Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar (Bazar, 2012) johdattelee lukijansa Englantiin, 1400-luvun loppupuolen kuninkaallisiin valtataisteluihin. Aloittelin kirjaa ilman ennakkokäsityksiä tai -odotuksia, sillä en ole katsonut kirjan pohjalta tehtyä BBC:n tv-sarjaa, jonka jaksoja on Yle Areenassa nytkin nähtävillä. Valkoinen kuningatar alkaa lupaavasti, kun voimakastahtoisen Elisabet Woodvillen tarina kytketään veden jumalatar Melusinan taruun. Elisabet on päättänyt kääntää nuoren Edward-kuninkaan huomion puoleensa, ja sen hän ylväästi ja hieman viekkaasti onnistuu tekemään. Elisabet ja Edward menevät salaisesti naimisiin, kunnes aika viimein on otollinen sille, että heidän avioliittonsa julkistetaan kansalle ja hoviväelle.

Tähän asti lueskelin kirjaa hyvissä tunnelmissa, mutta jo ennen kirjan puolta väliä totesin, että hyvin käynnistynyt juoni oli typistynyt York- ja Lancaster-sukujen välisten valtataisteluiden ja Elisabetin ja Edwardin lasten syntymien selvittelyyn. Valkoisesta kuningattaresta tuli lyhyesti sanottuna tylsä ja puuduttava. Jossain vaiheessa kyllästyin myös siihen, että mukaan tuli Edward-niminen henkilö numero n eli kohtalaisen tarkkana sai olla, että muisti kuka kukin Edward kirjassa oli. Sehän tosin ei ole kirjailijan vika, että ennen muinoin on suosittu samoja nimiä vauvasta vaariin. Elisabetin henkilöhahmo alkoi käydä rasittavaksi vallanhimoisuudessaan, ja kirjan alussa hänen hahmoonsa kiedottu Melusinan taru jäi aika pinnalliseksi osaksi juonta. Kyllähän Elisabet äitinsä kanssa teki taikoja ja kirosi vihollisiaan, mutta jotenkin minulle jäi tunne, etteivät he nyt aivan oikeita noitia olleet.

"Kesäkuussa Edward antaa pidättää Geogren maanpetoksesta ja toimittaa hänet valtakunnanneuvoston eteen. Vain minä tiedän, kuinka raskas miehelleni oli syyttää veljeään siitä, että tämä juoni hänen kuolemaansa. Hän kätki surunsa ja häpeänsä kaikilta muilta. Neuvoston kokoukseen ei tuoda yhtäkään todistetta; todisteita ei tarvita. Kuningas itse toteaa, että maanpetos on tapahtunut, eikä kukaan voi väittää kuninkaalle vastaan kun syyte on mikä on. Ja toden totta, neuvostossa ei ole yhtäkään miestä, jonka takinliepeeseen Geogre ei olisi joskus tarrannut jollain hämärällä käytävällä kuiskutellakseen mielipuolisia epäilyjään." (s. 288) 

Kaipasin kovasti kirjaan sivujuonia, jotka olisivat elävöittäneet kilpaa kruunusta ja Englannin herruudesta. Nyt paikoin jopa luettelomainen kerronta jätti henkilöt minulle etäisiksi, eikä Elisabet herättänyt sympatioitani. Kirjailijan loppusanoissa häntä kuvataan epäsuosituksi kuningattareksi, mutta se ei käy ilmi varsinaisen tekstin puolelta, sillä kuningattaren ja hänen alamaistensa vuorovaikutuksesta ei ollut kuvauksia oikeastaan laisinkaan.

Luin kirjan urhoollisesti loppuun asti, kun sen joskus olen kirja-alesta mukaani poiminut. Hyllyssäni odottaa myös Punainen kuningatar, mutta enpä taida siihen aivan heti tämän jälkeen tarttua. Lukupinooni on eksynyt samalle aikakaudelle (noin suurin piirtein... eli ollaan 1500-luvun alkupuolella) sijoittuva Hilary Mantelin Susipalatsi, jonka suhteeni odotukseni ovat hivenen korkeammalla sille myönnetyn Booker-palkinnon vuoksi. Samoin myös keskeytyskynnys on matalampi, kun se on kirjaston kirja. Saas nähdä miten sen kanssa käy. 

Goodreads: 1 tähti. 

Mistä kirja minulle? Oma ostos

Muualla verkossa: Kirjaa on luettu monessa blogissa. Tässä muutama linkki ja googlemalla löytyy lisää: Kirsin kirjanurkka, A girl of thousand lives, Cilla in Wonderland, Morren maailma ja Kirjakirppu.

Kirjan tietoja:
Philippa Gregory: The White Queen (2009)
Suomennos Natasha Vilokkinen
Bazar, 2012 (toinen painos)
470 sivua