Edith Wharton: Viattomuuden aika ( #klassikkohaaste )

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen postauspäivä on tänään! Peräti jo 13. kertaa järjestettävää haastetta emännöi tällä kertaa Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna. Täältä löydät linkit kaikkiin haastejuttuihin. Tänään kirjablogit tarjoavat runsain mitoin hienoja klassikkovinkkejä. 😊

Oma klassikkovalintani osui tällä kertaa yhdysvaltalaisen Edith Whartonin (1862-1937) Viattomuuden aika -romaaniin, joka ilmestyi vuonna 1920 ja palkittiin Pulizer-palkinnolla.

Ennen Edith Whartonia muutama yleinen klassikkohuomio:

Klassikkohaasteen aiemmilla kierroksilla olen lukenut seuraavat kirjat:

1) Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi

2) Bram Stoker: Dracula 

3) Leo Tolstoi: Anna Karenina

4) Daphne du Maurier: Rebekka

5) Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia  

6) -

7) Raymond Chandler: Pitkät jäähyväiset

8) Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

9) F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
10) Ray Bradbury: Fahrenheit 451

11) Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä

12) John le Carré: Mies kylmästä 

13) Edith Wharton: Viattomuuden aika 

 

Vain yksi haastekierros on jäänyt minulta väliin! Yhtään kotimaista klassikkoa en ole tullut haasteen puitteissa lukeneeksi... syynä ei suinkaan ole ollut se, että olen ne kaikki jo lukenut vaan että ulkomaiset klassikot ovat herättäneet enemmän kiinnostusta. Toki jokunen klassikko tulee vuosittain luettua haasteen ulkopuolellakin ja silloin lukupinoon saattaa eksyä myös kotimaista luettavaa. Tänä keväänä postailin mm. Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseesta ja Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijasta - aivan loistavia kirjoja molemmat.

  

Mutta nyt minun klassikkovinkkini, olkaa hyvät:

Logo: Niina Tolonen / Yöpöydän kirjat -blogi

Newland Archerin päivien New York oli pieni, liukaspintainen pyramidi, johon siihen mennessä oli syntynyt tuskin yhtään rakoa ja jossa tuskin oli mahdollista saavuttaa mitään jalansijaa. [...] Tämän jyrkästi kapenevan pyramidin varakkaan mutta ei millään tavoin merkityksellisen pohjan yläpuolella oli se kiinteä ja muita korkeammalla oleva ryhmä, jota Mingottit, Newlandit, Chiversit ja Mansonit edustivat niin aktiivisesti.

Viattomuuden ajan tapahtumat sijoittuvat 1870-luvun New Yorkin hienostoseurapiirien ylimpään kärkeen. Kaupungin kermaan kuuluu muutama suku, ja "kaikki" tuntevat "kaikki". Romaanin päähenkilönä on juuri kihloihin mennyt nuorimies nimeltä Newland Archer, jonka sielunelämää (ja koko kaupungin!) saapuu järisyttämään puolalaisen miehensä hylännyt kreivitär Olenska. Kreivittären sukujuuret ovat New Yorkissa, mutta Euroopan vuosinaan hän on omaksunut elämäntavan ja ajatusmaailman, joka ei istu New Yorkin parhaiden perheiden ahtaaseen ja sovinnaiseen maailmankuvaan. Viattomuuden ajassa seurataan ensin Archerin ja Mayn kihlausaikaa, sitten heidän avioliittoaan, ja kaiken aikaa taustalla häilyy Archerin ja kreivittären merkillisen voimakas tunneside, joka ei sovi ympäröivän yhteisön normeihin.

 

Ihastuin Viattomuuden aikaan heti sen ensi sivuilla. Kirjan hienostunut ajankuva piti  tiiviisti otteessaan, ja pitkät, täyteläiset lauseet maalasivat lukijan eteen niin elävän kuvan Archerin, hänen suloisen May-kihlattunsa ja vapaampaa maailmaa edustavan kreivittären suhteesta, että harvoin olen jäänyt mihinkään kirjaan näin kiinni. Viattomuuden aika oli minulle kuitenkin tavattoman hidaslukuinen, joka tosin osin johtui siitä, että lukuaikani oli kevään aikana kovin rajoitettua. Kirjan kerronta oli silti sen laatuista, että luultavasti olisin myös normaalioloissa viettänyt kirjan parissa runsaasti aikaa. Kaikenlaisille kuvailuille oli nimittäin annettu yltäkylläisesti tilaa, enkä halunnut kiirehtiä lukemista vaan lähinnä nautiskelin tunnelmista ja viipyilin henkilöiden pienissä murheissa ja pohdinnoissa.

 Astuessaan Mingottien aitioon Archer kohtasi heti Miss Wellandien katseen, ja hän näki, että tyttö oli ymmärtänyt hänen vaikuttimensa, vaikkakin perheylpeys, jota he molemmat pitivät niin korkeana hyveenä, ei sallisi tytön sanoa sitä hänelle. Heidän maailmassaan ihmiset elivät ilmapiirissä, joka oli täynnä hiuksenhienoja vivahduksia ja arkaluonteisia, aavistuksellisia merkityseroja, ja se seikka, että he olivat sanoitta ymmärtäneet toisensa, näytti nuoresta miehestä lähentävän heitä enemmän kuin mitkään selitykset. Tytön silmät sanoivat: "Näethän, miksi äiti toi minut tänne", ja Archerin silmissä oli vastaus: "En millään ehdolla olisi sinun tahtonut olevan tulematta."

 

 

Martin Scorsese teki Viattomuuden ajasta elokuvaversion vuonna 1993. Pääosissa oli nimekäs näyttelijäkaarti: Newland Archeria näytteli Daniel Day-Lewis, kreivitär Olenskaa Michelle Pfeiffer ja Archerin kihlattua Winona Ryder. Olen nähnyt Scorsesen taidokkaan elokuvan joskus vuosia sitten, mutta YouTuben leffatrailerin perusteella se on ehdottomasti uusintakatselun arvoinen. Michelle Pfeiffer tavoittaa upeasti kreivittären hauraan ja kauniin olemuksen ja mielenlaadun, ja kreivittären ja Archerin monivivahteinen suhde kaikkine patoutuneine tunnemyrskyineen ja varastettuine kiihkeine hetkineen välittyy täydellisesti hänen tulkintansa kautta:

Viattomuuden aika saa minulta täydet viisi tähteä Goodreadsiin. Luin kirjasta elokuvakannella varustetun painoksen, jonka Suuri Suomalainen Kirjakerho tarjosi lukijoilleen Scorsesen elokuvan julkaisun jälkeen. Kirjassa on lyhyt esipuhe, jossa kerrotaan hieman Whartonin elämästä ja urasta. Kirjailijan oma tausta on samankaltainen kuin Viattomuuden ajassa kuvattu miljöö, joten ei ihme, että hän on tavoittanut sen ahdasmielisyyden ja sovinnaisen pinnan alla väreilevät tunteet niin onnistuneesti. 

 

Kirjan kanteen on ikuistettu kiihkeä kuva kreivitär Olenskasta ja Archerista, mutta siitä voi saada hieman vääränlaisen kuvan kirjan sisällöstä. Intohimoista rakkausdraamaa tärkeämmäksi omassa lukukokemuksessani nousi mm. Archerin taiten kuvattu hahmo ja se, miten hänen silmänsä hiljalleen avautuvat pienen yhteisön rajoittuneisuudelle ja sille, millaiseen muottiin sen jäykät käytössäännöt jäseniään pakottavat. Wharton on kirjoittanut loisteliaan romaanin, joka on kestänyt hienosti aikaa.

***

Osallistun kirjalla Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen, jossa kirja sopii kohtaan 1. kirjallisuuden ystävä. Newland Archer on tosin avioliittonsa aikana joutunut huomaamaan, ettei runouteen uppoutuminen ole enää yhtä helppoa kuin poikamiespäivinä:

He menivät yläkertaan kirjastohuoneeseen juomaan kahvia päivällisen jälkeen, ja Archer  sytytti sikarinsa ja otti esille Michelet'n. Hän oli ruvennut harrastamaan historiaa iltaisin, kun May oli osoittanut taipumusta pyytää häntä lukemaan ääneen heti, kun huomasi Archerilla runokirjan käsillä. Eihän hänellä oikeastaan ollut mitään oman äänensä kuulemista vastaan, mutta hän sai valmistautua kuulemaan Mayn arvosteluja luetun johdosta. Heidän kihlausaikanaan May oli yksinkertaisesti toistanut sellaista, mitä Archer oli hänelle sanonut - hän huomasi sen nyt. Mutta kun hän oli lakannut esittämästä Maylle mielipiteitään, tämä oli alkanut rohkeasti esitellä omiaan. Tulos oli tuhoisa: se turmeli häneltä koko nautinnon.

Goodreads: 5 tähteä

Mistä kirja minulle? Ostin divarista 

Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Siniset helmet, Sinisen linnan kirjasto, Sallan lukupäiväkirja, Ikkunan takana

Kirjan tietoja: 

Edith Wharton: The Age of Innocence (1920)

Suomennos Sirkka-Liisa Norko-Turja

Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1994 (ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1955)

304 sivua