Alkusyksyn dekkarikimara: Cleeves, Christie ja Jokinen

Syksy ja dekkarit näyttävät edelleen olevan takuuvarma yhdistelmä. Rikosjuonia on kertynyt blogattavien pinooni aivan huomaamatta, ja päätin niputtaa niitä tähän miniarviopostaukseen. Kaikki tämän jutun dekkarit ovat sellaisten sarjojen osia, joita olen lukenut jo aiemminkin. Dekkareissa minulla onkin tapana etsiytyä tuttujen sarjojen pariin. Lukeminen on niin vaivattoman mukavaa, kun kirjan sivuilla odottaa tuttu henkilögalleria eikä tarvitse heti alkaa tutustumaan isoon joukkoon aivan uppo-outoja hahmoja. Eli juu, kun kaipaan jotain helppoa ja viihdyttävää ajankulua, hyväksi havaittu dekkarisarja on yleensä varma valinta:

Ann Cleevesin Vera Stanhope -sarjasta luin viime syksynä osan Kuolonkukkia (Karisto, 2015), ja nyt koukutuin Veran tutkimuksiin parin kirjan verran. Satamakatu (Karisto, 2014) ja Merilokki (Karisto, 2017) ovat molemmat tasaisen varmoja perusdekkareita, joissa brittiläisen poliisin arki on voimakkaasti läsnä. Satamakadussa Veran tiimi tutkii parin metrossa murhatun ihmisen tapausta, ja tapahtumien miljöönä on syrjäinen satamakatu ja sen nuhruisissa taloissa majaa pitävä pieni yhteisö. Merilokissa ollaan menneisyydessä tapahtuneiden rikosten jäljillä, ja tapahtumien keskipisteenä on aikoinaan suurta suosiota nauttinut yökerho Merilokki. 

Vera-sarjassa pidän siitä, että rikosten tutkinta on kirjassa etusijalla ja juoni rullaa niiden ympärillä sujuvasti eteenpäin. Tapahtumissa ei ole raakuuksia (joista en yhtään tykkää dekkareissa), sen sijaan englantilaisen työväen ja keskiluokan arkeen on sijoitettu aika realistisen oloisia murhajuttuja. Yhteiskunnan nurjat puolet ja huono-osaisten olot korostuvat jonkin verran, mutta kovin paatoksellisia tai kantaaottavia kirjat eivät kuitenkaan ole. Veran ja hänen tiiminsä jäsenten yksityiselämää sivutaan silloin tällöin, mutta niin pieninä annoksina, että toisinaan jopa mietin, että hei, kertopas nyt vähän enemmän näistä työssään pätevistä mutta silti rosoisen oloisista tyypeistä. Merilokki sentään kaivelee jonkin verran Veran ja hänen isänsä menneisyyden saloja, ja sen vuoksi kirja kai olikin hitusen parempi Satamakatu. Merilokki saa minulta Goodreadsiin neljä tähteä ja Satamakatu kolme tähteä.

Seppo Jokisen Sakari Koskinen -sarjasta olen kuunnellut satunnaisia osia äänikirjoina. Sarjan uusin osa Löydyn laki (Crime Time, 2018) oli sopivasti tarjouksessa Elisa-kirjassa aiemmin syksyllä, ja otin kirjan kuunteluun lähinnä sen vuoksi, että saan siitä Helmet-haasteeseen merkinnän kohtaan 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi (Jokinen on etunimikaima isäni kanssa). 

Toisin kuin Cleevesin Vera-sarjassa, Sakari Koskisen tutkimuksissa on runsaasti mukana hänen ja muidenkin tiimiläisten yksityiselämää. Koskinen on tässä uusimmassa osassa aloittanut avoliiton työtoverinsa Ullan kanssa ja he ovat muuttaneet omakotitaloon, jonka remppahommia seurataan kirjan edetessä. Rikosjuonessa Koskisen tiimi pähkäilee pääasiassa kummallisen katoamistapauksen kimpussa, josta avautuu lopulta visainen ja moniulotteinen juttu, joka huvittavaa kyllä, linkittyy sekin Koskisen talon remppahommiin. 

Lyödyn laki etenee sujuvasti, ja Jukka Pitkänen on erinomainen lukija. Ärsyynnyin silti siitä, miten tyhmäksi eräs poliisihahmo kirjassa oli tehty, mutta kenties tämmöisiäkin tapauksia tosielämästä löytyy esikuviksi. Jossain vaiheessa sarjaa ärsyynnyin myös Koskisen ja Ullan työpaikkasuhteen saamasta runsaasta huomiosta tapahtumien käänteissä, mutta nyt taidan olla tähän jo aivan tottunut. Täytyy silti myöntää, että kuuntelen ko. sarjaa vain satunnaisesti juuri sen vuoksi, että toivoisin rikostapausten saavan kirjojen sivuilla hieman suuremman osan ja Koskisen yksityiselämää taas voisi olla vähemmän. Toisaalta kyllähän Koskinen ihan symppis tapaus on, sitä ei voi kieltää. Olen silti itse hieman asiapitoisempien dekkarien ystävä. Lyödyn laki on kuitenkin hyvää dekkarien keskitasoa, joten se saa Goodreadsiin kolme tähteä.

Lars Svedbergin lukemat Agatha Christie -dekkarit ovat ehdottomasti suuria äänikirjasuosikkejani, ja Paddingtonista 16.50 oli oikein hyvä neiti Marple -tarina. Yleensä en neiti Marplen jutuista juuri innostu, mutta tässä tarinassa hän tyytyi lähinnä hymyilemään ja tekemään päätelmiään taka-alalla, ja kenties siksi vauhdikas sukutarina tuntui kovin vetävältä tapaukselta.

Kirja käynnistyy sangen räväkästi (noin niinkuin Christien dekkariksi), kun neiti Marplen ystävä istuu junassa ja näkee, kuinka ohiajavan junan vaunussa mies kuristaa nuoren naisen. Kukaan muu kuin neiti Marple ei tunnu uskovan kertomusta, eikä ruumistakaan ilmaannu mistään. Herttainen ja aina yhtä terävä neiti päättelee, missä ruumis saattaisi olla, ja hän palkaa toimeliaan neiti Lucy Eyelesbarrow'n etsimään sitä puolestaan. Näin tapahtumat keskittyvät Rutherford Hallin kartanoon ja sen omistavan suvun jäseniin ja heidän salaisuuksiinsa. Lopputuloksena on mehevä ja loppua kohden hyvin ruumispitoinen keitos, jossa rikosjuonien ohella viritellään myös naimakauppoja. Mainiota henkilökuvausta täynnä oleva kirja saa minulta neljä tähteä Goodreadsiin.

Goodreads: Merilokki ja Paddingtonista 16.50 saavat 4 tähteä, Satamakatu ja Lyödyn laki saavat 3 tähteä.

Mistä kirjat minulle? Merilokin ja Satamakadun lainasin kirjastosta, äänikirjat ovat omia ostoksia.

Muualla verkossa:
* Merilokkia on luettu mm. blogeissa Kirjarouvan elämää, Anun ihmeelliset matkat
* Satamakatua on luettu mm. blogissa Ullan luetut kirjat
* Lyödyn lakia on luettu blogissa Kirjarouvan elämää
* Paddingtonista 16.50 on luettu mm. blogeissa Jokken kirjanurkka, Luetut, lukemattomat
 Kirjojen tietoja:

Ann Cleeves: The Seagull (2017)
Suomennos Annukka Kolehmainen
Karisto, 2018
373 sivua

Ann Cleeves: Harbour Street (2014)
Suomennos Annukka Kolehmainen
Karisto, 2015
317 sivua

Seppo Jokinen: Lyödyn laki
Lukija Jukka Pitkänen
CrimeTime, 2018
Kesto 11 t 15 min

Agatha Christie: 4.50 from Paddington (1957)
Suomennos Anna-Liisa Laine
Lukija Lars Svedberg
WSOY, 2011
Kesto 8 t 20 min