, 2004
193 sivua
Kommentit
Lähetä kommentti
Blogini lukija, kiitokset kommentistasi.