Oksan hyllyltä

Minulla on kaksijakoinen suhde Joel Haahtelan tuotantoon - siis niihin kirjoihin, joita olen edes koettanut lukea. Kaksi kertaa kadonnut ja Naiset katsovat vastavaloon olivat minun kirjojani ja näitä suosittelen lämpimästi parisuhdetarinoiden ystäville, mutta esimerkiksi Perhoskerääjä ja Traumbach jäivät kesken sen suurempia muistijälkiä jättämättä. Haahtelan edellinen kirja Mistä maailmat alkavat oli kuitenkin ihan ok, kolmen Goodreads-tähden kirja, joten innostuin kokeilemaan myös tänä vuonna ilmestynyttä Adèlen kysymys -kirjaa (Otava, 2019). No, se oli sitten taas sitä 'jättääkö kesken vai sinnitelläkö loppuun' -osaston tavaraa. Oikeastaan luin kirjan loppuun lähinnä siksi, että minua houkutteli POPSUGAR 2019 Reading Challenge -haasteen Advanced-osion haastekohta, johon sopii esimerkiksi luostariin sijoittuva kirja. Adèlen kysymyksessä nimittäin ollaan Pyreneiden vuoriston syrjäisessä luostarissa, jonne kertojana oleva mies on matkustanut tutkimaan Pyhästä Adèlen lege...

Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat (Otava, 2017) johdattelee lukijan taiteen maailmaan. Kirjassa seurataan Visa-pojan varttumista ensin nuoreksi mieheksi ja lopulta elämän ehtoopuolelle. Visa löytää jo nuorena taiteen maailman ja intohimon piirtämiseen ja maalaamiseen. Vaikka Visan tausta on vaatimaton, sinnikäs ja innokas poika pääsee taideoppiin ensin Helsingissä ja lopulta suunta vie maailmalle, Italian Bolognaan. "Elikö hän tässä maailmassa vai aavistuksen sivussa? Oliko se, mitä hän opiskeli ja teki, tärkeää ja todellista, oliko sillä merkitystä? Eikö juuri tällaisilla hetkillä  Giotton freskoilla ollut merkitystä? Eivätkö ne kertoneet, että kun asiat menivät huonoon suuntaan, maailmassa oli silti paikkoja, joihin palata. Ne paikat odottivat hiljaa eivätkä koskaan luopuneet valostaan." (s. 135) Olen lukenut Haahtelan aiemmasta tuotannosta kirjat Kaksi kertaa kadonnut ja Naiset katsovat vastavaloon . Yksi kesken jäänytkin löytyy, Perhoskerääjä . Nuo l...

Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon (Otava, 2000) on toinen lukemani Haahtelan kirja. Pidin siitä yhtä paljon kuin kirjailijan esikoisesta Kaksi kertaa kadonnut (luin esikoisen ennen blogiaikaa, joten blogijuttua ei ole) eli neljän Goodreads tähden verran. Haahtelan kieli on kaunista ja ilmavaa, ja näiden lukemieni kirjojen parisuhdeaiheet tuntuvat olevan omiaan hänen rauhalliselle kerronnalleen. Tilanteita ja tunnelmia maalaillaan kirjojen sivuilla kevyesti, surumielisestikin, ja paljon jää rivien väliin. Tämä tyyli on minun mieleeni, ja toivon todella, että näitä parisuhdetarinoita on vielä lisää niissä Haahtelan kirjoissa, joihin en ole ehtinyt tutustua. "Vuoden 1972 syksy, ruosteinen ja avara. Lilian ja Klaus valmistautuvat iltaan, noihin loputtomiin iltoihin, jotka nuoruudessa seuraavat toisiaan, vähenevät vuosien myötä, lyhenevät ja muuttuvat yksinäisiksi hetkiksi ennen nukahtamista." (s. 60) Naiset katsovat vastavaloon -kirjassa keskiössä on nuori ...