Kotimainen viikko/Hannu Väisänen: Vanikan palat

Hannu Väisäsen Vanikan palat (Otava, 2004) sopii mielestäni mainiosti juhlistamaan suomalaisen kirjallisuuden ja Aleksis Kiven päivää. Väisänen on oululaislähtöinen taiteilija, kirjailija ja vuoden 2007 Finlandia-palkinnon voittaja. Vanikan palat valikoitui luettavakseni Kirjapassi-kampanjan myötä. Väisästä kehuttiin kovasti kommenttiboxissa, joten kun näin kirjan lähikirjaston hyllyssä lukijaa odottamassa, nappasin sen oitis mukaani. Ja heti näin alkuun voin todeta, ettei tätä suotta kehuttu, pidin Vanikan palojen rauhallisesta lapsuustunnelmasta erittäin paljon. Innostuin jopa tekemään pienen kuvausreissun Oulun kasarmialueelle, joka on edelleen todella viehättävä alue, vaikkakaan ei enää sotilaskäytössä.

Kirjapassiin merkitsin Vanikan palojen kohdalle iloisen hymynaaman. :)

Vanikan palat sijoittuu 1950-luvun Ouluun. Kasarmialueelle muuttaa uusi vääpeli perheensä kanssa. Perheen alle kouluikäinen Antero-poika on romaanin kertojaääni ja Vanikan palat välittää lukijalle pojan kokemuksia ja tuntoja kodin ja myöhemmin koulunkin tapahtumista. Aivan kirjan alussa perheen äiti kuolee ja jatkossa perhe saa selviytyä isän ja äitipuoliehdokkaiden voimin. Oman osansa monilapsisen perheen arkeen tuovat isän alkoholimieltymys ja rahan puute, mutta näillä seikoilla ei Vanikan paloissa ylettömästi kurjistella. Päinvastoin, kerronnan sävy on koko ajan lämmin ja Anteron huomiot kaikesta ympärillä tapahtuvasta uudesta ja oudosta kuten salaatin syömisestä ovat mainiota luettavaa:

"Meidän veljessarja nyökyttelee nähdessään salaatin ja kastikemättään, aivan kuin mokomat muka tietäisimme mitä salaatti on. Kilpikonnat kuulemma syövät salaattia. Olemme siis kilpikonnia ja meistä tulee hyvää kilpikonnalientä. Tämä on tavattoman terveellistä, niin että antaa mennä vaan. Kylmät isot lehdet kirpeässä kastikkeessa ovat suoraan modernismin teriöltä noukittuja." (s. 134)

Vanikan palat on kokoelma lapsuusmuistoja, hieman samaan tapaan kuin aiemmin lukemani Doctorowin Maailmannäyttely. Maailmannäyttelyn tapaista huipennusta Vanikan paloissa ei ole, mutta viihdyin tämän kirjan äärellä. Rauhallinen tunnelma, soljuva kerronta, lapsen utelias näkökulma asioihin - hienoa, että tämä oli mukana Kirjapassin lukulistalla!

Oulussa kun asustelen, tein viikonloppuna pienen näppäilyretken kasarmialueelle. Sunnuntaina oli aurinkoinen syyspäivä, vaikka tuuli melkoisesti tuiversikin. Tässä kasarmialueen näkymiä Oulusta:

Ylhäällä: kasarmin kauniita puutaloja, jotka ainakin ulkoapäin ovat vielä hyvässä kunnossa. Alhaalla: Upseerikerho toimiin nykyään lounasravintolana. Sisätiloissa voi tehdä aikamatkan menneeseen. Tätä ravintolaa ei onneksi ole modernisoitu sisustuksen osalta nykyaikaan. Kasarmialueelta löytyi myös huvimaja ja kadun päässä näkyy viehättävä Intiön vesitorni.

Vasemmalla kasarmin henkilökunnan entisiä asuintaloja. Keskellä Intiön keltainen vesitorni. Oikealla syksy upeimmillaan. Ruska hehkuu vielä kauniina niissä puissa, joiden lehdet eivät ole antautuneet syystuulen vietäväksi.