Oksan hyllyltä

Länkkärisarjakuva-Bouncer on edennyt viidenteen osaansa, ja tulin viimein tammikuussa lukeneeksi Susinaaraiden saalis -albumin (Jalava, 2018), vaikka hankin sen itselleni aika tuoreeltaan ilmestymisen jälkeen. Susinaaraiden saalis päättää jatkuvajuonisen tarinan, joka alkoi Bouncerin 3. osassa Käärmeen oikeus . Tarinalla ei kai sinänsä ole omaa nimeä, mutta siinä yksikätinen, hämärän menneisyyden omaava kovanaama-Bouncer sekaantuu Barry City -kaupungin valtakahinoihin ja paikallisten välienselvittelyihin, ja monivivahteinen ja polveileva jupakka huipentuu näyttävästi Susinaaraiden saaliissa . Susinaaraiden saaliin aloituskohtauksessa paikkakunnan uusi naispyöveli (!) Antoine Grant saa tunteet kuumenemaan, kun erään heittiön hirttotuomio ei kaikkia miellytä. Grant ei kuitenkaan vähästä hätkähdä, ja hänelle on kirjoitettu sarjaan melkoisen karski osa. Barro City ei totisesti ole heikkojen paikka. Meno paikkakunnalla saa vain lisää kierteitä, kun intiaaniheimoon kuuluva White E...

Bloggausjonostani löytyy pari dekkaria, jotka edustavat vuodenaikojen ääripäitä: Ann Cleevesin Jimmy Perez -dekkarissa ollaan juhannushäissä Shetlanninsaarilla ja Rosamund Luptonin Hiljaisuuteen hävinneissa taas hytistään Alaskan talvisissa maisemissa. Cleeves on minulle tuttu ja turvallinen dekkarinimi, jonka pariin palaan aina silloin tällöin. Luptonia sen sijaan luin nyt ensi kertaa, mutta Hiljaisuuteen hävinneet kyllä vakuutti siinä määrin, että Luptonin nimi on laitettu muistiin.  Jos joku jutun lukijoista on mukana Seinäjoen kirjaston Aikamatka-lukuhaasteessa , niin tässä on oivat vinkit haasteen kohtiin 4. Kirja, joka sijoittuu kesään ja 5. Kirja. joka sijoittuu talveen . Itse luin Cleevesin kirjan viime vuoden puolella, joten aloitan aikamatkailuni Luptonin talvisella jännärillä. Ann Cleevesin Kuin tuhka tuuleen (Karisto, 2019) jatkaa sarjan aiemmissa osissa leskeksi jääneen Jimmy Perezin tutkimuksia Shetlannin saarilla. Perezin omalaatuinen pomo Willow R...

Kirjasähkökäyrä -blogissa alkoi vuosi sitten loppiaisena omien kirjojen lukemiseen keskittyvä haaste Kirjahyllyn aarteet . Innostuin haasteesta heti, sillä omia lukemattomia riittää! En tunnustaudu kirjahamsteriksi, mutta jotenkin kummasti kirjoja vaan tuppaa kertymään kotiin ja lukemisen kanssa on sitten vähän niin ja näin. Mikään kiirehän ei enää ole, koska kirja odottelee kiltisti omassa hyllyssä. 😏 Kirjahyllyn aarteet -haaste oli miellyttävän vapaamuotoinen, ja sainkin luettua haasteeseen peräti 24 kirjaa eli noin kaksi per kuukausi. Näin tasaisella tahdilla lukeminen ei tosin edistynyt, mutta hiljaisen kesän jälkeen otin syksyllä pienen loppukirin. 😊 Laskin haasteen luettuihin sekä painetut kirjat että lukulaitteen e-kirjat ja omaksi ostetut äänikirjat. Olen luettujen määrään tosi tyytyväinen, sillä mutu-tuntumani mukaan omat kirjat löysivät tiensä lukupinooni useammin kuin ennen. Osa lukuun lähteneistä omista kirjoista jäi kylläkin kesken, kun totesin, ettei kirja kiin...

Aloitan blogivuoteni 2020 muutamalla viiden tähden kirjalla, sillä haluan saada vuoden 2019 parhaat kirjat blogiin asti ennen kuin julkaisen vuosikoosteen. Tähtisikermän aloittaa Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö (Teos, 2012), joka oli eräs parhaita viime vuonna lukemiani romaaneja. Pari vuotta sitten ihastuin Fagerholmin esikoiseen Ihanat naiset rannalla , ja jännittelin kovasti, mahtaako Amerikkalainen tyttö yltää edes lähelle sen vangitsevaa tunnelmaa. Kyllä vain ylsi ja oli kenties toisinaan parempikin, vaikka kyseessä olikin aivan omanlaisensa kirja. Amerikkalaisen tytön tapahtumat sijoittuvat Seudulle, jota ei siis ole sen kummemmin nimetty tai paikannettu. Ollaan vuodessa 1969, ja kirjan nimikkohenkilönä oleva amerikkalainen Eddie-tyttönen löydetään hukkuneena lammesta. Lisäksi eräs nuori mies hirttää itsensä. Miksi? Sitä pohdiskellaan monelta kantilta tavallaan koko kirjan ajan, mutta mikään dekkari Amerikkalainen tyttö ei ole. Arvoitukselliset kuolemat häilyvät ...

Sadie Jonesin romaani Kotiinpaluu (Otava, 2017) kuuluu mutu-tuntumani mukaan kirjablogien "suosittujen kirjojen" joukkoon. Kotiinpaluu on Jonesin esikoisromaani, joka kuvaa brittiläistä perhedraamaa ja pikkukaupungin seurapiirien idyllisten kulissien sortumista 1950-luvun lopulla. Heti kirjan alussa päästään kotiinpaluun tunnelmiin, kun 19-vuotias Lewis Alridge palaa kotiinsa kahden vuoden vankilareissulta. Mikään suurrikollinen Lewis ei ole, sillä hän sai tuomionsa tuikattuaan kotikylänsä kirkon tuleen. Mutta tämä jo on tarpeeksi paha juttu keskiluokkaisessa pikkukaupungissa, jossa arvostetaan korrektia käytöstä ja yhteisöllisyyttä. Pikkupoikana äitinsä merkillisessä hukkumiskuolemassa menettänyt, sulkeutunut Lewis ei ole sopeutunut ympäristöönsä, ja monet pitkään kyteneet ristiriidat huipentuvat kirkonpolttoepisodiin. Kotiinpaluussa Lewisin ja tämän perheen vaiheita keritään pikkuhiljaa takaumien kautta auki, ja koko kylmänkalsea tilanne selviää lukijalle, kunhan tarpee...

Brett Anderson (s. 1967) on brittiläisen rock-yhtyeen Sueden laulaja, ja sanottakoon heti näin alkuun, etten ole yhtyeen suuri fani. Jokusen biisin tiedän ja tykkään, mutta siinäpä se. Andersonin muistelmateos Hiilenmustat aamut (Sammakko, 2018) tarttui kuitenkin heräteostona mukaani Helsingin tämän syksyn kirjamessuilta - kirjan runollinen nimi ja tyylikäs ulkoasu taisivat houkutella.  Luen tosi harvoin musiikkimaailman tähtien elämäkertoja tai muistelmia, joten minulla ei juuri ole vertailupohjaa Andersonin kirjalle mutta joka tapauksessa Hiilenmustat aamut oli monin tavoin miellyttävä yllätys. Anderson kirjoittaa sujuvasti, ja hänen tekstinsä välittää kuvan sympaattisesta, elämän nurjia puolia nähneestä jalat maassa -tyypistä, jonka nuppi ei ole mennyt menestyksestä sekaisin. Hiilenmustien aamujen aikajana sijoittuu Andersonin varhaisvuosiin ja päättyy niihin 90-luvun alkupuolen hetkiin, jolloin menestyksen portit aukeavat omalaatuiselle, omalla tyylillään soittavalle Su...

Luin Robin Hobbin paksun fantasiaopuksen Salamurhaajan oppipojan (Otava, 1996) kesähelteillä, jotka ovat vain kaukainen muisto juuri nyt, kun Oulussa on kunnon talvi, lunta ja pakkasta (eilen aamulla -16 astetta, kun lähdin yliopistolle 😮 - marraskuun tavanomaiset vesisateet on todellakin hypätty yli). Jostain syystä muhkea romaani on jäänyt makoilemaan bloggausjononi hännille, vaikka luin sen aivan ahmimalla. Kirja aloittaa Näkijän taru -sarjan, jonka seuraavat osat taitavat olla vielä tätä avaustakin paksumpia. Itse asiassa näin Helsingin kirjamessuilla täyden hyllyn Hobbin tuotantoa, ja sen perusteella tiiliskivet ovat kirjailijan ominta aluetta. Minulla tutustuminen Hobbin tuotantoon taitaa tällä erää jäädä tähän yhteen kirjaan. Salamurhaajan oppipoika oli vetäväjuoninen tapaus, mutten koukuttunut sen päähenkilöön tai fantasiamaailmaan siinä määrin, että jatko-osat houkuttelisivat. Vaikka luin kirjan tosi nopeasti, Salamurhaajan oppipoika jäi lopulta yllättävän keskinkertai...

Luettujen pinossani luuraa kirjoja, joista ei irtoa kuin lyhyt arvio. Tässäpä siis muutama sananen yhdestä historiallisesta romaanista ja parista sarjakuvasta: Paula Havaste: Tuulen vihat (Gummerus, 2014) Luin Paula Havasteen 1100-luvulle sijoittuvan historillisen sarjan avausosan Tuulen vihat (Gummerus, 2014) elokuun lukumaratonilla . Kirjassa kerrotaan Kertten, äidittömäksi jääneen nuoren naisen kasvutarinaa. Kirja oli sujuvalukuinen ja siten mukavaa maratonluettavaa, mutta omaan makuuni Tuulen vihat ei osunut. Kirjan todentuntuinen ajankuva viehätti ja kiinnosti, mutta tuntui, että Tuulen vihojen anti jäi tuohon ajankuvaan. Oli luonnonkuvauksia, tuvan ylläpitoon liittyviä töitä, markkinareissuja, selviämistä luonnon armoilla (jopa niin paljon, että kirjan loppuvaiheilla alkoivat ruuan hankkimiseen liittyvät kuvaukset tulla korvista ulos...), mutta kirjan juonellinen anti oli mielestäni kovin vähäinen. Lisäksi Kertten kiinnostavasta henkien näkemisen kyvystä ei kehkeyt...

Ian Rankinin John Rebus -sarja taitaa olla dekkarisarja, jota olen viime vuosina uskollisimmin lukenut ja seurannut. Piru mieluummin (Blue Moon, 2019) on sarjan 20. suomennos ja olen lähes varma, että kotihyllystäni löytyvät kaikki käännetyt osat, ja muutamaa lukuun ottamatta olen ne myös lukenut. Sarja on pitänyt minua otteessaan, sillä sen taso on mielestäni pysynyt korkeana ja pidän Rebus-sarjan peruspalikoista: skottilainen jäyhä ja hivenen nuhjuinen tunnelma, peruspoliisityö ja hitaasti kehittyvien ihmissuhdekudelmien verkko ovat minulle toimiva yhdistelmä. Piru mieluummin -kirjassa Rebus on ollut puolipakotettuna eläkeläisenä jo muutaman osan verran, ja jännitin etukäteen kovasti, miten poliisityön arkeen vahvasti nojaava sarja voi enää tämän jälkeen uskottavasti toimia. Piru mieluummin on Rebusiin ei-poliisiudesta huolimatta toimiva dekkari, ja iso ansio tästä lankeaa mielestäni sille, että sarjan henkilögallerian keskiöön on onnistuneesti nostettu muitakin poliisin palkk...

Ann Cleevesin Shetlanti-sarja koukutti minut erittäin tehokkaasti ennen blogiaikaa, ja muistan harmitelleeni, kun vetävä dekkarisarja päättyi neljänteen osaansa. Sarjan keskeinen henkilö oli tuolloin poliisissa komisariona työskentelevä Jimmy Perez, joka oli kotoisin saarilta ja tunsi pienen yhteisön mielialat ja sisäänpäinlämpiävän kulttuurin. Pereziä kohtasi sarjan neljännessä osassa suuri henkilökohtainen menetys, ja sarjan uusin, meillä viime vuonna julkaistu osa Mykkä vesi (Karisto, 2018) jatkaa Perezin tarinaa siitä, mihin Sininen sarastus (Karisto, 2010) sen jätti: Perez koettaa toipua menetyksestään tai ainakin sinnittelee eteenpäin, mutta saarelta kotoisin olevan toimittajan Jerry Markhamin murhan tutkimus ravistelee häntä hereille apatiasta. Jotain on kuitenkin toisin kuin sarjan aiemmissa osissa, sillä uutena henkilönä kuvioihin tulee komisario Willow Reeves ja Perez on mukana hommissa jonkinlaisessa avustavassa roolissa: "Willow Reeves johti nyt ensimmäistä murhat...

Blogattavien jonoa on taas päässyt kertymään (=ihanaa, että kesällä on ollut aikaa lukea!!), ja päätin niputtaa pari kirjaa samaan juttuun. Vuorossa on siis lyhytarvioita, olkaapa hyvät: Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina (WSOY, 2018) Napoli-sarjan päätösosa Kadonneen lapsen tarina ei ollut minulle niin järisyttävän hieno kokemus kuin sarjan edellinen osa , jolle annoin täydet viisi tähteä Goodreadsissa. Kirja jatkoi sarjaa tutuilla urilla, ja Lilan ja Elenan ystävyyden vaiheita seurataan aina loppuun asti - sinne, mistä sarja aikoinaan alkoi. Lilan pienen Tina-tyttären merkillinen katoaminen tuo synkkiä sävyjä naisten elämään, ja ylipäänsä kirjan loppuosa on kaikkea muuta kuin auringonpaistetta. Surumielisyydestä huolimatta ikääntymisen teemaa käsitellään kirjassa silti taitavasti, joten kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos sarjan edelliset osatkin ovat jo luettuna.  Minulta Kadonneen lapsen tarina saa Goodreadsiin neljä tähteä. Kokonaisuutena Napoli-...

Naistenviikkoni jatkuu lukumatkalla Mauritiukselle, joka pimeämmälle puolelle Ananda Devin pienoisromaani Näistä raunioista (Fabriikki Kustannus, 2018) sijoittuu. Kirjan kertojina on muutamia Mauritiuksella asuvia nuoria, joiden elämä kulkee turistivirtojen ulkopuolella. Arki saarella on karua ja julmaa, on pärjättävä miten parhaaksi näkee. Kirjan väkevimmäksi hahmoksi nousee Éve, joka käyttää vartaloaan saadakseen sen mitä haluaa. Hänen hoikassa varressaan on voimaa, mutta siinä piilee myös tuhon ainekset. Éven naiskuva on erikoinen yhdistelmä vahvuutta ja herkkyyttä, ja lopun traagiset tapahtumat vain korostavat hänen ainutlaatuisuuttaan. Näistä raunioista kuvaa Mauritiuksen elämää tavalla, jota en osannut odottaa. Kirjan juonenkulku paljastaa hyytäviä kohtaloita, ja mielikuvien kaunis saari osoittautuu kirjassa rumaksi ja kovaksi paikaksi. Devin kerronta pitää todella otteesseen, siinä on hyvä rytmi ja juuri sen ansiosta kirjan sivuilta paljastuva rikosjuttu kohoaa paljon tava...

Tällä viikolla vietetään Pride-viikkoa, ja luin aivan sattumalta viikon teemaan sopivan kirjan, Pajtim Statovcin Tiranan sydämen (Otava, 2016). Olen vielä jokusen päivän lomareisulla, joten lukupuuhissa pitää nyt tyytyä lukulaitteen antiin ja muutamaan mukaan raahattuun painettuun kirjaan. Painettuja valitessa ei tosin oikein ollut sihti kohdillaan, sillä eipä noita ole juurikaan tullut luettua. Sen sijaan lukulaitteen uumenia on tullut tutkittua oikein urakalla (koskahan sitä uskaltaisi lähteä reissuun vaan lukulaitteen kera...), ja sieltä myös Tiranan sydän löytyi lukuun. Statovci on totta kai ollut niin paljon esillä esikoisromaaninsa tiimoilta (jota en ole lukenut, vielä), että hänen nimensä oli minullekin tuttu. Tiranan sydämen sisällöstä minulla ei silti ollut suurtakaan hajua, joten kirjan moniulotteisuus yllätti. Romaanin kertojana on albanialainen Bujar, joka kuvaa elämänsä vaiheita. Lukijan eteen vyöryvät lapsuusvuodet kotimaassa, isän kuolema, pako köyhistä oloista ...

Delphine de Viganin omaelämäkerrallinen romaani Nothing Holds Back the Night (Bloomsbury, 2014; suomennettu nimellä Yötä ei voi vastustaa ) on eittämättä paras kirja, jonka olen pitkään aikaan lukenut. de Vigan kertoo kirjassa Lucile-äitinsä elämästä ja itsemurhasta, tämän laajan perhepiirin vaiheista ja omasta elämästään, jonka tasapainoa Lucilen mielenterveydelliset ongelmat horjuttivat. Kokonaisuus on todella koskettava, täynnä arjen pieniä iloja ja suruja, mutta mitä edemmäs kirjaa lukee, synkkien sävyjen määrä vain lisääntyy. Nothing Holds Back the Night ei silti piehtaroi ylenmäärin Lucilen vaikeuksissa tai tämän perheen kohtaamissa onnettomuuksissa vaan de Vigan kirjoittaa perheestään ja suvustaan kunnioittavasti ja kauniisti, tuoden heidät lähelle lukijaa mutta silti kaikkea tapahtunutta katsellaan muistojen utuisen lasin läpi. "Lucile's pain was part of our childhood and later part of our adult life, Lucile's pain probably formed my sister and me. Yet every ...

Blogiaikana olen innostunut sarjakuvaromaaneista ja erityisesti muistelma- ja elämäkertatyyliset sarjakuvaromaanit ovat usein osoittautuneet antoisiksi. Uusin löytöni tällä saralla on ranskalaisen (sarjakuva)taiteilijan Edmond Baudoinin lapsuusaikoihin keskittyvä muistelmateos Piero (New York Review Comics, 2018), joka vie lukijan kahden taiteellisesti lahjakkaan veljeksen kasvuvuosiin ja niiden arjen pieniin-suuriin juttuihin. Baudoinin lapsuutta sävyttää vilkas mielikuvitus ja voimakas yhteenkuuluvuus Piero-veljen kanssa. Baudoin on syntynyt Nizzassa vuonna 1942, joten erityisesti kirjan kouluvuosia kuvaavat tapahtumat tarjoavat ajankuvaa hieman erilaiselta aikakaudelta. Piero ei ole mikään tylsä kronologinen esitys, vaan sivut tarjoavat väläyksenomaisia tunnelmapaloja veljesten elämästä. Aikuisia esiintyy Pieron sivuilla vain harvakseltaan, ja tämä korosti hienosti veljesten keskinäistä suhdetta. Piirustus on molemmilla verissä, ja Pieron sivut ovat parhaimmillaan huikea i...