Oksan hyllyltä

Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut (Otava, 2007/1884) ei soittanut minkäänlaisia kelloja päässäni, kun näin nuhraantuneen äänikirjakotelon kirjaston hyllyssä. Mark Twainin nimi on toki minulle tuttu, ja hatarasti arvelin lukeneeni Tom Sawyerin seikkailuista joskus nuoruudessani. Mutta Huckleberry Finn taisi jäädä kokeilematta, joten nappasin Antti Virmavirran lukeman klassikkotarinan mukaani työmatkojen viihdykkeeksi. Olen näet kuunnellut kevään mittaan niin paljon dekkareita äänikirjoina, että kaipasin vaihteeksi jotain muuta ja siihen tarpeeseen Huck-Finnin lauttamatka Mississippi-joella oli mainio valinta.  Kuvan laatu on heikko, mutta kirjastosta lainaamani äänikirjakotelo on vielä nuhruisempi. Ja tärkeä kansikuva on tarrojen peitossa... elikkäs Kirjankansibingon ensimmäinen ruksi on tässä. :) Kirjan tapahtumia ovat edeltäneet Tom Sawayerin seikkailut, mutta ilman niiden lukemistakin Huck-Finnin mukaan pääsi oikein hyvin. Tarinan alkupuolella on lyhyt, pa...

Viime syksynä  Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus haastoi kirjabloggaajat etsimään pojille sopivaa lukemista, joka innostaisi heitä kirjojen pariin. Lähdin mukaan haasteeseen, vaikkei minulla omia lapsia olekaan ja käsitykseni nuortenkirjojen nykytrendeistä ovat vähintäänkin hatarat. Haastelistani kirjat ovat tulleet eteeni sattumalta tai muiden lukuhaasteiden myötä. Myönnän, etten etsinyt ainuttakaan kirjaa juuri tätä haastetta varten, mutta yllättävän paljon luettuja kirjoja silti kertyi, 12 kappaletta. Valikoin haasteen luettujen listalle kirjoja mutu-fiiliksellä, ja listaltani löytynee luettavaa sekä isoille että pienemmille pojille. Kuva Eniten minua kiinnostaa tie -blogista (ks. linkki yllä). Mitä arvelen poikien saavan listani kirjoista irti? Kaikki kirjat ovat aika toiminnallisia, jännitystäkin niistä löytyy ja sarjakuvista tietenkin myös näyttävää kuvitusta. Painotin valinnoissani juonenkehittelyä, eikä listaltani omasta mielestäni löydy tylsiä kirj...

Sheferijm-blogin Idän pikajuna -lukuhaaste laittaa kirjanetsijän taidot koetukselle. Kahdeksaan eri kaupunkiin liittyvän kirjan löytäminen ei ole tuntunut minusta etukäteen helpolta puuhalta, ja Strasbourg vaikutti erityisen haastavalta tapaukselta. Mutta Wikipedia auttoi tässäkin pulmassa, sillä sieltä löysin tiedon, että sarjakuvantekijä Jacques Martin on syntynyt Strasbourgissa. Haastepiste varmistettu! Martin on avustanut mm. Tintti-sarjakuvien piirtämisessä, mutta valitsin haasteeseen hänen oman Alix -sarjakuvansa. Alix oli minulle täysin uusi tuttavuus, sillä en ollut koskaan edes kuullut tämmöisestä sarjakuvasta. Sarjaa on suomennettu lähes 20 osan verran, ja valitsin luettavakseni pari osaa: Karthagon aave (#13; Apollo, 2009) ja viime vuonna ilmestyneen uusimman suomennoksen Kiinan keisari (#17; Apollo, 2014). Alix- albumit sijoittuvat antiikin ajan maailmaan, ja sarjan nimihahmona seikkaileva Alix on Kvaak.fi-sivustoa lainatakseni " syntyjään gallialainen, j...

Lea Pennasen Piilomaan Pikku Aasi (Otava, 2007/1968) kiinnitti viime viikolla huomioni lähikirjaston lanu-osaston äänikirjahyllyssä, ja otin tämän lastenklassikon kuunteluun työmatkojeni iloksi. Muistan kirjan lapsuudestani, ja muistojen mukaan kirjan tarina oli todella jännittäviä. Huomasin silti pian, että edellisestä reissustani Piilomaahan on kulunut aikaa, sillä tarkat juonenkäänteet olivat häipyneet mielestäni. Sen sijaan eläinhahmojen ja paikkojen nimet kuulostivat mukavan tutuilta: Peilivuori, Mukkelis Muuli, noita Kuva-Kuva ja aasi Isaskar... Lars Svedbergin lukema ääniversio on erittäin mainio ja riemukasta kuunneltavaa myös aikuiselle. Tosin minun on todettava, että omassa kuuntelukokemuksessani se suurin jännitys jäi puuttumaan, sillä näin aikuisiällä tarinan onnellinen loppuratkaisu on ilmeinen. Kirjan äänikirjakotelo on niin kirjaston viivakoodi ym. tarrojen peitossa ja muutoinkin nuhruisessa kunnossa, joten tyydyn valmiiseen nettikuvaan. Kotelon ulkoasusta päätellen...

Hyvää Kalevalan päivää! Minulla on kerrankin päivän teemaan edes jollain tavoin liittyvä kirja, sillä sain viimein luettua loppuun Petri Hiltusen Väinämöinen Hollywoodin lumoissa -sarjakuvan (Arktinen Banaani, 2014). Aloittelin kirjaa Ystävänpäivän lukumaratonilla , ja ei se oikein silloin napannut. No, sama linja jatkui myös lukumaratonin jälkeen, mutta luin kirjan silti loppuun Sarjakuvapassin vuoksi. Parempien lukufiilisten toivossa päätin kokeilla myös toista Hiltusen albumia, joka minulla on jo jonkin aikaa majaillut omassa hyllyssäni. Se vaikutti aivan erityyliseltä kuin Väinämöissarja: Anabasis (Arktinen Banaani, 2011) pohjautuu 'Sokrateen oppilas' Ksenofonin kirjaan, jossa hän kuvaa sotaretkeä Kyyrokseen. Albumissa ollaan reilusti kiinni historiallisessa ajassa, ja sotaisa Anabasis miellytti minua huomattavasti enemmän kuin Väinämöisen huumori. Tutustumiseni Hiltusen töihin jäi Anabasiksen osalta plussan puolelle. Mikä Väinämöinen Hollywoodin lumoissa -sarja...

Nauran harvoin ääneen kirjojen parissa, ja vielä harvemmin sarjakuvan parissa, mutta JP Ahosen ja KP Alaren Perkeros -albumi (WSOY, 2013) kirvoitti minulta useammankin naurunpurskahduksen eräänä tammikuun alun iltana sarjakuvaa lukiessani. Melkoinen huippuvalinta Sarjakuvapassin lukulistalle. Ilman passia en varmastikaan olisi tarttunut bänditouhuista kertovaan sarjakuvaan, niin kaukana albumin aihemaailma on tavanomaisista kiinnostuksen kohteistani.   Perkeros kertoo tamperelaisen Perkeros-bändin kivisestä taipaleesta musiikin maailmassa. Perkeros-bändin jäsenenä on mm. erikoinen karhuhahmo, joten aivan keskinkertainen ryhmä ei ole kyseessä. Albumin sivuilla seurataan bändin uurastusta keikkapaikoilla ja harjoituksissa, ja kitaristin tyttöystäväkuvio tuo mukaan ihmissuhteiden arkea. En kokenut albumin aihetta itselleni läheiseksi, sillä bändikeikoilla ei tule usein heiluttua saati että seuraisin asuinpaikkakuntani bänditoimintaa. Silti Perkeroksen huumori kolahti minuu...

William Goldingin klassikkoteos Kärpästen herra (Otava, 2007) ei ollut niin vangitseva kirja kuin odotin. Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun ryhmä englantilaisia koulupoikia joutuu lentokoneonnettomuuden jälkeen autiolle saarelle. Joukossa on nuoria ja vähän vanhempia poikia, muutamat ottavat johtajan roolin, osa telmii ja leikkii kuin lomalla, joku pelkää itsensä lähes mykäksi. Pojat koettavat pitää yllä sivistyneitä tapoja, mutta kun pelastus viimein koittaa, on pahin jo tapahtunut ja osa pojista on muuttunut saalistajiksi, osa saaliiksi. "He alkoivat kiertää kehää ja laulaa tahdissa. Rogerin kiljuessa kauhistuneen sian tavoin tenavat juoksentelivat hyppien piirin ulkolaidoilla. Taivaan pelottavan uhkan alla myös Possu ja Ralph havaitsivat halukkaasti osallistuvansa tämän mielettömän mutta jonkinlaista turvaa tarjoavan joukon menoihin. He olivat tyytyväisiä voidessaan koskettaan toisten selkiä kehässä, joka suojasi heitä ulkopuolella väijyviltä kauhuilta tai teki ne ...

James Freyn ja Nils Johnson-Sheltonin kirja Endgame - Loppupeli (WSOY, 2014) on hengästyttävää toimintaa ensimmäisestä rivistä viimeiseen pisteeseen. Ahmaistuani lähes 500 sivua Loppupeliä tuntuu kuin olisin lukenut kirjallisen version Amazing Race -sarjasta - sillä erotuksella, että toimintaa on enemmän eikä väkivaltaa kaihdeta. Jos joku on välttynyt Loppupelin idealta, niin tässä lyhyt johdatus kirjan sisältöön ilman suurempia spoilereita: 12 ennalta valittua, 13-20-vuotiasta kilpailijaa edustaa ikivanhoja sukujaan Loppupelissä, jonka voi voittaa vain yksi kilpailijoista. Kilpailijoiden tehtävänä on etsiä kolme avainta, ja sarjan aloitusosassa tavoitellaan Maan avainta ja sinkoillaan sinne tänne maapallolla. Kaiken toiminnan yllä väijyy Tapahtuma, joka todellakin kirjoitetaan isolla T:llä ja josta seuraa hirveitä asioita. Ja eikä tässä vielä kaikki: Loppupelistä on totta kai tulossa elokuva ja mobiilipeli ja kirja on itsessään vihjelaari, jonka avulla voi löytää kätketyn avai...

Nähdessäni Diana Wynne Jonesin Noidan veljen (WSOY, 1980) kuluneen painoksen lähikirjaston poistomyynnissä minun oli pakko napata kirja eurolla mukaani. Kirja on nuoruusvuosieni suosikkeja, eli taas ollaan Nostalgiset nuortenkirjat -haasteen parissa. Noitia vilisevä kirja sopii myös Halloween -kuukauden loppuhuipennukseksi (ks. kooste alla). "Gwendolen jätti ne oman onnensa nojaan ja kävi nyt käsiksi kastematoon. Sekin alkoi kasvaa. Se kasvoi jykeväksi vaaleanpunaiseksi olioksi, joka oli suuri kuin merikäärme. Sen lonkerot nousivat ja laskivat ja kiemurtelivat ympäri huonetta. Kissaa melkein kuvotti. Sen kaljussa vaaleanpunaisessa lihassa törrötti sianharjaksia muistuttavia karvoja. Sen ruumiissa oli samanlaisia rengaspoimuja kuin Kissan omissa sorminivelissä. Sen iso silmätön pää hapuili sokeasti joka puolelle, kunnes Gwendolen osoitti ovelle. Silloin se mateli verkalleen luurankojen jälkeen kaljuna ja vaaleanpunaisena, jaoke jaokkeelta.     Gwendolen katsoi sitä...

Nostalgiset nuortenkirjat -lukuhaaste innosti minut Tarzan -sarjan pariin, johon en ole koskenut sitten nuoruusvuosieni. Päällimmäisin muistikuvani Tarzaneista on, että mielsin sarjan voimakkaasti poikien kirjoiksi ja luin siksi sarjaa hieman salavihkaa. Tämä tuntuu nyt todella hassulta. Kukaan ei ikävässä mielessä kyttäillyt lukupinoani, mutta jotain nolostuttavaa Tarzaneiden lukemisessa silti oli. Jonkinlaista henkistä kehitystä vuosien aikana on ilmeisesti tapahtunut, kun uskallan päräyttää uusintaluetun Tarzanin aivan tänne blogiin asti.  Talttumaton Tarzan valikoitui luettavakseni kirjaston Tarzan -rivistöstä 'otetaan joku' -systeemillä. Sarjan yksittäiset osat eivät ole painuneet muistiini kovin tarkkaan, joten en tiedä, olenko juuri tätä kirjaa lukenut aiemmin. Takakansi lupasi vauhdikasta menoa ensimmäisen maailmansodan ajalta, ja sitä kirjan sivuilta löytyi. Kirja käynnistyi järisyttävällä kohtauksella, jossa Tarzan palaa viidakkokotiinsa ja löytää hiiltynei...

En harrasta tietokonepelejä, joten siinä ehkä syy siihen, ettei Dmitri Gluhovskin Metro 2033 (Like, 2013) oikein ollut minun kirjani. Gluhovskin esikoisromaanin pohjalta on nimittäin julkaistu konsolipeli , ja kirjan rakenne muistutti mielestäni tasolta toiselle liikkuvaa peliä. Metro 2033 :ssa liikuttiin ydinsodan jälkeisen Moskovan metrotunneleissa, asemalta toiselle. Päähenkilö Artjom sai tasoilla apua eri henkilöiltä, ja erilaisista esteistä ja vihollisista piti selvitä. Kirja oli alkuun viihdyttävä ja jännittävä (näitä piirteitä kirjalta odotin valitessani sen luettavaksi), mutta jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua, että juoni toistaa itseään ja aloin vain odotella, milloin yli 500 sivuinen kirja päättyy. Hieno loppuratkaisu olisi tietysti pelastanut paljon, mutta olin pettynyt siihenkin. Kirja loppui vähän kuin seinään - ööh, ai tässä kävi näin?! Kirjassa ydinsodasta selvinneet ihmiset elävät Moskovan metrotunneleissa, piilossa maanpäälliseltä säteilyltä. Asemat ovat...

Isaac Asimovin Säätiö -kirjoista on näkynyt bloggauksia aina silloin tällöin, ja viimeisimpänä muistan Jokken kirjanurkan jutun Säätiö ja maa -kirjasta. Minun on tunnustettava, että tiedostin tämän scifiklassikon olemassaolon vasta näin aikuisiällä. Scifi ei ole koskaan tuntunut minusta erityisen kiehtovalta genreltä, mutta päätin sivistää itseäni ainakin tämän yhden klassikon verran. Lähdin lukemaan 'tieteisromaanin uljainta luomusta' eli sarjan aloittavaa Säätiötä (WSOY, 2006) avoimin mielin, ilman sen suurempaa ennakkotuntemusta juonenkulusta. Mitäs klassikosta jäi käteen? No, alku oli lupaava, mutta loppua kohden lukuinto hiipui enkä saanut suuria klassikkoväristyksiä.   "'Kuten huomaatte, olette luisuneet vaikeaan ahdinkotilaan, ja teidän on pakko toimia. Menettelytapanne - toisin sanoen ratkaisu pulmaanne - on tietenkin ilmeinen.'     Hari Seldonin aineeton hahmo kurkotti tyhjään ilmaan, ja kirja ilmaantui jälleen hänen käteensä. Avattuaan sen hän v...