2. joulukuuta 2015

Emily Brontë: Humiseva harju

Emily Brontën Humiseva harju (WSOY, 2013/1847) on ollut syksyn suuri lukuponnistukseni. 50 kategorian haasteen eräs kohta on A Classic romance, ja ajattelin että nyt minulla on erinomainen tilaisuus lukea klassikkokirja, jota aina silloin tällöin näkee kaikenlaisilla olet-parempi-ihminen-jos-luet-nämä-kirjat -listoilla. Olen lahjakkaasti onnistunut välttelemään Humisevan harjun perusidean spoilereita, sillä oletin naiivisti saavani luettavakseni jotain Ylpeyden ja ennakkoluulon kaltaista herttaista, lämminhenkistä ajankuvaa, jossa pääpari saa lopussa toisensa ja (lähes) kaikki ovat onnellisia. Hah!

"Nyt voin olla tyytyväinen, sillä olen varma, että hän inhoaa minua niin, ettei kestä läsnäoloani, ei kestä kuulla ääntäni eikä nähdä minua; kun menen hänen läheisyyteensä, hänen kasvonsa kiristyvät tahattomasti ja paljastavat hänen vihansa; ja se taas johtuu osittain siitä että hän tietää kuinka päteviä syitä minulla on vihata häntä, ja osittain aidosta vastenmielisyydestä. Hänen tunteensa on siksi voimakas, että hän ei lähde ajamaan minua takaa Englannin toiselle puolelle, siitä olen varma, jos olen onnistunut todella pakenemaan, ja siksi minun on päästävä jonnekin kauas. En enää toivo, että hän tappaisi minut: pikemminkin toivon että hän tappaisi itsensä!" (s. 187)

Lainauksessa puhutaan kirjan miespäähenkilöstä Heatcliffista, ja puheenvuoron synkät toiveet eivät ole mikään yksittäinen poikkeus Humisevan harjun tarinassa. Päinvastoin, kirjassa on ihmismielen pimeitä puolia, sukupolvien yli kantavaa vihaa, kieroja luonnekuvia ja suoranaista väkivaltaa. Enkä minä pitänyt tästä lainkaan. Ilmeisesti olen ollut tänä syksynä sellaisessa mielentilassa, että kirjassa pitää olla valoa ja iloa, jotta se uppoaa minuun. Kirjan pääparin, orvon Heatcliffin ja kartanontytär Catherinen niin kutsuttu rakkaustarina ei sisältänyt näitä elementtejä laisinkaan, ainakaan aikuisiällä. Ja lapsuuden leikkien hulvatonta riemua tuskin voi pitää muuna kuin rakkaustarinan alkusoittona, eikä se riittänyt pelastamaan lukukokemustani.

Täytyy myöntää, että pettymykseni oli suuri. Ainahan sitä toivoo, että maailmankirjallisuuden klassikot olisivat itselle niitä parhaita kirjoja, mutta Humiseva harju jää omien klassikkolistojeni häntäpäähän. Luin kirjaa kännykästä, mutta en menisi laittamaan lukufiilisten tahmeutta laitteen syyksi. Kyllä minä osaan innostua myös kännykästä luettavasta kirjasta, mutta Humisevan harjun tummanpuhuva tarina ei vienyt minua lainkaan mennessään. Kiitos lukuhaasteen, sain pinnistelytä sen loppuun asti marraskuun aikana, ja elokuussa alkanut luku-urakka päättyi viimein.

Lopuksi lisään en-pitänyt -listaani kirjan kerrontaratkaisun, joka tuntui täysin turhalta: Heatcliffin ja Catherinen vaiheet kerrotaan taloudenhoitaja Nellyn suulla ulkopuoliselle herralle, joka on vuokrannut maaseudulta talon itselleen. Tämän ratkaisun taka-ajatus ei kirkastunut minulle, sillä Heatcliffin ja Catherinen ja muiden heidän elämäänsä sekaantuneiden onnettomien henkilöiden tarina olisi voinut seistä ns. omin jaloin vallan mainiosti juonen siitä kärsimättä.

Mietin Goodreadsin tähtimäärää pitkään, ja päädyin kahteen tähteen. Se toinen vaihtoehto olisi ollut yksi tähti, mutta kirjan dramaattinen juoni oli sen verran väkevästi kirjoitettu, että palkitsin sen lisätähdellä.

E-kirjan romanttinen kansi ei mielestäni vastaa kirjan sisältöä.
***
50 kategorian haaste saa pisteen kohtaan 2) A classic romance. Myös Maalaismaisemia-lukuhaaste etenee ja pääsin Humisevalla harjulla jo torppariksi. Maalaisihmisiä luonnehditaan Humisevassa harjussa näin:

"Olen huomannut että täkäläiset maalaisihmiset ovat merkityksellisempiä kuin kaupunkilaiset, samalla tavoin kuin hämähäkki on vankityrmässä merkityksellisempi kuin ihmisasunnossa niiden eri asukkaiden mielestä; ja syventynyt kiinnostus ei kuitenkaan johdu kokonaan katselijan tilanteesta. Maalaiset tosiaan elävät enemmän vakavissaan, enemmän sisimmässään, ja vähemmän pintavaihteluissa ja yhdentekevissä ulkonaisissa asioissa. Voisin kuvitella, että elämänikäinen rakkaus on täällä miltei mahdollista; enkä ole koskaan uskonut rakkauteen joka kestäisi vuottakaan." (s. 73)

Humisevasta harjusta on tehty useita elokuvaversioita, mutta luin kirjan ennen elokuvallisen lukuhaasteeni alkamista, joten en ota tätä mukaan haasteeseen. Linkkaan tähän silti arvion vuonna 2012 ilmestyneestä leffaversiosta. Arvion kirjoittajan kommentit heijastelevat hienosti omaa lukukokemustani: "raskasta katsottavaa ja miltei pursuaa vihaa ihmisyyttä kohtaan."

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Jokken kirjanurkka, Leena Lumi, Maailman ääreen ja Morren maailma.
E-kirjan tietoja:
Emily Brontë: Wuthering Heights (1847)
Suomennos Eila Pennanen
WSOY, 2013
360 sivua

30 kommenttia:

  1. Humisevasta harjusta tulee teini-iät mieleen, jolloin kahlasin näitäkin vanhoja romanttisia kirjoja. Pääasia oli historia ja sitähän tästä löytyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla tämä jäi jotenkin teininä väliin, vaikka romantiikka oli silloin lukupinon kärkipäässä. :) Mutta tulipahan nyt luettua, vaikkei mikään täysosuma ollutkaan.

      Poista
  2. MInusta tästä perinteinen romantiikka oli kaukana. Mielenn jäi ainainen valitus ja sekavuus sekä tapahtumissa, että henkilöiden mielessä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henkilögalleria tosiaan oli sekavan oloinen, ja minulla kesti alussa aikansa ennen kuin muistin kuka kukin on. Orvot pojat ja kartanon lapset menivät iloisesti sekaisin, eikä omituinen kerrontakuvio helpottanut tilannetta.

      Poista
  3. Humiseva harju on minun ehdoton suosikkini Brontën sisarusten kirjoista. Niin synkkä, mutta ihana. Olen lukenut sen vain englanniksi, mutta kieli ei tässä vaikuttane tuntemuksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Synkkyyttä riitti, mutta minuun se ei ainakaan nyt vedonnut. Onneksi klassikoita on moneen makuun. Minä taidan olla enemmän Y&E -henkinen. :)

      Poista
  4. Minäkään en Humisevasta harjusta kauheasti pitänyt, mutta muiden Bronten sisarusten kirjat uppoavat paremmin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kotiopettajatteren romaanin olen lukenut näistä Bronte-kirjoista, ja muistelen pitäneeni siitä. Tosin lukukerrasta on aikaa, ja olisikin jännä kokeilla sitä uudelleen näin 'kypsemmällä' iällä. :)

      Poista
  5. Minä olen nähnyt jonkin elokuvaversion ainakin osittain ja tiedän suunnilleen, mistä kirja kertoo. Minun tekisi mieleni lukea tämä ja olen joskus selaillut teosta, mutta en pääse yli siitä, että tässä on taustalla kummitustarina ja minä yleensä kavahdan tällaisia teoksia. Ilmeisesti teoksessa on syvää psykologista näkemystä ihmismielen ristiriitaisuuksista. Sen elokuvan perusteella josta siis näin ainakin osan sanoisin, että Catherinen (oliko se nyt Catherine se naispäähenkilö?) ja Heacliffin välillä oli samanlainen ristiinmeneminen kuin Scarletilla ja Rhetillä, paitsi ehkä paljon syvempi väärinymmärrys, mistä sitten seurasi tuo viha. Mutta se aavemaisuus on ehkä kuitenkin liikaa minulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kummitustarina ei tässä kirjassa korostunut minun mielestäni eli sen suhteen uskallan suositella kirjaa. Enemmänkin tosiaan pureuduttiin ihmismielten synkkiin puoliin, joita todellakin riitti. Catherine oli naispäähenkilö, mutta täytyy sanoa, että Tuulen viemän rakkaustarina on aurinkoinen kertomus Humisevaan harjuun verrattuna ja Scarlettin ja Rhettin suhde tuntuu paljon 'terveemmältä' kuin Heatcliffin ja Catherinen.

      Poista
    2. Unohtui mainita aiemmin, että tuo kirjasi kansipaperi on kyllä viehätttävä, tosin se viittaa valoisampaan tarinaan, kuin mikä lopulta on kyseessä. Kaunis kansi!

      Poista
    3. Kansipaperi oli kirjassani hyvin virtuaalinen, sillä luin kirjan e-kirjana. Mutta kieltämättä se on viehättävä. Harmi ettei kirjan sisältö aivan vastannut kannen tunnelmia.

      Poista
  6. Mielenkiintoista kyllä, ensimmäinen Humisevan harjun lukukertani oli aika lailla sama kuin tässä kuvailemasi. Uusintaluku viisi vuotta myöhemmin vasta kirkasti sen nerokkuuden ja taidokkuuden, jota ei voi kuin ihailla. Gotiikkasävyt olivat mielenkiintoinen mauste. Nykyään teos on suosikkiklassikoitani, ehkäpä juuri sen edelleen ajankohtaisen sanoman vuoksi.
    Osaan myös vastata yhteen ihmetykseesi: sivuhahmon suulla kertominen on ollut 1800-luvulla yksi hyvin suosittu tapa asetella teos. Kuvio periytyy 1700-luvun tavasta kehystää fiktiiviset teokset muka todellisiksi väittämällä, että on löydetty kirjeitä/papereita tai joku asianomainen on kertonut kuvattavan tarinan. Pointti tässä oli saada teokset tuntumaan vähemmän fiktiolta, sillä se nähtiin hyödyttömäksi kirjallisuudeksi ja jopa haitalliseksi; esimerkiksi 1738 Ranskassa romaanit kiellettiin lailla. Tämä taipumus synnytti muun muassa kirje- ja päiväkirjaromaanin, ja esiromantiikassa edelleen vakuuteltiin kansanrunouden alkuperää kehystämällä ne "löydettyinä". Uusgotiikkaan tultaessa keskiaikaiseksi tekeytyvä teksti oli edelleen muodissa, kuten myös erilaiset sisäkertomukset. Toisaalta gotiikkaan kuuluu tietty kuumottelu teosten "todenmukaisuudella", jota kehyskertomuksen on ainakin julkaisuaikana nähty vahvistavan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kirjallisuuden historiaa valaisevasta kommentista! Tässä sen taas huomaa, miten kirjaa pitäisi 'osata lukea', jotta esim. tuota kerrontaratkaisua ei tule liian jyrkästi tuominneeksi. :) Ajat muuttuvat ja niin myös lukijat. Nyt muistan, että kirjassa oli esipuhe (tai jokin sen tapainen) mukana, jossa tätä kerrontatekniikkaa on ehkä saatettu selittää mutta minulla on tapana ohittaa ne kun tykkään lukea kirjaa ihan kirjana, ilman jonkun tarjoamaa ennakkomielipidettä. Pitänee ehkä illemmalla tutkia, millainen esipuheen anti on. :)

      Poista
    2. Suosittelen palaamaan esipuheeseen, itsekin luen sen aina lopuksi vasta. On tullut eteen liian monta esipuhetta, jossa ruoditaan ja analysoidaan hahmoja ja juonenkäänteitä ikävän spoilaavalla tavalla ja sikäli hieman kohtuuttomasti ensimmäistä kertaa lukevalle, että esipuhevaiheessa hahmot eivät ole vielä edes tuttuja. Etenkin klassikoissa tällainen on harmillisen, joskin ymmärrettävän, yleistä. Omassa Humisevassa harjussani (9. painos, 2012) esipuhe käsittelee lähinnä Brontën sisarusten elämää ja julkaisuja, erittäin kiinnostavasti kyllä. Toivottavasti oman kappaleesi esipuhe osoittautuu mielenkiintoiseksi myös!

      Poista
    3. Esipuhe on luettu ja sehän olikin Charlotte Bronten kirjoittama "Humisevan harjun uuteen laitokseen vuodelta 1850". Esipuhe ei avannut kerronnan hienouksia, mutta kuvaili kyllä tapahtumapaikkoja ja Heatcliffin luonnetta. Melkein pidin esipuheesta enemmän kuin kirjasta. :)

      Poista
  7. Täh? En ymmärrä ajattelutapaa "olet parempi ihminen jos luet tämän kirjan". En myöskään ymmärrä, mitä vikaa on synkkyydessä. Olisiko maailmankirjallisuuden klassikon pitänyt olla jotain vaaleanpunaista harlekiiniroskaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sehän on hyvä, jos ehkä hieman ilkeämielinen 'olet parempi ihminen' -ilmaisuni ei aukene. :) Minulla saattaa olla pientä asenneongelmaa kirjojen arvottamista kohtaan, mikä näkyy tuossa. :)

      Synkkyydessä ei ole mitään vikaa, eikä mielestäni myöskään harlekiineissa, jos nyt jompaa kumpaa lajia haluaa lukea. Minua ei vain liika synkistely ole kirjoissa koskaan innostanut, ja se oli Humisevan harjun suurimpana kompastuskivenä minulle. Onneksi klassikoita (kuten muitakin kirjoja) on moneen makuun. :)

      Poista
  8. Lukija jää omilleen Heathcliffin raakuuden kanssa, kun kirjailja heittää tapahtumia tarjoamatta niihin tuomiota tai selitystä. Humiseva harju Heathcliffin kautta tietoisesti pettää lukijan odotukset—150 vuotta julkaisemisen jälkeen! Se pyörittää kierteisiä rinnakkaisuuksia, tarinoita tarinoiden sisällä, (mahdollisesti) epäluotettavia kertojia ja paksua syyllisyyttä goottilaisten teemojen keskellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Emilyllä oli sana ja tyyli hallussa. Täällä sitä sitten lukijaparka hämmentyneenä yrittää ymmärtää.. ei tullut Heatcliffistä minun päiväunieni sankaria. :D

      Poista
  9. Tämä on yksi niistä harvoista klassikoista, jonka olen lukenut useammankin kuin kerran (muistaakseni kaksi kertaa) ja lisäksi katsonut myös elokuvana. Aivan mahtava teos, jonka pariin alunperin päädyin gotiikkakiinnostuksen kautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tämä oli ensitutustuminen, ja ehkäpä myös viimeinen... vaikka luulen, että elokuvana tarina voisi olla minulle parempi. Tai ainakin nopeammin nautittavissa. :) Ei tämä kyllä kovin korkealla ole elokuvahaasteeni mahdollisten leffavalintojen listalla. Gotiikka ei ole minua koskaan suuremmin viehättänyt, joten sekään ei oikein lisää tarinan vetovoimaa minun kohdallani.

      Poista
  10. Minä tykkäsin tästä aika paljon.Tämä oli tosin ensimmäisiä klassikoitani aikoinaan, joten minulla ei ollut hirveitä odotuksia. Täytyy lukea joskus uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokusen klassikon lukeneena koetan aloittaa uutta klassikkoa aina avoimin mielin, ihan vaan tavallisena kirjana muiden joukossa. Joskus se onnistuu paremmin, joskus heikommin. Tähän tuskin enää palaan. :)

      Poista
  11. Oijoi, luin pala kurkussa tuota ensimmäistä kappaletta, jossa kerroit odotuksistasi :D Voin kuvitella, että kirjan todellinen luonne oli varmaan kuin isku vasten kasvoja.

    Ymmärrän kyllä hyvin, jos ei (varsinkaan tähän vuodenaikaan) synkistely innosta. Luin tämän joskus yläasteikäisenä ensimmäisen kerran, ja ihastuin raskassoutuisuuteen jo silloin (varsinkin alussa ollut ikkunakohtaus aiheutti vilunväreitä). Tällaisten klassikkojen vietävänä on jotenkin mieletöntä olla, kuin olisi pyörremyrskyssä, varsinkin jos tunnelma on kohdillaan (Brontën siskoksethan osaavat mm. luontokuvauksen taidon).

    Olen tosin törmännyt myös sellaisiin ihmisiin, jotka pitävät Heathcliffiä romanttisena prinssinä, jollaista on ihan hyväksyttävää tavoitella itselleen. Kovin helposti vain ne Heathcliffin teot näyttävät unohtuvan... Rochesteriakaan en aikoinaan purematta niellyt, mutta ehkä se on vain hyvä, että kirjojen henkilöt aiheuttavat keskustelua. Parempi se kuin eivät herättäisi minkäänlaista reaktiota suuntaan tai toiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luontokuvaukset olivat niitä kohtia, joissa Humiseva harju oli parhaimmillaan. En vain muistanut tätä mainita tekstissä, kun keskityin valittamiseen. :) Kirjassa on Charlotte Bronten esipuhe ja jo sitä lukiessa pääsee ihastelemaan luontokuvauksia, sillä Charlotte 'puolustelee' teoksen oloja ja ihmisiä. Charlotten Kotiopettajattaren romaanin olen lukenut aikoinaan ja pidin siitä. Humisevan harjun myötä alkoi uusintaluku ja hyvien muistikuvien testaaminen houkutella erittäin paljon. :)

      Heatcliffiä on kyllä vaikea mieltää romanttiseksi sankariksi. Täytyy olla täydellisen sokea hänen luonteensa pimeille puolille, joita riittää. Esipuheessa häntä luonnehditaan mm. jättiläisdemoniksi. Varsin osuvasti sanottu. Mutta tosiaan, ainakaan Heatcliff ei jätä kylmäksi, olipa hänestä mitä mieltä tahansa.

      Poista
    2. Minustakin tuo oksa/ikkunakohtaus on vallan komea. En myöskään lukenut tätä romanttisena tarinana, vaan enemmänkin tässä minusta käsitellään ihmisen luonnetta, jopa suoranaista pahuutta ja romanssin muotoon puettua ihmissuhteen valtataistelua. Myös niin, että tässä tuodaan esiin ns. romanssijuonen petollisuus ja puretaan prinssiin yleisesti liitettyjä ominaisuuksia/käsityksiä.

      Poista
    3. Ikkunakohtaus oli vaikuttava, ja se olisi hienoa nähdä elokuvaversiona. Aineksia huimaan, visuaalisesti näyttävään kohtaukseen totisesti on. Hmm, alkaa ihan pienesti kiinnostaa elokuvan käsiin etsiminen... :)

      Poista
    4. Hyviä huomioita, Omppu, valtataistelulta tämä tosiaan tuntui. Pitäisikin varmaan lukea joskus uudestaan, edellisestä kerrasta on aikaa liian monta vuotta...

      Itse pidin 90-luvun versiosta, jossa on Ralph Fiennes ja Juliette Binoche. Laurence Olivierin tähdittämä versio keskittyy taas enemmän romanssipuoleen, mutta suosittelen silti katsastamaan. Hirveän monia versioita en ole nähnyt, mutta kaikki varmaan muokkaavat tarinaa omalla tavallaan. Esim. Tom Hardy sopii yllättävän hyvin Heathcliffiksi ;)

      Poista
    5. Tarkistin kirjaston tietokannasta, että Oulun kirjastolta löytyy kolme eri versiota. Tietenkään juuri tuo Fiennes-versio ei osunut silmään, mutta Hardyn ja Olivierin tähdittämät löytyvät, ja myös ilmeisesti uusin, vuonna 2012 valmistunut versio. Valinnanvaraa riittää, jos innostun näihin tutustumaan. :)

      Poista

Blogini lukija, kiitokset kommentistasi.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...