Orhan Pamuk: Nimeni on punainen

Punainen Klassikko -teemakuukauteni päätöskirja on Orhan Pamukin Nimeni on punainen (Tammi, 2012). Kirja on nostettu klassikoksi HS:n klassikkoautomaatissa, ja kaikista automaatin punaisista klassikoista se kiinnosti minua eniten. Kirjaa mainostetaan kansiliepeessä kiehtovana murhamysteerinä, joten ei kai se kovin huono voi olla, ajattelin. Pamukille myönnettiin vuonna 2006 Nobelin kirjallisuuspalkinto, joten Nobel-piste toimi lisähoukuttimena lukemiselle.

Nimeni on punainen alkaa lupaavasti. "Minä olen kuollut, olen kalmo ja virun kaivon pohjalla." Hieno aloituslause, ja koko ensimmäinen luku oli paras romaanin aloitus, jonka pitkiin aikoihin olen lukenut. Miniatyyriateljeen kultaaja Siro efendi on tapettu, mutta hänen sielunsa vielä viipyilee maan pinnalla pohtimassa, kuka hänet murhasi ja miksi? Lukija voikin istahtaa tuoliin, ja alkaa kuunnella eri kertojien tarinointia. Jokaisen luvun otsikko ilmoittaa, kuka on saanut puheenvuoron. Kertojien äänensävy on jutusteleva - he kyllä tietävät, että lukija on paikalla, ja rupattelevat hänelle kukin omaan tyyliinsä. Aivan liiallisuuksiin tämä ei tyylikeino ei mennyt, joten pidin sitä virkistävänä.

Kirjan eräs keskeinen juonikuvio on Siro efendin murhaajan selvittäminen. Asialla eivät suinkaan ole poliisit, vaan tehtävän saa nuori mies nimeltä Kara. Kara on palannut Istanbuliin tavoittelemaan nuoruudenrakastettunsa Sekuren kättä. Sekuren isä Eno efendi on johtanut sulttaanin kirjahanketta, johon Siro efendikin osallistui. Eno efendi antaa Karalle tehtäväksi Siron murhaajan selvittämisen. Murhan tutkinta on äärimmäisen kaukana perinteisestä salapoliisiromaanista, mutta lopulta syyllinen sentään paljastuu. Kirjan loppuvaiheissa onkin draamaa mukana yllin kyllin! Sitä ennen on saatu seurata Karan ja Sekuren suhdetta, ja pohdittu kertojan jos toisenkin suulla miniatyyrimaalauksen historiaa, nykytilaa ja kehityksen suuntaa. 

Pamukin kirjan tapahtumat sijoittuvat Sulttaani Murat III:n aikaiseen Istanbuliin (n. 1591 jKr). Miniatyyrimaalaus ja siihen liittyvät näkemyserot ovat näyttävässä osassa kirjan tapahtumia, ja tämä toi lukukokemukseeni eksoottisen vivahteen. Tuntui, että kirjassa todella ollaan toisen kulttuuripiirin vaikutuksen alaisuudessa. Kirjan kerrontatyyli on paikoin hyvinkin pohdiskeleva ja viipyilevä. En kokenut sitä tylsäksi, mutta koska osa kirjan luvuista oli selkeästi aivan loistavia, ne 'vain hyvät' luvut vetivät Goodreadsin pistämäärän viidestä neljään. Viiden tähden lukuja olivat mielestäni erityisesti ne, joissa irtauduttiin reilusti todellisuudesta ja annettiin vaikkapa sielujen tai piirretyn hevosen puhua lukijalle. Kokonaisuus oli silti hieno, ja Nimeni on punainen on toisen ja kolmannenkin lukukerran arvoinen. 

Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka Pamukilta luin, mutta kiinnostukseni heräsi heti hänen muitakin teoksiaan kohtaan. Nimeni on punainen on mielestäni kohtuullisen helposti lähestyttävä kirja paksuudestaan huolimatta, ja siinä on miellyttävä tuulahdus toisenlaisesta kulttuurista - suosittelen kirjaa lämpimästi!

Teemakuukauden loppusanat lausuu itseoikeutetusti punainen väri, joka saa puheenvuoron luvussa 31 Nimeni on punainen:

"En tahdo salata mitään: herkkyys ei mielestäni vaadi heikkoutta eikä hienoutta vaan tahtoa ja päättäväisyyttä. Panen itseni näytille! En pelkää muita värejä, en kavahda varjoja, tungosta enkä yksinäisyyttä. On niin ihanaa täyttää minua odottava pinta voittoisalla tulellani! Siellä minne menen alkavat silmät säihkyä, kulmat kohoilla, intohimot syttyä, sydämet sykkiä. Katsokaa minua: elämä on ihanaa! Silmäilkää minua: näkeminen on ihanaa. Elämä on näkemistä. Minä näyn kaikkialla. Elämä alkaa minusta ja päättyy minuun, uskokaa pois." (s. 266-267)

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos

Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Satun luetut, Aamunkajon lukukokemukset ja Kirjavinkit.

Kirjan tietoja:
Orhan Pamuk: Benim Adim Kirmizi (1998)
Suomennos Tuula Kojo
Tammi, 2012
584 sivua