Edith Wharton: Viattomuuden aika ( #klassikkohaaste )

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen postauspäivä on tänään! Peräti jo 13. kertaa järjestettävää haastetta emännöi tällä kertaa Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna. Täältä löydät linkit kaikkiin haastejuttuihin. Tänään kirjablogit tarjoavat runsain mitoin hienoja klassikkovinkkejä. 😊

Oma klassikkovalintani osui tällä kertaa yhdysvaltalaisen Edith Whartonin (1862-1937) Viattomuuden aika -romaaniin, joka ilmestyi vuonna 1920 ja palkittiin Pulizer-palkinnolla.

Ennen Edith Whartonia muutama yleinen klassikkohuomio:

Klassikkohaasteen aiemmilla kierroksilla olen lukenut seuraavat kirjat:

6) -
13) Edith Wharton: Viattomuuden aika 
 
Vain yksi haastekierros on jäänyt minulta väliin! Yhtään kotimaista klassikkoa en ole tullut haasteen puitteissa lukeneeksi... syynä ei suinkaan ole ollut se, että olen ne kaikki jo lukenut vaan että ulkomaiset klassikot ovat herättäneet enemmän kiinnostusta. Toki jokunen klassikko tulee vuosittain luettua haasteen ulkopuolellakin ja silloin lukupinoon saattaa eksyä myös kotimaista luettavaa. Tänä keväänä postailin mm. Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseesta ja Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijasta - aivan loistavia kirjoja molemmat.
  
Mutta nyt minun klassikkovinkkini, olkaa hyvät:

Logo: Niina Tolonen / Yöpöydän kirjat -blogi

Newland Archerin päivien New York oli pieni, liukaspintainen pyramidi, johon siihen mennessä oli syntynyt tuskin yhtään rakoa ja jossa tuskin oli mahdollista saavuttaa mitään jalansijaa. [...] Tämän jyrkästi kapenevan pyramidin varakkaan mutta ei millään tavoin merkityksellisen pohjan yläpuolella oli se kiinteä ja muita korkeammalla oleva ryhmä, jota Mingottit, Newlandit, Chiversit ja Mansonit edustivat niin aktiivisesti.

Viattomuuden ajan tapahtumat sijoittuvat 1870-luvun New Yorkin hienostoseurapiirien ylimpään kärkeen. Kaupungin kermaan kuuluu muutama suku, ja "kaikki" tuntevat "kaikki". Romaanin päähenkilönä on juuri kihloihin mennyt nuorimies nimeltä Newland Archer, jonka sielunelämää (ja koko kaupungin!) saapuu järisyttämään puolalaisen miehensä hylännyt kreivitär Olenska. Kreivittären sukujuuret ovat New Yorkissa, mutta Euroopan vuosinaan hän on omaksunut elämäntavan ja ajatusmaailman, joka ei istu New Yorkin parhaiden perheiden ahtaaseen ja sovinnaiseen maailmankuvaan. Viattomuuden ajassa seurataan ensin Archerin ja Mayn kihlausaikaa, sitten heidän avioliittoaan, ja kaiken aikaa taustalla häilyy Archerin ja kreivittären merkillisen voimakas tunneside, joka ei sovi ympäröivän yhteisön normeihin.
 
Ihastuin Viattomuuden aikaan heti sen ensi sivuilla. Kirjan hienostunut ajankuva piti  tiiviisti otteessaan, ja pitkät, täyteläiset lauseet maalasivat lukijan eteen niin elävän kuvan Archerin, hänen suloisen May-kihlattunsa ja vapaampaa maailmaa edustavan kreivittären suhteesta, että harvoin olen jäänyt mihinkään kirjaan näin kiinni. Viattomuuden aika oli minulle kuitenkin tavattoman hidaslukuinen, joka tosin osin johtui siitä, että lukuaikani oli kevään aikana kovin rajoitettua. Kirjan kerronta oli silti sen laatuista, että luultavasti olisin myös normaalioloissa viettänyt kirjan parissa runsaasti aikaa. Kaikenlaisille kuvailuille oli nimittäin annettu yltäkylläisesti tilaa, enkä halunnut kiirehtiä lukemista vaan lähinnä nautiskelin tunnelmista ja viipyilin henkilöiden pienissä murheissa ja pohdinnoissa.
 Astuessaan Mingottien aitioon Archer kohtasi heti Miss Wellandien katseen, ja hän näki, että tyttö oli ymmärtänyt hänen vaikuttimensa, vaikkakin perheylpeys, jota he molemmat pitivät niin korkeana hyveenä, ei sallisi tytön sanoa sitä hänelle. Heidän maailmassaan ihmiset elivät ilmapiirissä, joka oli täynnä hiuksenhienoja vivahduksia ja arkaluonteisia, aavistuksellisia merkityseroja, ja se seikka, että he olivat sanoitta ymmärtäneet toisensa, näytti nuoresta miehestä lähentävän heitä enemmän kuin mitkään selitykset. Tytön silmät sanoivat: "Näethän, miksi äiti toi minut tänne", ja Archerin silmissä oli vastaus: "En millään ehdolla olisi sinun tahtonut olevan tulematta."
 
 
Martin Scorsese teki Viattomuuden ajasta elokuvaversion vuonna 1993. Pääosissa oli nimekäs näyttelijäkaarti: Newland Archeria näytteli Daniel Day-Lewis, kreivitär Olenskaa Michelle Pfeiffer ja Archerin kihlattua Winona Ryder. Olen nähnyt Scorsesen taidokkaan elokuvan joskus vuosia sitten, mutta YouTuben leffatrailerin perusteella se on ehdottomasti uusintakatselun arvoinen. Michelle Pfeiffer tavoittaa upeasti kreivittären hauraan ja kauniin olemuksen ja mielenlaadun, ja kreivittären ja Archerin monivivahteinen suhde kaikkine patoutuneine tunnemyrskyineen ja varastettuine kiihkeine hetkineen välittyy täydellisesti hänen tulkintansa kautta:


Viattomuuden aika saa minulta täydet viisi tähteä Goodreadsiin. Luin kirjasta elokuvakannella varustetun painoksen, jonka Suuri Suomalainen Kirjakerho tarjosi lukijoilleen Scorsesen elokuvan julkaisun jälkeen. Kirjassa on lyhyt esipuhe, jossa kerrotaan hieman Whartonin elämästä ja urasta. Kirjailijan oma tausta on samankaltainen kuin Viattomuuden ajassa kuvattu miljöö, joten ei ihme, että hän on tavoittanut sen ahdasmielisyyden ja sovinnaisen pinnan alla väreilevät tunteet niin onnistuneesti. 
 
Kirjan kanteen on ikuistettu kiihkeä kuva kreivitär Olenskasta ja Archerista, mutta siitä voi saada hieman vääränlaisen kuvan kirjan sisällöstä. Intohimoista rakkausdraamaa tärkeämmäksi omassa lukukokemuksessani nousi mm. Archerin taiten kuvattu hahmo ja se, miten hänen silmänsä hiljalleen avautuvat pienen yhteisön rajoittuneisuudelle ja sille, millaiseen muottiin sen jäykät käytössäännöt jäseniään pakottavat. Wharton on kirjoittanut loisteliaan romaanin, joka on kestänyt hienosti aikaa.


***

Osallistun kirjalla Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen, jossa kirja sopii kohtaan 1. kirjallisuuden ystävä. Newland Archer on tosin avioliittonsa aikana joutunut huomaamaan, ettei runouteen uppoutuminen ole enää yhtä helppoa kuin poikamiespäivinä:

He menivät yläkertaan kirjastohuoneeseen juomaan kahvia päivällisen jälkeen, ja Archer  sytytti sikarinsa ja otti esille Michelet'n. Hän oli ruvennut harrastamaan historiaa iltaisin, kun May oli osoittanut taipumusta pyytää häntä lukemaan ääneen heti, kun huomasi Archerilla runokirjan käsillä. Eihän hänellä oikeastaan ollut mitään oman äänensä kuulemista vastaan, mutta hän sai valmistautua kuulemaan Mayn arvosteluja luetun johdosta. Heidän kihlausaikanaan May oli yksinkertaisesti toistanut sellaista, mitä Archer oli hänelle sanonut - hän huomasi sen nyt. Mutta kun hän oli lakannut esittämästä Maylle mielipiteitään, tämä oli alkanut rohkeasti esitellä omiaan. Tulos oli tuhoisa: se turmeli häneltä koko nautinnon.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Ostin divarista 
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Siniset helmet, Sinisen linnan kirjasto, Sallan lukupäiväkirja, Ikkunan takana
Kirjan tietoja: 
Edith Wharton: The Age of Innocence (1920)
Suomennos Sirkka-Liisa Norko-Turja
Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1994 (ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1955)
304 sivua

Kommentit

  1. Tämä on kyllä mielessä "pitäisi joskus"-listalla, ihan vaikuttaa teokselta josta voisin pitää sen lisäksi että tosiaan on...klassikko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Whartonin pariin kannattaa kyllä hakeutua, jos yhtään kiinnostaa. Tämä on hieno romaani, ja nousi omien lempiklassikoideni joukkoon.

      Poista
  2. Minä pidän kovasti tästä kirjasta ja sen hienovireisestä ihmiskuvauksesta. Elokuvasta en pitänyt. Minusta se oli jäykkä. Tunteita ei näytetty, vaan ne selitettiin Archerin ajatusäänellä. Onneksi luin kirjan ennen kuin katsoin elokuvan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omat muistikuvani elokuvaversiota ovat aika hämärät, mutta muistelen tosiaan pitäneeni siitä silloin vuosi sitten. Nyt traileria katsoessani tuijotin lähinnä upeaa Michelle Pfeifferia... Archerin ajatusääni ei kenties ole se paras ratkaisu välittämään kirjan tunnelmia. Pitäisikin nyt kokeilla tätä, jos elokuva löytyy esim. kirjastosta.

      Poista
  3. En ole lukenut kirjaa, mutta kiinnostaa lukea.
    Sinä olet lukenut ulkomaisia klassikkoja ja minä suomalaisia melkein joka kerta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokeile ihmeessä, luulen että saattaisi pitää tästä. Minun pitää varmaan ottaa tavoitteeksi lukea jokin kotimainen jollain klassikkokierroksella, mutta nyt on ainakin Jane Austenin Emma kovasti tyrkyllä tammikuun haasteeseen, ja myös George Eliotin Deronda houkuttelee. :)

      Poista
  4. Tämä oli vain nimeltä tuttu, joten kiitos hyvästä esittelystä! Miksipä ei voisi tätäkin joskus lukea.

    VastaaPoista
  5. Taas kiinnostava kirja sinulta ja hyvä esittely!

    VastaaPoista
  6. Tämäkin on muuten jälleen sellainen kirja, josta olin kuullut mutta kirjan sisällöstä ei varsinaisesti ollut mitään hajua. Elokuvaakaan en ole nähnyt. Nyt kun kirjan sisältö valottui minulle, alkoi kiinnostaa. Olen aiemmin ohittanut kirjan kenties sen nimensä takia (mielleyhtymä johonkin romanttiseen viihteeseen on liian suuri :D).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän kyseisen painoksen kansi on kyllä omiaan antamaan jokseenkin väärän käsityksen kirjasta. Aika kaukana ollaan romanttisesta viihteestä . 🙄 Tosi hieno kirja, ja olen ihan iloinen, että tulin tämän joskus ostaneeksi heräteostona kierrätyskeskuksesta. 20 sentille sai hyvin vastinetta.

      Poista
  7. Tämä kirja on ollut minulla hyllyssä tosi pitkään ja aina silloin tällöin käy mielessä, pitäisikö siihen joskus jopa tarttua. Selvästi pitäisi! Tosin minulla on juuri nyt kaksi muutakin hidaslukuista jättiläistä kesken, joten ehkä joudun lykkäämään Viattomuuden aikaa sen verran, että pääsen niistä eroon. Kolme kerralla olisi jo vähän liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En pysty itsekään lukemaan montaa hidaslukuista samaan aikaan, ja tämän parissa minulla meni tosiaan useita viikkoja keväällä. Olikin sitten hieman haikeaa, kun kirja viimein päättyi. Toki kirja oli kaiken lukuajan arvoinen.

      Poista
  8. Kuulostaa niin kiinnostavalta. Historiallinen ihmissuhderomaani, jossa on yhteiskunnallista kritiikkiä mukana... Mainiota!

    Klassikkohaaste on yksi parhaista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viattomuuden aika yllätti monipuolisuudellaan... tästä riittää pureskeltavaa useammallekin lukukerralle. Klassikkohaaste on tosiaan mitä mainioin haaste!

      Poista
  9. Tämä on taas näitä olen-nähnyt-elokuvan -tapauksia, joiden perusteella kirja menee lukulistalle - ja jää sinne. Ehkäpä vielä joskus vaikka klassikkohaasteeseen luen. Kuulostaa siltä, että kannattaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä sopii hienosti klassikkohaasteeseen. Viattomuuden aikaa ei paljon blogeissa ole näkynyt - toivoisin kyllä, että useampi "löytäisi" tämän kirjan.

      Poista

Lähetä kommentti

Blogini lukija, kiitokset kommentistasi.