Kristina Carlson: Maan ääreen

Komissaari Erkki Liikanen valitsi vuonna 1999 Kristina Carlsonin romaanin Maan ääreen (Otava, 1999) Finlandia-palkinnon voittajaksi. Taakse jääneet ehdokkaat olivat Antti Hyryn Aitta (Otava), Jari Järvelän Lentäjän poika (WSOY), Veronica Pimenoffin Maa ilman vettä (Tammi), Mikaela Sundströmin Dessa himlar kring oss städs (Söderström & Co) sekä Jari Tervon Minun sukuni tarina (WSOY). Jari Tervo ja Antti Hyry olivat tuolloin toista kerta ehdokkaana, Veronica Pimenoff kolmatta kertaa. Jari Järvelä, Carlson ja Mikaela Sundström juhlistivat ensimmäistä ehdokkuuttaan ja heistä Carlson pokkasi palkinnon, jonka arvo tuolloin oli 150 000 markkaa. Vuoden 1999 ehdokkaista olen lukenut vain tämän nyt esittelyssä olevan kirjan, joten Maan ääreen -lukukokemus jääköön lillumaan lukuavaruuteen ilman sen kummempaa suhteuttamista muihin ehdokaskirjoihin.

"Minut murhattiin, minä elän ja kai minäkin olen toinen ihminen kuin se joka ahdistuksen tuskan surun ja katumuksen vallassa makasi lavitsalla matkalla kohti tulevaisuutta. Kun kuoleman voittaa kerran, sen voittaa toisenkin kerran. Minä olen vielä nuori, kahdenkymmenenviiden. En tiedä kuinka monta kertaa ihminen eläessään joutuu voittamaan kuoleman." (s. 69) 

Maan ääreen -kirjan juoni on melko yksinkertainen. Ylioppilas Lennart Falk matkustaa 1860-luvulla Siperiaan, Amurinmaalle etsimään parempaa elämää. Hän päätyy kirjanpitäjän tehtäviin ja toiveissa siintää virkamiehen asema. Eräänä iltana hän joutuu päällekarkauksen uhriksi ja vaivoin Lennart saadaan pelastettua. Kirjan tapahtumien kerronnan alkaessa Lennart makaa toipilasvuoteella ja koettaa pohtia, kuka hänet yritti tapaa. Oliko se äiti tai tytär, joille molemmille hän antautui? Vai liittyikö murhayritys kivihiilen hämäräperäiseen etsintään?

Spekulaatioista huolimatta Maan ääreen ei sisällä koukuttavia juonenkäänteitä tai raivokasta murhaajan etsiskelyä. Kirjan tunnelma on hyvin seesteinen. Lennart muistelee vaiheitaan, tapahtumat lipuvat ajasta ja paikasta toiseen. Siperian perukoiden karut olot valottuvat Lennartin ystävien kertomusten myötä. Ehkä syynä oli oikea lukuhetki, mutta en kokenut kirjaa tylsäksi. Toki kesti aikansa, ennen kuin ne vähäisetkin tapahtumat alkoivat kunnolla hahmottua, mutta pidin kovasti Carlsonin kirjoitustyylistä. Kirjassa on kauniita kielikuvia, kuin pieniä helmiä: "Minun täytyy kulkea ympäri ja seurustella, muuten näytän talventörröttäjältä kukkivien kasvien keskellä." (s. 164) Maan ääreen on kirja niihin hetkiin, kun kaipaa rauhallista, hyvin kirjoitettua luettavaa.

Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Tea with Anna Karenina ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Kirjan tietoja:
Kristina Carlson: Maan ääreen
Otava, 1999
192 sivua

Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja