Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat (Otava, 2017) johdattelee lukijan taiteen maailmaan. Kirjassa seurataan Visa-pojan varttumista ensin nuoreksi mieheksi ja lopulta elämän ehtoopuolelle. Visa löytää jo nuorena taiteen maailman ja intohimon piirtämiseen ja maalaamiseen. Vaikka Visan tausta on vaatimaton, sinnikäs ja innokas poika pääsee taideoppiin ensin Helsingissä ja lopulta suunta vie maailmalle, Italian Bolognaan.
"Elikö hän tässä maailmassa vai aavistuksen sivussa? Oliko se, mitä hän opiskeli ja teki, tärkeää ja todellista, oliko sillä merkitystä? Eikö juuri tällaisilla hetkillä  Giotton freskoilla ollut merkitystä? Eivätkö ne kertoneet, että kun asiat menivät huonoon suuntaan, maailmassa oli silti paikkoja, joihin palata. Ne paikat odottivat hiljaa eivätkä koskaan luopuneet valostaan." (s. 135)
Olen lukenut Haahtelan aiemmasta tuotannosta kirjat Kaksi kertaa kadonnut ja Naiset katsovat vastavaloon. Yksi kesken jäänytkin löytyy, Perhoskerääjä. Nuo loppuun lukemani kirjat olivat hienoja, ilmavia ja tunnelmallisia parisuhdetarinoita. Sitä samaa hieman odottelin tältä uutukaiseltakin, mutta yllätyin: Mistä maailmat alkavat oli mielestäni kerronnaltaan enemmän jalat maanpinnalla -tyylinen kuin nuo pari muuta lukemaani. Romaanilla oli mittaakin enemmän, ja parisuhdekuvausten sijaan keskityttiin nuoren miehen kasvukertomukseen. Toki Visan elämään mahtui myös naissuhteita, mutta niiden kuvaukset olivat mielestäni hailakoita ja jäivät usein muun pohdinnan taustalle.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, että se onnistui luomaan pikkuisen taidekuplan ainakin tämän lukijan päähän, ja tuo kupla leijaili aivan omassa todellisuudessaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1950 - 1970 -luvuille, mutta enpä voi tavoittaneeni vahvaa ajankuvaa kirjan sivuilta. Päinvastoin, Visan pohdinnat taiteen olemuksesta ja tarkoituksesta ja omasta kehityskaarestaan taiteilijana veivät huomioni siinä määrin, että hätkähdin, kun sivulauseessa mainittiin Bodominjärven murhat. Ai niin, kirja sijoittuu todellisen historian keskelle. Muutamat vastaavanlaiset maininnat jäivät mielestäni irrallisiksi, ja yritykset sitoa Visan elämää ns. elävän elämän kontekstiin hieman rikkoivat tarinan taiteellista tunnelmaa.

Jaksoin lukea kirjan vaivatta loppuun asti, mutta Visan tarina jäi harmittavan keskinkertaiselle ja mukavalle tasolle. Keväällä Naiset katsovat vastavaloon oli minulle sen verran säväyttävä lukuelämys, että odotin Haahtelan uutukaiseltakin tosi paljon. Ja nyt sitten tavanomaisen hyvä kirja tuntui pieneltä pettymykseltä. Visan persoona ei ollut sillä tavoin voimakas, että se olisi tunkenut vahvasti esille kirjan sivuilta. Niinpä kokonaisvaikutelma kirjasta jäi vähän vaisuksi, vaikka kirjan kauniisti etenevä kerronta toki oli tutun jouhevaa ja soljuvaa. Taiteen tosiystäville Mistä maailmat alkavat antanee ehkä enemmän kuin minulle.
"Visa tutki maalauksia syvästi liikuttuneena. Ehkä Tamburin kanssa vietetty yö oli herkistänyt häntä. Asetelmissa viipyili jotain hyvin runollista, vaatimatonta ja nöyrää, jotain mikä sai ymmärtämään miksi itse oli siinä. Maalausten hiljaisuus pyysi kuuntelemaan, kallistamaan korvaansa ihoa vasten, kuin menneiden aikojen lääkäri kuulotorveaan. Ne tuntuivat kuiskaavan: tämän enempää emme ole, emmekä halua olla, ja juuri se tekee meistä eläviä." (s. 163)


Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Sain arvostelukappaleen. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Kannesta kanteen, Mari A:n kirjablogi, Hemulin kirjahylly ja Kirjojen kamari
Kirjan tietoja:
Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava, 2017
301 sivua

Kommentit

  1. Minäkin olen tykännyt enemmän Haahtelan "haahtelamaisimmista" teoksista kuin tässä, vaikka ei tässä sinänsä mitään vikaa olekaan. Jossain haastattelussa hän mainitsi, että haluaa uudistautua kirjailijana ja että se "haahtelmaisen" kirjoittamisen tie on käyty loppuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa, no ilmankos tämä olikin hieman erilaisen tuntuinen kirja Haahtelalta. Uudistuminen on toki hyvä juttu, mutta minä taidan olla enemmän sen vanhan tyylin ystävä. :)

      Poista
  2. Olen itse lukenut Haahtelalta vasta Katoamispisteen, jonka imuun en oikein missäin vaiheessa päässyt. Kerronta kuitenkin miellytti, ja tarkoitus on ollut jatkaa jonkun muun teoksen parissa, mutten ole oikein vielä osannut tarttua mihinkään! Jos nyt oikein tätä ja muitakin lukemiani arvosteluita olen ymmärtänyt, voisin ehkä aloittaa jostain vanhemmasta tuotannosta saadakseni paremmin kiinni siitä paljon kehutusta "haahtelamaisesta" kerronnasta ja tarinasta. Pitäisi vain nyt rohkeasti jotain muutakin kokeilla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haahtelalla on tuotannossa paljon valinnanvaraa, jos jossain vaiheessa lukuinnostus iskee. En ehkä ole ihan kärryillä siitä, mitä tuo "haahtelamainen" tyyli oikeastaan pitää sisällään, mutta ainakin uskallan suositella noita paria lukemaani. Perhoskärääjään taas en saanut mitään otetta. :)

      Poista
  3. Haahtelalta suosikkejani ovat Elena ja Lumipäiväkirja. Mielenkiintoista kuulla, että hänen uusimpansa on tyyliltään erilainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näitä kirjoja en olekaan lukenut. Kiitos vinkeistä. :)

      Poista
  4. En ole lukenut yhtään Haahtelan kirjaa. Kiinnitin huomioni erikoisiin kirjan nimiin. Niissä on käytetty mielikuvitusta. En muista lukeneeni paljonkaan taiteeseen liittyvää kirjallisuutta. Mieleen nousee ensimmäisenä joku Picassosta kertova kirja, mutta se käsitteli enemmänkin hänen naissuhteitaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haahtelalla on tosi kauniita kirjojen nimiä. Laitoin Helmet-haasteen 1. kohtaan juuri tuon Naiset katsovat vastavaloon. :) En minäkään muista kovinkaan paljon lukeneeni tämän tyylisiä kirjoja. Aihe oli siis tavallaan ihan piristävän erilainen.

      Poista
  5. Tämä on tosiaan vähän toisenlainen kuin Haahtelan aiemmat teokset (ihan kaikkia en ole vielä tainnut lukea, mutta melkein), mutta minusta tämäkin on silti hieno. Tykkäsin tässä eniten juuri tuosta taiteen maailmasta ja taidepohdinnoista.

    Ja hih, Perhoskerääjä on oma Haahtela-suosikkini Tähtikirkkaan, lumivalkean ohella - näin sitä ollaan vähän erilaisia lukijoita jokainen ja hyvä niin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aloin nyt aivan miettimään, mitä oikein muistan Perhoskerääjästä... enpä juuri muuta kuin ettei se oikein lähtenyt käyntiin ja keskenhän se sitten jäi. Ehkä kokeilen sitä joskus vielä uudemman kerran. Kirjassa oli sentään erittäin kaunis kansi. :)

      Poista
  6. Olen lukenut Haahtelalta ainoastaan Naiset katsovat vastavaloon, joka jostain syystä vähän häiritsi joiltain piirteiltään. Nyt kun muistelen kirjaa, se on noussut jonkinalaiseen "valoon" ja muistan sen eteerisen kauniina kirjana.

    Tämä kuulostaa hyvältä kirjalta ja tulee varmastikin jossain kohtaa lukuun. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle Naiset katsovat vastavaloon kolahti hyvin, ja jotain sen tyylistä lukisin mieluusti Haahtelalta lisää. Pitänee siis koluta hänen vanhempaa tuotantoaan läpi. :)

      Poista
  7. Minä olen lukenut Haahtelalta vain Katoamispisteen, mutta siitä tykkäsin ihan valtavasti. Toisaalta tämäkin kyllä kiinnostaa, koska tykkään lukea taidefilosofisia teoksia. En siksi, että itse ymmärtäisin jotain taiteesta, vaan juuri siksi, että en ymmärrä ja on ihanaa kurkistaa siihen maailmaan, jossa ihmiset ymmärtävät! :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taiteesta enemmän kiinnostunut saa varmasti minua enemmän irti tästä kirjasta. Pohdiskeluja kirjassa riitti, ja sellaista taiteilijan henkisen kasvun kuvausta myös. Kiehtovan erilainen aihe verrattuna siihen, mitä olen kirjailijalta aiemmin lukenut.

      Poista
  8. Haahtelan Katoamispisteestä pidin kovasti, ja innostuinpa sen perään lukemaan Siekkistäkin. Inspiroiva siis!

    Taiteen pohdinta on teemana mielenkiintoinen, joten pistän tämän listalle Mahdolliset. Ei kuitenkaan ihan kiirelistalle, kun minäkin olen pitänyt Haahtelan "haahtelamaisuudesta". Tai ehkä tyylin uusiutuminen onkin mahdollisuus?

    Minna /Kirsin Book Club

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistelen lukemistani blogijutuista, että moni muukin on innostunut Siekkisestä Haahtelaa luettuaan. Itse en ole vielä ehtinyt Katoamispistettä lukemaan, mutta aion sitä kokeilla.

      Nostan toki hattua tyylin uudistamiselle, vaikkei tämä nyt ihan täysin minun kirjani ollutkaan. En pidä siitä, että kirjoitetaan ns. samaa kirjaa uudelleen ja uudelleen, pienesti varioiden. Siitä Haahtelaa ei ainakaan voi syyttää. :)

      Poista
  9. Haahtela on kyllä kiinnostava kirjailija. Olen lukenut Elenan (ihana!) ja Lumipäiväkirjan (ei jättänyt juurikaan jälkiä), mutta tuo Naiset katsovat vastavaloon löytyi vastikään kirjaston kierrätyshyllystä ja sen aion ehdottomasti jossain vaiheessa lukea. Tämä uusin ei ole kuitenkaan onnistunut herättämään kiinnostustani, vaikka taiteen ystävä olenkin. Ehkä luen vanhempaa tuotantoa ensisijaisesti ensin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on selvästi tosi paljon lukemattomia Haahtelan kirjoja, kun moni hehkuttaa häneltä jotain, josta olen hädin tuskin kuullut kirjan nimen. :) Mutta olenkin löytänyt Haahtelan aika vastikään, joten hänen alkutuotantonsa on lipunut ohitseni. Onpahan nyt sitten luettavaa. :) Minä kiinnostuin tästä juuri tuon aiheen vuoksi, arvelin että se toimisi minulle hyvin. No, vähän puolitiehen jäätiin.

      Poista
  10. En ole lukenut Haahtelalta mitään, mutta jo pitkään on takaraivossa kytenyt, että tähän kirjailijaan pitäisi tutustua. Olen lukenut useamman jutun tästä kirjasta ja kaikissa on jollain tapaa tuotu esiin, että tämä eroaa hänen muusta tuotannostaan. Tämä ei hirveästi vedä puoleensa, vaikka tuo taidemaailma voisi olla kiinnostavakin. Ehkä ensin tutustun siihen "vanhaan" Haahtelaan ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, jos innostut Haahtelaa lukemaan, huomaan varmaan itsekin että ne vanhemmat (parin lukemani perusteella) ovat omaleimaisia. Harmillista, jos kirjailija on kyllästynyt tyyliin. Mutta toisaalta, leipääntyminen varmaan alkaisi näkyä tekstin laadussa joten parempi varmaan kokeilla uudistumista, jos siltä tuntuu.

      Poista
  11. Olen lukenut yhden Haahtelan, sen Tähtikirkas, lumivalkea vai miten sen nimi menikään. Halusin pitää siitä kun nimikin on niin kaunis, ja sitten se kuitenkin ahdisti niin että hyvä kun sain pienen kirjan taisteltua loppuun. Ehkä voisin siis yrittää tätä uusinta, jos tässä ei ole sitä mielen pirstaloitumista enää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sivumäärä ei tosiaan useinkaan ole missään suhteessa helppolukuisuuteen. Tässä uudessa ei ainakaan pääteemana ole noin ahdistavaa aihetta, mutta erään sivuhenkilön kohtalossa se tavallaan nousee esille. Kokonaisvaikutelma kirjasta ei silti ollut minulla millään tavoin synkkä tai ahdistava.

      Poista

Lähetä kommentti

Blogini lukija, kiitokset kommentistasi.