L. M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla & Runotyttö etsii tähteään

Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogissa alkoi vuodenvaihteessa Lucy Maud Montgomeryn tuotantoon keskittyvä lukuhaaste, ja olen tästä haasteesta todella innoissani. L. M. Montgomeryn tyttökirjat näet kuuluivat L. M. Alcottin tuotannon ohella nuoruuteni lukuharrastuksen peruspilareihin, mikä siis tarkoittaa, että luin molempien kirjailijoiden sarjoja ja yksittäisiä kirjoja ties miten moneen kertaan uudelleen. Montgomeryn Anna-sarja oli hyvä, totta kai, mutta silti Uuden Kuun Emiliassa oli aivan erityistä hohtoa. En ollut päiväkirjojen tai runojen rustaaja, mutta Emilian kirjoitusharrastus ja Uuden Kuun maalaismiljöö tuntuivat jopa hivenen eksoottisilta jutuilta tuikitavallisesta lähiötytöstä. Runotyttö-sarja olikin suurin suosikkini kaikista eteeni tulleista tyttökirjoista, ja olen itse asiassa jo blogini aikana ennättänyt testaamaan sen nostalgista vetovoimaa lukemalla uudelleen sarjan avausosan Pieni runotyttö.

Sarjan täydellisyydestä huolimatta en ole tässä neljän vuoden aikana saanut sen enempää aikaiseksi kuin että olen hankkinut koko sarjan omaan hyllyyni. Pari osaa edustaa minulle lapsuudestani tuttua kuosia, ja keskimmäinen osa on uudempaa tyyliä, joka kyllä sekin kuvastaa hyvin Emilian runollista luonteenlaatua. Lukuhaaste tarjosi oivallisen syyn tarttua vihdoin ja viimein Emilian tarinan jatko-osiin, ja tammikuun alkupuolella vajosin nostalgian ytimeen lukemalla kirjat Runotyttö maineen polulla ja Runotyttö etsii tähteään. 

Runotyttö maineen polulla keskittyy Emilian opiskeluvuosiin Shrewsburyn lukiossa. Kun Runotyttöjen lukemisesta on nyt ollut taukoa oikein kunnolla, hämmästyin siitä, miten voimakkaan ajankuvan Emilian tarina tarjoaa. Naisen koulunkäynti ei ollut Montgomeryn kuvaamina aikoina mikään itsestäänselvyys, ja Emilian tie lukio-oppiin on kimurantti. Nuoresta iästään huolimatta Emilian hahmo on silti itsenäinen ja määrätietoinen. Kirjoittamisen palo on väkevä, ja minusta on tosi hienoa, miten tinkimätön asenne nuorella Emilialla on kirjoittamiseen. Emilian aikana naisen uramahdollisuudet eivät olleet kummoiset, mutta hän on päättänyt löytää oman tiensä maineen polulla.

"Vuosia sitten isä oli Maywoodin vanhassa talossa kumartunut Emilian yli hänen maatessaan ja sanonut:
- Hän on rakastava syvästi, kärsivä kauheasti, korvaukseksi hän saa kokea ihania hetkiä.
    Tämä oli hänen ihania hetkiään. Hän tunsi ihmeellistä mielen keveyttä, sielua kuohuttavaa olemassaolon iloa. Luomiskyky, joka oli nukkunut koko kuluneen kurjan kuukauden, leimahti äkkiä liekkeihin hänen sielussaan kuin puhdistava tuli. Se pyyhkäisi pois kaiken sairaalloisen, myrkyttävän, jäytävän. Äkkiä Emilia tiesi, ettei Ilse ikinä ollut syyllinen taannoiseen kolttoseen. Hän nauroi iloisesti - hyväntuulisena.
    - Mikä pikku houkka minä olen ollut! Täydellinen pöllö! Tietenkin Ilse on viaton. Meidän välillämme ei ole enää kaunaa - se on poissa - poissa - poissa. Minä menen paikalla kertomaan hänelle." (Runotyttö maineen polulla, s. 128)

Emilian dramaattinen ja tunnekylläinen luonteenlaatukin pääsi yllättämään, vaikka olisihan se pitänyt muistaa, että tietynlainen dramaattisuus on koko Runotyttö-sarjan peruspiirre. Arjen pienet ilot ja surut paisuvat helposti mahtipontisin mittoihin, ja siinä saavat lähipiirin tädit pyöritellä silmiään ja tuhista paheksuvasti. Kun vielä jokaisessa sarjan osassa on mukana muutamia yliluonnolliseen vivahtavia tapahtumia, niin lopputuloksena on sydäntä liikuttava lukuelämys, edelleen. 

Runotyttö etsii tähteään keskittyy aikuisemman Emilian elämään. Lapsuudenystävät Ilse ja Teddy suuntaavat maailmalle, ja Emilia jää Uuteen Kuuhun kirjoittamaan ja viettämään hiljaiseloa. Sarjan päätösosa on paljon vakavampi ja surumielisempi kuin kaksi aiempaa osaa, vaikka toki niitä ihaniakin hetkiä mahtuu sivuille. En tainnut nuorena kirjaa lukiessani juuri kiinnittää huomiota siihen, miten vomakkaasti Runotyttö etsii tähteään pohtii naisen asemaa yhteiskunnassa. Avioliitolla on iso rooli naisen elämässä, ja mistä Emilialle löytyisikään se oikea? Vai odottaako häntä iloton tulevaisuus vanhana piikana? Sulhaskandidaattien testaamiseen liittyy jopa koomisia piirteitä, ja kirjan lopussa on luvassa kliseisesti muutamia väärinkäsityksiä, ennen kuin Emilia saa onnensa. Hieman kummastelin sitä, miten nopeasti kaikki lopulta tapahtui, sillä Emilian ja hänen sydämensä valittu yks kaks vain pääsivät yhteisymmärrykseen yhteisestä tulevaisuudestaan. No, sitä ennen oli kyllä nähty yhtä sun toista, sillä Emilian rakkauselämä on todellakin pääosassa tässä sarjan viimeisessä kirjassa.

Montgomeryn Runotytöt ovat kestäneet mainiosti aikaa, ja niinpä annan näille sarjan kahdelle jälkimmäisellekin osalle täydet viisi tähteä Goodreadsiin. Emilian tarina on täynnä vanhanaikaista viehätysvoimaa, joka toivottavasti tavoittaa edelleen uusia lukijoita.

"Emiliassa oli juoksevan veden pulppuilua ja kirkkautta. Jokin ajatus saattoi kuohuttaa häntä kuin voimakas tuuli veden pintaa. Monet ihmiset pitivät Emiliasta, monet eivät voineet sietää häntä. Mutta kukaan ei ollut hänestä välinpitämätön." (Runotyttö etsii tähteään, s. 8)

***

Runotyttö maineen polulla sopii POPSUGAR 2019 Reading Challenge -haasteessa kohtaan 'a reread of a favourite book'. Molemmat kirjat täydentävät hienosti Joka päivä on naistenpäivä -haasteen listaani. Aloitan kirjoilla lisäksi Montgomery-lukuhaasteen.

Goodreads: Molemmat kirjat saavat viisi tähteä
Mistä kirjat minulle? Omia ostoksia
Muualla verkossa:
* Runotyttö maineen polulla -kirjaa on luettu mm. blogeissa Hyönteisdokumentti, Kasoittain kauniita sanoja ja Hurja Hassu Lukija
* Runotyttö etsii tähteään -kirjaa on luettu mm. blogeissa Iltatähden syttyessä, Sheferijm, Kirjaneidon tornihuone (koko trilogia)
Kirjojen tietoja:

L. M. Montgomery: Emily Climbs (1925)
Suomennos I. K. Inha
WSOY, 2006 (13. painos)
308 sivua

L. M. Montgomery: Emily's Quest (1927)
Suomennos Laine Järventaus-Aav
WSOY, 1970 (4. painos)
215 sivua