Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu

Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen fanifiktiokirja Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu (WSOY, 2018) on kirja, jonka julkaisu herätti minussa harvinaisen voimakkaita tunteita. Rehellisesti sanottuna olin pöyristynyt kuullessani, että tämmöinen kirja julkaistaan ja joku on rohjennut keksiä jatkoa minulle niin nostalgisen rakkaan Emilia Byrd Starin tarinalle. Kaikista lukemistani tyttökirjaklassikoista Runotyttö-sarja on aina ollut minulle se sarja, joka on vielä näin aikuisiälläkin tuntunut tärkeältä, läheiseltä ja hyvin aikaa kestäneeltä suosikilta. Joten että jatko-osa - huh huh?! Nyt Emilia Kent on kuitenkin luettu, sillä lopulta silkka uteliaisuus vei voiton ennakkoluuloista. Kirjanhan voi aina jättää kesken, jos se on aivan hirveä! Lisäksi kirjaa on luettu muissakin blogeissa ja se on saanut mututuntumani mukaan myönteisen vastaanoton, joten tämäkin alensi rimaa tarttua kirjaan.

Emilia Kent jatkaa Emilian tarinaa suurin piirtein siitä, mihin Montgomeryn Runotyttö etsii tähteään sen jätti. Emilia ja Teddy ovat viimein saaneet toisensa ja on arjen aika Aution Talossa. Miten kaksi taiteilijaa saa sovitettua luomisvimmansa saman katon alle? Onko jo lasten aika? Muun muassa näitä isoja kysymyksiä pyöritellään kirjan sivuilla, ja mukaan mahtuu totta kai myös muiden tuttujen hahmojen kuulumisia. Koko porukka on siis koolla, ja olen niin iloinen, että kirjailijakaksikko on tavoittanut alkuperäisten Emilioiden tunnelman ja tyylin erittäin hyvin. Emilia Kentissä on tietenkin paljon aikuisempi fiilis kuin sarjan alkupään osissa, mutta silti Emiliaan liittyvä tietynlainen salaperäisyys, haaveilu ja runollisuus on läsnä tässä uudessakin kirjassa.

"Emilia katsoi peilikuvansa sivuprofiilia. Hopeanvihreä väri puki häntä kieltämättä hyvin, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän pyyhkäisi olemattoman roskan rinnuksiltaan. Siitä oli liian kauan, kun hän oli pukeutunut näin huolekkaasti asunsa jokaista yksityiskohtaa punniten.
    Edessä oleva tilaisuus, Norah Nilesin yksityisnäyttelyn avajaisjuhla, oli siksi mieltä kuohuttava tapaus, että valmistelut oli tehtävä huolella ja pienintä piirtoa myöten, minkä Emilia tunnusti itselleen." (s. 105)

Kirjan tapahtumien kulku on aika rauhallinen, mikä tietenkin sopii Runotyttöjen tyyliin. Jäin silti kaipaamaan kirjan keskivaiheille hieman enemmän vetävyyttä. Esimerkiksi Emilian ja Teddyn väliset mustasukkaisuuspuuskat jäävät kovin laimeiksi eikä tunnemyrskyn tuntua oikein välity heidän sanailuistaan. Juuri tämän suuren draaman puute on suurin syy siihen, miksi lopulta päädyin antamaan kirjalle kolme tähteä neljän sijasta. Montgomeryn Runotytöissä minua viehättivät eniten erikoinen Uuden Kuun miljöö ja suuret tunnekuohut, jotka pahimmoillaan johtivat Emilian erikoisiin rajatilakokemuksiin. Miljöön kuvaus toimii Emilia Kentissä hyvin, mutta dramatiikkanappulaa olisi voinut minun mielestäni kääntää hitusen enemmän kaakkoa kohti.

Emilia Kent on silti uskottava esitys siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Vaikka kirjan lukeminen arvelutti, olen tyytyväinen, että sen lopulta kuitenkin luin. Ja kävipä itse asiassa niin, että toivoisin vielä toistakin jatko-osaa 😊 - sen verran kiinnostavaan kohtaan Emilian kirjalliset tulevaisuudennäkymät jäivät.

Runotyttö-kirjat blogissani:

Pieni runotyttö
Runotyttö maineen polulla
Runotyttö etsii tähteään

***

POPSUGAR 2019 Reading Challenge -haasteessa kirja sopii kohtaan 'a book by two female authors'. Osallistun kirjalla myös L. M. Montgomery -haasteeseen. Kannen alaosan talossa on ikkunaruutuja, joten kirjankansibignossa saan täytettyä 'ruutuja'-ruudun:

Goodreads: 3 tähteä

Mistä kirja minulle? Lainasin kirjastosta

Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Tuulevin lukublogi, Cats, books & me ja Matkalla Mikä-Mikä Maahan

Kirjan tietoja: 

Satu Koskimies, Vilja-Tuulia Huotarinen: Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu

WSOY, 2018

308 sivua