Stendhal: Italialaisia kronikoita

Glögin, pipareiden ja joululukemisten ääreltä on hyvä kömpiä välillä näppiksen ja blogin pariin (kinkku sulaa, kun liikkuu.. :)). Joulunpyhien kunniaksi käynnistelen Vive la France! -haasteen viimeinkin myös omalta osaltani. Pyöräytän haasteen käyntiin eräällä ranskalaisen kirjallisuuden klassikkohelmellä eli Stendhalin Italialaisilla kronikoilla (Karisto, 1982). Helmen hohde on ilmeisesti hieman himmentynyt lukijoiden silmissä, sillä löysin Stendhalin novellit hiljattain kirjaston poistomyyntikärrystä. Ranska-haaste mielessäni nappasin Kariston Ranskalaisen kirjallisuuden helmiä -sarjassa ilmestyneen kirjasen mukaani, eikä se huono päätös ollutkaan - Stendhalin novelleissa on intohimodraamoja menneiltä vuosisadoilta. Novelleja minun makuuni. :)

Stendhal-nimen taakse kätkeytyy Marie-Henri Beyle (1783–1842), joka ryhtyi kirjailijaksi ja diplomaatiksi oltuaan ensin aikansa Napoleonin armeijan upseerina. Italialaisia kronikoita sisältää novelleja, joita on julkaistu erillisinä Stendhalin elinaikana. Hänen kuolemansa jälkeen ne julkaistiin yhteisniteenä vuonna 1855. Kariston julkaisu sisältää kolme novellia: Vanina Vanini, Pallianon herttuatar (La Duchesse de Palliano), Kuolinmessu (San Fransesco à Ripa).

Novellien tapahtumapaikkana on aatelis-Italia: Vanina Vanini sijoittuu 1800-luvun Roomaan, Pallianon herttuatar 1500-luvulle ja Kuolinmessu 1700-luvulle. Rakkauden intohimot roihuavat kaikissa novelleissa. Ruhtinatar Vanina Vanini menettää sydämensä kapinalliselle, joka ei vastaakaan kiihkeisiin tunteisiin odotetulla tavalla. Herttuatar Palliano houkutellaan syrjähyppyyn, joka ajaa hänen hovineitonsa epätoivon partaalle kohtalokkain seurauksin. Ritari Sènecè puolestaan ei ymmärrä, miten pitkälle rakastunut nainen voi tunteidensa vuoksi mennä. Rakkauden pauloissa hekumoiva italialainen aatelisto ei tyydy huokailemaan ja haikailemaan, vaan Stendhalin novelleissa epäonnisesta intohimosta seuraa toimintaa, äärimmäisyyksiin menevää toimintaa:

"- Kuka on kuollut? Joku ruhtinasko? kyseli Sènecè.
- Varmaankin, vastasi pappi, - sillä mitään ei ole säästelty, vaikka kaikki tämä on yhtä tuhlattua rahaa ja vahaa. Herra dekaani sanoi vainajan kuolleen viimeiseen asti katumatta.
    Sènecè meni lähemmäksi hautamuistomerkkiä ja nähdessään ranskalaismallisia vaakunoita hän kävi yhä uteliaammaksi. Hän meni aivan viereen ja tunnisti oman vaakunansa! Siinä oli vielä latinankielinen kirjoituskin: 
    Nobilis homo Johannes Norbertus Sènecè eques decessit Romae.
    "Korkea-arvoinen aatelismies Jean Norbert de Sènecè, ritari, kuollut Roomassa."
    Olen ensimmäinen ihminen, ajatteli Sènecè, jolla on ollut kunnia osallistua omiin hautajaisiinsa... " (s. 105. ) 

Luen harvoin novelleja. Ne ovat niin lyhyitä, että tarina yleensä loppuu ennen kuin ehti alkaakaan - jos sitä tarinaa novellissa edes on. Italialaiset kronikat eivät kärsineet tarinan puutteesta. Novellit olivat lyhykäisiä, mutta niihin oli saatu mukaan kunnollinen juonenkaari ja henkilöt. Menneen ajan aatelisissa on oma viehätyksensä. Pidin siitä, että Stendhalin ruhtinattaret ja herttuattaret eivät vain käyskennelleet ylevien tunteiden vallassa puutarhoissaan, vaan ryhtyivät toimeen saavuttaakseen haluamansa tai kostaakseen sen menetyksen. "Se tunteiden intohimoisuus, joka vallitsi Italiassa vuoden 1559 vaiheilla, kysyi tekoja eikä sanoja". (s. 51) 

Jos aateliselämä kiehtoo, Italialaiset kronikat ovat oivallista luettavaa. Novellit ovat itsenäisiä kertomuksia, joten ne voi lukaista sopivan hetken tullen erikseen.

Muualla verkossa: Stendhalia luettu blogissa Luetaan klassikoita.

Kirjan tietoja:
Stendhal: Chroniques italiennes (1855)
Suomennos Timo Tuura, Annikki Suni
Karisto, 1982 (3.painos)
106 sivua

Mistä kirja minulle? Oma ostos kirjaston poistokärrystä.