James Frey & Nils Johnson-Shelton: Endgame - Loppupeli #1
James Freyn ja Nils Johnson-Sheltonin kirja Endgame - Loppupeli (WSOY, 2014) on hengästyttävää toimintaa ensimmäisestä rivistä viimeiseen pisteeseen. Ahmaistuani lähes 500 sivua Loppupeliä tuntuu kuin olisin lukenut kirjallisen version Amazing Race -sarjasta - sillä erotuksella, että toimintaa on enemmän eikä väkivaltaa kaihdeta.
Jos joku on välttynyt Loppupelin idealta, niin tässä lyhyt johdatus kirjan sisältöön ilman suurempia spoilereita: 12 ennalta valittua, 13-20-vuotiasta kilpailijaa edustaa ikivanhoja sukujaan Loppupelissä, jonka voi voittaa vain yksi kilpailijoista. Kilpailijoiden tehtävänä on etsiä kolme avainta, ja sarjan aloitusosassa tavoitellaan Maan avainta ja sinkoillaan sinne tänne maapallolla. Kaiken toiminnan yllä väijyy Tapahtuma, joka todellakin kirjoitetaan isolla T:llä ja josta seuraa hirveitä asioita. Ja eikä tässä vielä kaikki: Loppupelistä on totta kai tulossa elokuva ja mobiilipeli ja kirja on itsessään vihjelaari, jonka avulla voi löytää kätketyn avaimen jostain päin maapalloa. Tästä kaikesta on kerrottu esimerkiksi Hesarissa.
Kirjassa mennään eteenpäin pelaajien kautta. Jokaisen luvun alussa kerrotaan, ketä pelaajia luvussa esiintyy. Kerronta on äärimmäisen pelkistettyä, ja esimerkiksi maiseman kuvaukseksi riittävät lyhyet havainnot: "Hän katsoo Nahaa. Siellä näkyy puisto. Sairaala. Satama. Meri, musta, leveä ja tyyni. Hän tuntee kepeän tuulen. Palmut suhisevat hänen ikkunansa alla." (s. 19/Chiyoko Takeda). Kerrontatyyli on kauttaaltaan lähes sähkösanomamaista, eikä pitkiin ja monimutkaisiin virkkeisiin totisesti tuhlata aikaa. Kuvailevat adjektiivit loistavat poissaolollaan. Minulla kesti jonkin aikaa totutella tähän tyyliin, joka toi lukemiseen erittäin kiihkeän, eteenpäin pyrkivän fiiliksen. Toisaalta tekstin tyyli heijasteli erinomaisesti kirjan sisältöä, joten sehän oli nappivalinta?
Pakko myöntää, että näin saattaa olla. Jossain vaiheessa huomasin koukuttuneeni tarinaan ainakin vähäsen. Kun pelaajista alkoi päästä kärryille, heidän vaiheitaan oli mielenkiintoisempaa seurata. Yllätys, yllätys - yhdysvaltalainen Sarah oli eniten valokeilassa, ja hänen poikaystävänsä Christopher toi tapahtumiin tavisnäkökulmaa, tuulahduksen inhimillisyyttä kylmän tehokkaiden kilpailijoiden keskelle. Kilpailijat näet näyttivät elävän omassa oudossa kuplassaan, johon ei muuta mahtunut kuin Loppupeli.
Olivatko tapahtumat kopio Nälkäpelistä, josta postailin alkuviikolla? Eivät minun mielestäni mitenkään häiritsevän paljon. Kilpailuasetelma toki löytyy molemmista kirjoista, mutta Loppupelissä oli mukana scifimäisiä piirteitä, jotka tekivät kirjasta minun silmissäni jopa hieman Nälkäpeliä kiinnostavamman. Mikä se paljon hehkutettu Tapahtuma oikein on? Taivaasta tulleet Kepler 22b & co - mitä he aikovat? Eivät nämä elämää suuremmiksi kysymyksiksi muodostuneet, mutta koukkuja heitettiin sen verran, että saatanpa hyvinkin etsiytyä jatko-osan pariin, kun se aikanaan ilmestyy.
Endgame - Loppupeli -kirjan lukukokemus jäi kaiken kaikkiaan plussan puolelle. Kirja ei ollut suurta kerronnan tai henkilökuvauksen juhlaa, mutta lukiessa ei ollut tylsää. Se on sanottava, että tämä kirja vaati minulta sopivan mielentilan. Sellaisen, jossa jaksoin huvittua kirjallisesta tuotesijoittelusta (esimerkiksi Peugeot 307:lla oli kirjan loppupuolella varsin merkittävä osuus tapahtumissa) ja jossa annoin kirjallisen väkivallan lipua ohi silmien ilman suurempia moraalisaarnoja (kuten Nälkäpelissä, meininki on kohtuullisen armotonta). Ai niin, se peli ja vihjeet ja palkinnot? Luulen, ettei määränpää ole ainakaan Oulun Toripoliisin luona, joten jätän kisailut muille. Onnea matkaan!
Goodreads: 3 tähteäKirjassa mennään eteenpäin pelaajien kautta. Jokaisen luvun alussa kerrotaan, ketä pelaajia luvussa esiintyy. Kerronta on äärimmäisen pelkistettyä, ja esimerkiksi maiseman kuvaukseksi riittävät lyhyet havainnot: "Hän katsoo Nahaa. Siellä näkyy puisto. Sairaala. Satama. Meri, musta, leveä ja tyyni. Hän tuntee kepeän tuulen. Palmut suhisevat hänen ikkunansa alla." (s. 19/Chiyoko Takeda). Kerrontatyyli on kauttaaltaan lähes sähkösanomamaista, eikä pitkiin ja monimutkaisiin virkkeisiin totisesti tuhlata aikaa. Kuvailevat adjektiivit loistavat poissaolollaan. Minulla kesti jonkin aikaa totutella tähän tyyliin, joka toi lukemiseen erittäin kiihkeän, eteenpäin pyrkivän fiiliksen. Toisaalta tekstin tyyli heijasteli erinomaisesti kirjan sisältöä, joten sehän oli nappivalinta?
Pakko myöntää, että näin saattaa olla. Jossain vaiheessa huomasin koukuttuneeni tarinaan ainakin vähäsen. Kun pelaajista alkoi päästä kärryille, heidän vaiheitaan oli mielenkiintoisempaa seurata. Yllätys, yllätys - yhdysvaltalainen Sarah oli eniten valokeilassa, ja hänen poikaystävänsä Christopher toi tapahtumiin tavisnäkökulmaa, tuulahduksen inhimillisyyttä kylmän tehokkaiden kilpailijoiden keskelle. Kilpailijat näet näyttivät elävän omassa oudossa kuplassaan, johon ei muuta mahtunut kuin Loppupeli.
Olivatko tapahtumat kopio Nälkäpelistä, josta postailin alkuviikolla? Eivät minun mielestäni mitenkään häiritsevän paljon. Kilpailuasetelma toki löytyy molemmista kirjoista, mutta Loppupelissä oli mukana scifimäisiä piirteitä, jotka tekivät kirjasta minun silmissäni jopa hieman Nälkäpeliä kiinnostavamman. Mikä se paljon hehkutettu Tapahtuma oikein on? Taivaasta tulleet Kepler 22b & co - mitä he aikovat? Eivät nämä elämää suuremmiksi kysymyksiksi muodostuneet, mutta koukkuja heitettiin sen verran, että saatanpa hyvinkin etsiytyä jatko-osan pariin, kun se aikanaan ilmestyy.
Endgame - Loppupeli -kirjan lukukokemus jäi kaiken kaikkiaan plussan puolelle. Kirja ei ollut suurta kerronnan tai henkilökuvauksen juhlaa, mutta lukiessa ei ollut tylsää. Se on sanottava, että tämä kirja vaati minulta sopivan mielentilan. Sellaisen, jossa jaksoin huvittua kirjallisesta tuotesijoittelusta (esimerkiksi Peugeot 307:lla oli kirjan loppupuolella varsin merkittävä osuus tapahtumissa) ja jossa annoin kirjallisen väkivallan lipua ohi silmien ilman suurempia moraalisaarnoja (kuten Nälkäpelissä, meininki on kohtuullisen armotonta). Ai niin, se peli ja vihjeet ja palkinnot? Luulen, ettei määränpää ole ainakaan Oulun Toripoliisin luona, joten jätän kisailut muille. Onnea matkaan!
 |
| Vihje - aito vai feikki? :) |
Mistä kirja minulle? Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Kirjus. Kirjan lukunäyte löytyy täältä.
Kirjan tietoja:
James Frey ja Nils Johnson-Shelton: Endgame: The Calling (2014)
Suomennos Tero Valkonen
WSOY, 2014
499 sivua
Aika vauhdikkaan ja sopivan välinpitämättömän oloista meininkiä. Voisi vaikkapa lukaista.
VastaaPoistaKannattaa kokeilla. Tässä ainakin olisi vähän erilainen kirja verrattuna siihen, mitä blogissasi yleensä näkyy. :)
PoistaKiinnitin myös huomiota tuohon sähkösanomamaisuuteen (mahtava vertaus muuten, enpä olis itse keksinyt!), tottuminen kesti hetken mutta kyllä tämä vei sitten mennessään. Sopivan tyhjäpäistä luettavaa, koko ajan tapahtui jotain. Jatko-osa vähän kiinnostelee jo. :)
VastaaPoistaKirjan tyyli tuntui alkuun kuin lauseita olisi ammuttu konekiväärillä... sen verran nopea tempo oli päällä, mutta kyllä siihen pikku hiljaa tottui. Tapahtumia ei todellakaan puuttunut, ja ensimmäisen osan perusteella jatko-osissa voi tapahtua mitä vaan. Eli enköhän minäkin lue mitä se 'mitä vaan' on. :)
Poista