Dekkarikimara: särmää ja pliisua
Dekkarit ovat olleet syksyn ja alkutalven kiireiden keskellä miellyttävän helppoa ja rentouttavaa luettavaa, ja niitä onkin päässyt kertymään luettujen pinooni useampia. Päätin niputtaa dekkarit tähän juttuun, jottei blogattavien jono pääse kertymään vallan mahdottomaksi ennen joululomaa. Minejä arvioita, olkaapa hyvät:
Aloitan pinon parhaimmasta eli Elizabeth Handin kirjasta Pitkä varjo (Like, 2017). Kirja oli yllätyslöytö kirjaston uutuushyllystä, ja kylläpäs olikin mukavan särmikäs tuttavuus. Handin kirja on kolmas osa sarjassa, jonka päähenkilönä on viisikymppinen, punk-aikaan jämähtänyt valokuvaaja Cass Neary. Nearyn elämä näyttää kulkevan varjoisia kujia pitkin, enkä voinut olla hämmästelemättä, miten nainen on vielä elossa. Sen verran tuntuu viinaksia, pillereitä ja ties mitä kuuluvan naiseen värikkääseen arkeen. Yllättävän selväjärkisesti Cass silti ratkoo Lontoossa eteensä tupsahtavaa rikosvyyhtiä, johon liittyy mm. huumeista irtipäässyt ex-bändäri ja kovanaamainen gansteripomo.
Minä tykkäsin Handin kirjan tavallista räväkämmästä otteesta, ja erityisesti siitä, ettei meno kuitenkaan ollut liiallista päihteissä kieriskelyä. Suurkaupungin alakulttuureista ammennettiin sopivasti rosoa tapahtumiin, ja lisämaustetta toivat valokuvaukseen (sellaiseen oikealle filmille tapahtuvaan) liittyvät jutut. Cassin aikaisempiin vaiheisiin vain viitattiin kevyesti, mutta pääsin siitä huolimatta mukaan kirjan tapahtumiin suht kivuttomasti mukaan. Sarja sai minut siinä määrin kiinnostumaan, että varasin jo kirjastosta kaksi aiemmin suomennettua osaa.
Sitten osastolle pettymys, iso pettymys. Alan Bradleyn Nokisen tomumajan arvoitus (Bazar, 2017) on uusin suomennos Flavia de Luce -sarjassa, josta olen lukenut kaikki tähän mennessä ilmestyneet osat. Sarjan edellinen osa, Kuolleet linnut eivät laula, oli hienon hieno, ja kenties odotukseni nousivat sen myötä liian korkeille.
Luvassa näytti olevan paljon kaikkea uutta ja inspiroivaa: Flavia matkustaa Kanadaan (haa! Bradley tuo neidin omille kulmilleen) sisäoppilaitokseen, jossa hänen äitinsäkin aikoinaan kävi koulua. Heti ensimmäisenä yönään koulussa Flavia aiheuttaa hämmennystä ja esiin tupsahtaa ruumis:
Agatha Christien dekkareista on viime vuosina otettu uusia pokkaripainoksia, ja olen niitä jonkin verran keräillyt omaan hyllyyni. Pirteän väriset pokkarit ovat kirjahyllyn ilopillereitä, ja Christiethän ovat yleensä takuuvarmaa, vähintään keskinkertaista luettavaa. Nyt kävi sitten niin, että Tommy ja Tuppence -seikkailu Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (WSOY, 2016/1968) jäi melkoisen laimeaksi kauhistukseksi. Kirjan tapahtumat alkavat Tommyn ja Tuppencen vanhainkotivierailusta, ja kestää kauan ennen kuin edes selviää, onko mitään rikosta olemassakaan vai onko Tuppence vain ajankulukseen keksinyt jotain selviteltävää perintötaulun tiimoilta. Loppua kohden englantilainen maaseutu toki paljastaa jälleen pimeän puolensa, ja verkkaisesti alkanut juoni heittää lukijan eteen varsin epäuskottavia käänteitä. Epätasaisen leppoisa kokonaisuus saa minulta kaksi tähteä Goodreadsiin, ja lisäplussan upean värisistä kansista.
Aloitan pinon parhaimmasta eli Elizabeth Handin kirjasta Pitkä varjo (Like, 2017). Kirja oli yllätyslöytö kirjaston uutuushyllystä, ja kylläpäs olikin mukavan särmikäs tuttavuus. Handin kirja on kolmas osa sarjassa, jonka päähenkilönä on viisikymppinen, punk-aikaan jämähtänyt valokuvaaja Cass Neary. Nearyn elämä näyttää kulkevan varjoisia kujia pitkin, enkä voinut olla hämmästelemättä, miten nainen on vielä elossa. Sen verran tuntuu viinaksia, pillereitä ja ties mitä kuuluvan naiseen värikkääseen arkeen. Yllättävän selväjärkisesti Cass silti ratkoo Lontoossa eteensä tupsahtavaa rikosvyyhtiä, johon liittyy mm. huumeista irtipäässyt ex-bändäri ja kovanaamainen gansteripomo.
Minä tykkäsin Handin kirjan tavallista räväkämmästä otteesta, ja erityisesti siitä, ettei meno kuitenkaan ollut liiallista päihteissä kieriskelyä. Suurkaupungin alakulttuureista ammennettiin sopivasti rosoa tapahtumiin, ja lisämaustetta toivat valokuvaukseen (sellaiseen oikealle filmille tapahtuvaan) liittyvät jutut. Cassin aikaisempiin vaiheisiin vain viitattiin kevyesti, mutta pääsin siitä huolimatta mukaan kirjan tapahtumiin suht kivuttomasti mukaan. Sarja sai minut siinä määrin kiinnostumaan, että varasin jo kirjastosta kaksi aiemmin suomennettua osaa.
Sitten osastolle pettymys, iso pettymys. Alan Bradleyn Nokisen tomumajan arvoitus (Bazar, 2017) on uusin suomennos Flavia de Luce -sarjassa, josta olen lukenut kaikki tähän mennessä ilmestyneet osat. Sarjan edellinen osa, Kuolleet linnut eivät laula, oli hienon hieno, ja kenties odotukseni nousivat sen myötä liian korkeille.
Luvassa näytti olevan paljon kaikkea uutta ja inspiroivaa: Flavia matkustaa Kanadaan (haa! Bradley tuo neidin omille kulmilleen) sisäoppilaitokseen, jossa hänen äitinsäkin aikoinaan kävi koulua. Heti ensimmäisenä yönään koulussa Flavia aiheuttaa hämmennystä ja esiin tupsahtaa ruumis:
"Mytyn vieriessä eteenpäin siitä erkani pääkallo, joka pysähtyi jalkojeni juureen.Ja sitten - hoh hoijaa, noin neljä sataa sivua haahuilua koulun liepeillä. Flavia potee pientä koti-ikävää, koettaa selvitellä ruumiin arvoitusta, tutustuu joihinkin koulutovereihin ja opettajiin - eikä saanut tätä lukijaa innostumaan puuhistaan oikeastaan yhtään. Hitaasti etenevässä juonessa ei tuntunut olevan imua laisinkaan, eikä Miss Bodycoten tyttökoulussa ei ollut samanlaista vetovoimaa kuin Buckshawin kylässä. Onneksi Flavia ottkin kirjan lopussa suunnan takaisin kohti kotia. Goodreadsiin nokkelan neitosen pikainen visiitti Kanadassa saa vain kaksi tähteä.
Kangaspaketin sisällä oli mustunut ja kuivaksi käpristynyt ihmisruumis, ja ennen kuin se oli edes pysähtynyt, ymmärsin että se oli ollut kuolleena jo jonkin aikaa.
Itse asiassa varsin kauan." (s. 50)
Agatha Christien dekkareista on viime vuosina otettu uusia pokkaripainoksia, ja olen niitä jonkin verran keräillyt omaan hyllyyni. Pirteän väriset pokkarit ovat kirjahyllyn ilopillereitä, ja Christiethän ovat yleensä takuuvarmaa, vähintään keskinkertaista luettavaa. Nyt kävi sitten niin, että Tommy ja Tuppence -seikkailu Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (WSOY, 2016/1968) jäi melkoisen laimeaksi kauhistukseksi. Kirjan tapahtumat alkavat Tommyn ja Tuppencen vanhainkotivierailusta, ja kestää kauan ennen kuin edes selviää, onko mitään rikosta olemassakaan vai onko Tuppence vain ajankulukseen keksinyt jotain selviteltävää perintötaulun tiimoilta. Loppua kohden englantilainen maaseutu toki paljastaa jälleen pimeän puolensa, ja verkkaisesti alkanut juoni heittää lukijan eteen varsin epäuskottavia käänteitä. Epätasaisen leppoisa kokonaisuus saa minulta kaksi tähteä Goodreadsiin, ja lisäplussan upean värisistä kansista.
***
Note to self: mielenrauhaa joulukuun päiviin.
 |
| Kuvan netin ilmaisesta kuvapalvelusta. |
Goodreads: Handin Pitkä varjo saa 3 tähteä, Bradleyn ja Christien kirjat 2 tähteä.
Mistä kirjat minulle? Handin ja Bradleyn kirjat lainasin kirjastosta, Christien pokkarin olen ostanut itse.
Muualla verkossa:
* Handin kirjaa on luettu Tähtivaeltajablogissa
* Bradleyn kirjaa on luettu mm. blogeissa Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä, Tuijata.Kulttuuripohdintoja
* Christien kirjaa on luettu mm. blogissa Sheferijm
Kirjojen tietoja:Elizabeth Hand: Hard Light (2016)
Suomennos Juha Ahokas
Like, 2017
378 sivua
Alan Bradley: As Chimney Sweepers Come to Dust (2015)
Suomennos Maija Heikinheimo
Bazar, 2017
428 sivua
Agatha Christie: By the Pricking of My Thumbs (1968)
Suomennos Anna-Liisa Laine
WSOY, 2016
297 sivua
Tommy ja Tuppencen olen lukenut, ei paras T&T-kirja. Dekkarit ovat hyvää luettavaa, kun on kiire, aloin lukea Nero Wolfe-sarjaa :)
VastaaPoistaOlen lukenut yhden T & T:n aikaisemmin, ja se oli paljon parempi. Taisi olla ihan ensimmäinen julkaistu T & T -kirja, siinä pariskunnalla oli vielä nuoruuden intoa. :)
PoistaNero Wolfea en olekaan lukenut... pitäisi ehkä kokeilla. Minulle on kertynyt kotihyllyyn sekalainen pino eri sarjojen osia, ja olen tässä vähän miettinyt, että ehkä pitäisi lukea ne kun nyt on dekkarikausi meneillään.
Niin se lukumaku vaihtelee lukijoilla, sillä minusta Kuolleet linnut eivät laula oli sarjan heikoin lenkki ja tämä uusin oli taas riemukasta Flavian tutkimustyötä rinta rottingilla. Minuakin jäi harmittamaan ne hienot kemianlaitteet, joita olen itsekin jossakin elämänvaiheessa käyttänyt, joiden käyttö jäi nyt varsin vähäiseksi. Seuraava ilmestyykin siitten keväällä ja kirjan nimessä oli muistaakseni kissoja.
VastaaPoistaFlavia-sarjassa riittää osia moneen makuun. :) Minusta juuri tuo edellinen osa oli eräs sarjan parhaita, jollei jopa paras. Siksi niin harmittaakin, että edessä oli tämmöinen mahalasku. No, odotukset on tästä hyvä suunnata kohti kevättä.
Poista